Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Minä ymmärrän aptä hyvin, olen lähes samassa tilanteessa. Muutimme toiseen kaupunkiin ja ystävät ja sukulaiset jäivät satojen kilometrien päähän. Me asumme kaiken lisäksi pikkukaupungissa jossa sitä tekemistä ja tapahtumia on vielä vähemmän... Olen itse yrittänyt ystävystyä työkavereiden kanssa, mutta kaikki ovat täältä kotoisin ja heillä on sukulaiset ja ystävät täällä eikä mitään kiinnostusta uusiin ystäviin. Naapureiden kanssa on sama tilanne, jokaisella on omat kuviot ja ystävät, tuntuu ettei aikaa riitä muille. Lapsillamme on kyllä kavereita paljon. Puhumme miehen kanssa aina välillä tilanteesta ja mietimme että muuttaisimme pois täältä, mutta miehelläni on todella hyvä työpaikka täällä mikä ratkaisee paljon. Kirjastot, puistot, uimahallit, ravintolat yms. on kierretty jo moneen kertaa... ja olisi kiva mennä niihin vaikka jonkun toisen perheen kanssa.
Tämä tuntuu tosi tyhmältä ja enkä olisi koskaan uskonut että olisin tässä tilanteessa, mutta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Onpa idiootit isovanhemmat! Tapahtuiko jotain, että käänsivät selkänsä vai onko päihde-, mielenterveysongelma? Enpä tuollaisia isovanhempia ole tavannut.
Tuo teidän tilanne on itsellekin tuttu. Me päätimme tehdä "rajun" ratkaisun, ja vastoin muuttovirtoja lähdettiinkin takaisin Pohjois-Karjalaan. Täällä on vähemmän vaurautta, työmahdollisuuksia ja ihmisiä, mutta sitäkin enemmän hyvää oloa, hyvää mieltä ja hyvää elämää.
Miettikää oikeasti, se on teidän ainutkertainen elämä jota elätte, miten haluat sen elää?
Mekin ostettiin ihana koti täältä, sillä rahalla ois saanut pääkaupungista jonkunlaisen asunnon lähiöstä. Hyväksyttiin asia, että asunnolla ei ehkä ole mitään arvoa joidenkin vuosien päästä, ja eletään silti älyttömän onnellisina hyvää ja rikasta elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat järjestää juhlia ja kutsua samoja naamoja, vaikka vastavierailukutsuja ei kuulukaan. Itselläni on korkea kynnys kutsua muita kuin ihan lähisukulaisia, onneksi asuvat lähellä. Tuntuu, että kun kodin saa siistiksi ja järjestykseen, niin ne tarjoilujen keksimiset on niin suuri juttu, että harvoin pystyn. Tietysti rippi-, yo-juhlat, mutta ei mitään yli "pakollisten".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Mitä ne sun ystävät sanoo, kun suoraan pyydät jotain konkreettista apua heiltä?
No esim
- nyt ei käy
- oli niin rankka viikko että pitää palautua
-katsotaan ensi kuussa
- katsotaan sitten keväämmällä
- joku toinen kerta sittenJa nämä siis kirkkain silmin vaikka minä olen hoitanut heidän lapsia ensin. Paras on se joka tuo lapsensa yöhoitoon mulle, vastavuorohoitoa kysyessäni ei hänelle käy, mutta jo samaan hengenvetoon ehdottaa voisinko ottaa heidän lapset taas kahden viikon päästö kun isovanhemmat ei silloin heitä voi auttaa.
Niin, mulla ne isovanhemmat ei auta koskaan eikä nämäkään kenen lapsia minä hoidan.
Mun on niin vaikea ymmärtää tuollaista. Oletko ottanut asiaa puheeksi oikein todella suoraan? Sanonut, että mulla ei ole ketään muuta keneltä pyytää ja että todella tarvitsisin nyt tämän avun. Että kun itsekin autoin teitä viime viikolla, niin etkö nyt kuitenkin voisi järjestää?
Jos noin suoran vetoomuksen jälkeen joku kehtaisi vielä sanoa EI, irtisanoisin ”ystävyyden” siinä samalla hetkellä.
Ehkä mulla on epärealistisen hyviä kokemuksia ihmisistä, kun aina olen saanut apua kun sitä olen suoraan pyytänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole samaa mieltä! Muutimme työn perässä uuteen kaupunkiin. Olemme saaneet työn kautta ystäviä sekä kuvailemisiasi ”perheystävä”.
Arki on kivaa, näen mielelläni muita ihmisiä a vietämmekin paljon aikaa naapurustossa tai kavereiden kanssa. Mutta kaikista mieluiten olen oman perheen kanssa rauhassa viikonloppuisin. Joskus jopa ahdistaa naapurin kutsut illanviettoon.
Niin, paljon riippuu siitä asuinalueesta, millaisia ihmisiä on naapurustossa.
Olen eronnut ja lapseton. Täysin yksin.
Mulla on isosisko, jota olen aina auttanut. Hän vetosi myös mieheni apuun paljon.
Mutta hän ei itse ole milloinkaan halunnut auttaa. Ei vaikka olisi millainen hätä ollut.
Selitykset: "nyt en ehdi, jaksa, voi. Mulla on kiire, väsy, seli seli seli" Silloin kun olen ollut avun tarpeessa, hän ei edes vastaa puhelimeen. Ei pääse tulemaan bussilla.
Mutta pääsee hyvin tulemaan syömään, juhliin ym. Ei pääse muuttoavuksi. ym ym.
Eroni jälkeen sisko ei auttanut missään. Olen ollut vakavasti sairaana. Ei auta.
Ei ikinä.
Tällaisia ihmisiä on, joille on periaatekysymys kieltää apunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Mitä ne sun ystävät sanoo, kun suoraan pyydät jotain konkreettista apua heiltä?
No esim
- nyt ei käy
- oli niin rankka viikko että pitää palautua
-katsotaan ensi kuussa
- katsotaan sitten keväämmällä
- joku toinen kerta sittenJa nämä siis kirkkain silmin vaikka minä olen hoitanut heidän lapsia ensin. Paras on se joka tuo lapsensa yöhoitoon mulle, vastavuorohoitoa kysyessäni ei hänelle käy, mutta jo samaan hengenvetoon ehdottaa voisinko ottaa heidän lapset taas kahden viikon päästö kun isovanhemmat ei silloin heitä voi auttaa.
Niin, mulla ne isovanhemmat ei auta koskaan eikä nämäkään kenen lapsia minä hoidan.
Mun on niin vaikea ymmärtää tuollaista. Oletko ottanut asiaa puheeksi oikein todella suoraan? Sanonut, että mulla ei ole ketään muuta keneltä pyytää ja että todella tarvitsisin nyt tämän avun. Että kun itsekin autoin teitä viime viikolla, niin etkö nyt kuitenkin voisi järjestää?
Jos noin suoran vetoomuksen jälkeen joku kehtaisi vielä sanoa EI, irtisanoisin ”ystävyyden” siinä samalla hetkellä.
Ehkä mulla on epärealistisen hyviä kokemuksia ihmisistä, kun aina olen saanut apua kun sitä olen suoraan pyytänyt.
Samaa ajattelin. Asia pitäisi ottaa suoraan puheeksi ko ihmisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On mahtavaa, kun appivanhemmat asuvat kaukana! Eivätpähän ramppaa kylässä jatkuvasti! En edes haluaisi, että puolison vanhemmat asuisivat samalla paikkakunnalla.
Tilapäistä lastenhoitoapua kotiin saa mm. Mannerheimin Lastensuojeluliitosta (Lastenhoitajavälitys).
- https://www.mll.fi/vanhemmille/lastenhoitovalityspisteet/
Kannattaa kysyä myös kunnasta ja seurakunnasta tilapäistä lastenhoitoapua ja/tai kotiapua. Kannattaa mennä perhekerhoihin, koska perhekerhoissa tutustuu muihin vanhempiin. Perhekerhoissa tapaa samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä ja lapset saavat kavereita.
Miehestäsi tuntuu varmaan kivalta, kun inhoat noin paljon hänen vanhempiaan. Kerrothan lapsillesikin, että iskän vanhemmat ovat ikäviä ihisiä ;)
Joo mullakin tuttava joka valittaa et ei ole sukua? Dumppas appivanhempansa ulos elämästään. Kertoi ettei heitä siedä. No nyt viikottain soittelee jos mulla ois aikaa milloin mihinkin. Yksinäinen ihminen jonka ystävä yritän silti olla ettei ihan sekoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat järjestää juhlia ja kutsua samoja naamoja, vaikka vastavierailukutsuja ei kuulukaan. Itselläni on korkea kynnys kutsua muita kuin ihan lähisukulaisia, onneksi asuvat lähellä. Tuntuu, että kun kodin saa siistiksi ja järjestykseen, niin ne tarjoilujen keksimiset on niin suuri juttu, että harvoin pystyn. Tietysti rippi-, yo-juhlat, mutta ei mitään yli "pakollisten".
Mulla ei ole kyse oikeastaan edes jaksamista. On vaan tylsää laittaa ruokaa vain itselleen ja syödä yksin. Järjestän siis oikein mielelläni ainakin kerran kuukaudessa eri kokoonpanoilla, tuo vaihtelua elämääni. Tänä vuonna en ole vielä järjestänytkään, mutta ensi viikonloppuna järjestän. Minä tykkään kokkailla, muut tykkäävät tulla valmiiseen pöytään. Win-win.
Ystävien ja kavereiden löytäminen muuttuisi tosi haastavaksi, jos heidänkin pitäisi olla samanlaisia kuin minä. En kaipaa seurakseni omaa klooniani vaan erilaisia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat järjestää juhlia ja kutsua samoja naamoja, vaikka vastavierailukutsuja ei kuulukaan. Itselläni on korkea kynnys kutsua muita kuin ihan lähisukulaisia, onneksi asuvat lähellä. Tuntuu, että kun kodin saa siistiksi ja järjestykseen, niin ne tarjoilujen keksimiset on niin suuri juttu, että harvoin pystyn. Tietysti rippi-, yo-juhlat, mutta ei mitään yli "pakollisten".
Mulla ei ole kyse oikeastaan edes jaksamista. On vaan tylsää laittaa ruokaa vain itselleen ja syödä yksin. Järjestän siis oikein mielelläni ainakin kerran kuukaudessa eri kokoonpanoilla, tuo vaihtelua elämääni. Tänä vuonna en ole vielä järjestänytkään, mutta ensi viikonloppuna järjestän. Minä tykkään kokkailla, muut tykkäävät tulla valmiiseen pöytään. Win-win.
Ystävien ja kavereiden löytäminen muuttuisi tosi haastavaksi, jos heidänkin pitäisi olla samanlaisia kuin minä. En kaipaa seurakseni omaa klooniani vaan erilaisia ihmisiä.
Olet ihana, haluaisin tulla juhliisi! Sinulla ei ole siivoamisesta paineita? Teettekö yhdessä ruuan vai sinäkö pelkästään kokkaat? Minulla on laiska perhe, hirveällä huudolla saadaan siivotuksi ja ruuanlaitto jää einesten lämmittämiseen :(. Tuollainen kutsujen järjestäminen pitää kai olla koko perheen juttu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kutsuimme naapuria kahville. Sanoi, että on parempi, että ei tule. Kuitenkin joskus myöhemmin hän soitti ovikelloa ja antoi puhelinnumeronsa siltä varalta, JOS HÄNELLE SATTUU JOTAIN JA ME SE HUOMATTAISIIN. Tehtävämme oli hänen mielestään seurata, etä hänellä ei roiku postit postiluukussa.Yksinäinen eläkkeellä oleva nainen, jolla ei ole lapsenlapsia, vain yksi vanheneva tytär, joka käy harvoin.
Ei sitten lapsiperheen seura kiinnostanut? Kannoin hänen ostoskassejaan, jos satumme yhtaikaa rappuun ja olisi ollut kiva tutustua sen verran, että jos lapsi olisi myöhemmin kouluikäisenä jäänyt lukkojen taakse koulusta tullessaan, olisi hän ehkä voinut pitää hetken seuraa, olisi voinut turvata naapurin tätiin. No ei sitten.
Ymmärrän tätä naapuria. Äitini (vireä 71v) vastasi moiseen kutsuun myöntävästi ja huomasi 3 kk myöhemmin olevansa eräänlainen naapuriperheen kotiapulainen. Vaikka miten kieltäytyi, niin naapurin lapsiperhe oletti, että oven takaa löytyy aina apua, oli kyseessä sitten sairastunut lapsi tai tarve saada koiralle taluttaja. Joskus soitettiin ovikelloa ja tuotiin oma roskapussi äidin eteiseen "kun joka tapauksessa omatkin roskat varmaan tänään viet".
Eli kiitos ei sille ajatukselle, että on naapurin perheelle liian tarpeellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat järjestää juhlia ja kutsua samoja naamoja, vaikka vastavierailukutsuja ei kuulukaan. Itselläni on korkea kynnys kutsua muita kuin ihan lähisukulaisia, onneksi asuvat lähellä. Tuntuu, että kun kodin saa siistiksi ja järjestykseen, niin ne tarjoilujen keksimiset on niin suuri juttu, että harvoin pystyn. Tietysti rippi-, yo-juhlat, mutta ei mitään yli "pakollisten".
Mulla ei ole kyse oikeastaan edes jaksamista. On vaan tylsää laittaa ruokaa vain itselleen ja syödä yksin. Järjestän siis oikein mielelläni ainakin kerran kuukaudessa eri kokoonpanoilla, tuo vaihtelua elämääni. Tänä vuonna en ole vielä järjestänytkään, mutta ensi viikonloppuna järjestän. Minä tykkään kokkailla, muut tykkäävät tulla valmiiseen pöytään. Win-win.
Ystävien ja kavereiden löytäminen muuttuisi tosi haastavaksi, jos heidänkin pitäisi olla samanlaisia kuin minä. En kaipaa seurakseni omaa klooniani vaan erilaisia ihmisiä.
Olet ihana, haluaisin tulla juhliisi! Sinulla ei ole siivoamisesta paineita? Teettekö yhdessä ruuan vai sinäkö pelkästään kokkaat? Minulla on laiska perhe, hirveällä huudolla saadaan siivotuksi ja ruuanlaitto jää einesten lämmittämiseen :(. Tuollainen kutsujen järjestäminen pitää kai olla koko perheen juttu?
En ota siivoamisesta paineita. Mulla on sikäli kiva asunto, että olohuone, keittiö ja kylpyhuone ovat alakerrassa, makuuhuoneet, työhuone, vaatehuone ja toinen kylppäri yläkerrassa. Ei mun tarvitse vieraita varten siivota kuin alakerta. Vietän hyvin vähän aikaa olohuoneessa, joten sotken pääasiassa yläkerrassa. Keittiön tykkään pitää kohtuullisen siistinä, koska mua ärsyttää suuresti herätä aamulla ja mennä laittamaan aamiaista, jos tiskit on pitkin tiskipöytää, hellalla roiskeita ja pöydällä murusia. Sen vuoksi aina viimeisenä illalla laitan tiskit koneeseen ja koneen käyntiin sekä siivoan keittiössä pinnat. Ottaa vähemmän aivoon nousta aamulla ylös :D Meillä on myös lemmikkitalous eli vaikka imuroinkin ennen vieraiden tuloa, kaikki tietävät, ettei meille kannata tulla samettisissa eikä tummissa vaatteissa, jos ei halua vaatteisiinsa kissan tai koiran karvoja.
Lapseni ovat jo isoja, joten sikäli helpompi tilanne kuin niillä, joilla on vielä pieniä lapsia. Nuorempi asuu vielä kotona ja nakitan sille hommia, mitä pitää tehdä ennen vieraiden tuloa. Kokkailun hoidan itse, koska tykkään kokkailusta. Sellaista erikoisruokavaliota ei olekaan, etteikö luontuisi tarjottavat. Mulla on juhlien, päivällisten, illanistujaisten ja muiden kekkereiden järjestämiseen syntynyt jo rutiini eli jos on tulossa useampi eri tavoin "ruokarajoitteinen", jossain mun selkäytimessäni on informaatio, mitä pitää missäkin järjestyksessä tehdä, jotta kaikilla on ruoka pöydässä samaan aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta aika kurjaa jos täällä aina lytätään toinen ( usein juuri ap) jonkun lauseen tai viestistä saadun ( monesti itse tulkitun) kohdan takia. Niin kuni, että yksinäisyys olisi aina täysin oma vika ja ettei mistään epäkohdasta saisi puhua. Itsekin olen yksinäinen ihminen ja aina täälläkin joku sanoo, että vika vaikka kaikkien elämä on erilaista ja eri kokemukset. Tietenkin ymmärrän sen, ettei kukaan voi tilannetta pelastaa jos itse sitä tee, mutta ei kaikki aina ole niin mustavalkoista vaan asiossa monta puolta.
Ap on jo ketjussa kertonut, että hänellä ON ystäviä. Mutta lapsettomat ja sinkut ystävät eivät hänelle RIITÄ, hän haluaa perheellisiä ystäviä eli sellaisia, joissa on isä, äiti JA lapsia.
Miten KIITTÄMÄTÖNTÄ. Suorastaan JÄRKYTTÄVÄÄ. Ap kertoi aloituksessa yksinäisyydestä ja eristyneisyydestä, myöhemmin mainitsi että on ystäviä mutta ei perheystäviä, ja sen takia hänet on RISTIINNAULITTAVA.
No onhan se nyt ihan kauheaa haluta ystäviä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa.
ärsyttää kun minulta pyydetään apua ja tukea, ikinä en itselleni pyydä vastaavaa muilta. Vaikka tarvitsisin apua arjessa etenkin pitämään järkeni kasassa mutta ei en pyydä koska en halua tuohon vasta palvelu kulttuuriin lähteä koska en voi luvata että kykenen auttamaan kun oikeasti tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta aika kurjaa jos täällä aina lytätään toinen ( usein juuri ap) jonkun lauseen tai viestistä saadun ( monesti itse tulkitun) kohdan takia. Niin kuni, että yksinäisyys olisi aina täysin oma vika ja ettei mistään epäkohdasta saisi puhua. Itsekin olen yksinäinen ihminen ja aina täälläkin joku sanoo, että vika vaikka kaikkien elämä on erilaista ja eri kokemukset. Tietenkin ymmärrän sen, ettei kukaan voi tilannetta pelastaa jos itse sitä tee, mutta ei kaikki aina ole niin mustavalkoista vaan asiossa monta puolta.
Ap on jo ketjussa kertonut, että hänellä ON ystäviä. Mutta lapsettomat ja sinkut ystävät eivät hänelle RIITÄ, hän haluaa perheellisiä ystäviä eli sellaisia, joissa on isä, äiti JA lapsia.
Miten KIITTÄMÄTÖNTÄ. Suorastaan JÄRKYTTÄVÄÄ. Ap kertoi aloituksessa yksinäisyydestä ja eristyneisyydestä, myöhemmin mainitsi että on ystäviä mutta ei perheystäviä, ja sen takia hänet on RISTIINNAULITTAVA.
Höpölöpö. Suurimmalla osalla suomalaisista on ihan samanlainen tilanne kuin aloittajallakin. Vanhemmilla on omat ystävänsä ja lapsilla omansa. Ei ole mitään perheystäviä, jossa isät olisivat ystäviä keskenään, äidit keskenään ja lapset keskenään.
Kyllä meillä oli perhetuttuja, kun olin lapsi. Useitakin. Nimenomaan kyläiltiin, eritoten viikonloppuisin, koko perheellä esimerkiksi saunomassa ja viettämässä iltaa. Lapset leikki keskenään ja aikuiset jutteli keskenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Onpa idiootit isovanhemmat! Tapahtuiko jotain, että käänsivät selkänsä vai onko päihde-, mielenterveysongelma? Enpä tuollaisia isovanhempia ole tavannut.
No appisten puolesta en osaa sanoa, aina ovat olleet välinpitämättömiä poikaansa kohtaan, siis ennen minun tuloa kuvioihin. Mutta omista vanhemmista osaan sanoa: eivät pidä lapsista eivätkä olis haluneet omiakaan, mutta suku oli painostanut ja olivat sitten totelleet. Olivat jo lapsuudessani piittaamattomia ja välinpitämättömiä eikä lastensa elämä kiinnostanut yhtään. Heitä ei yhtään häiritse että heillä on esim lapsenlapsia mitä eivät ole koskaan nähneet. Kun ei kiinnosta, ei kiinnosta.
Eivät ole olleet ikinä elämässäni läsnä tai kiinnostuneita mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Onpa idiootit isovanhemmat! Tapahtuiko jotain, että käänsivät selkänsä vai onko päihde-, mielenterveysongelma? Enpä tuollaisia isovanhempia ole tavannut.
No appisten puolesta en osaa sanoa, aina ovat olleet välinpitämättömiä poikaansa kohtaan, siis ennen minun tuloa kuvioihin. Mutta omista vanhemmista osaan sanoa: eivät pidä lapsista eivätkä olis haluneet omiakaan, mutta suku oli painostanut ja olivat sitten totelleet. Olivat jo lapsuudessani piittaamattomia ja välinpitämättömiä eikä lastensa elämä kiinnostanut yhtään. Heitä ei yhtään häiritse että heillä on esim lapsenlapsia mitä eivät ole koskaan nähneet. Kun ei kiinnosta, ei kiinnosta.
Eivät ole olleet ikinä elämässäni läsnä tai kiinnostuneita mitenkään.
Mulle kelpaisi hyvin se yksinäisyys. En jaksa tätä meteliä, vieraita ja väsymystä.
Kutsuimme naapuria kahville. Sanoi, että on parempi, että ei tule. Kuitenkin joskus myöhemmin hän soitti ovikelloa ja antoi puhelinnumeronsa siltä varalta, JOS HÄNELLE SATTUU JOTAIN JA ME SE HUOMATTAISIIN. Tehtävämme oli hänen mielestään seurata, etä hänellä ei roiku postit postiluukussa.Yksinäinen eläkkeellä oleva nainen, jolla ei ole lapsenlapsia, vain yksi vanheneva tytär, joka käy harvoin.
Ei sitten lapsiperheen seura kiinnostanut? Kannoin hänen ostoskassejaan, jos satumme yhtaikaa rappuun ja olisi ollut kiva tutustua sen verran, että jos lapsi olisi myöhemmin kouluikäisenä jäänyt lukkojen taakse koulusta tullessaan, olisi hän ehkä voinut pitää hetken seuraa, olisi voinut turvata naapurin tätiin. No ei sitten.