Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt miksi lapsiperheet eivät muuta kimppakämppiin muiden lapsiperheiden kanssa? Olisi seuraa ja apua sekä vanhemmille että lapsille.
Siitä ei tulisi yhtään mitään. Oma tupa, oma lupa ja joutuisi vain hoitamaan omiensa lisäksi sata muutakin ja kuuntelemaan elämäntapaoppeja oman anopin lisäksi kämppäkavereilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä meillä oli puute ihan konkreettisesta hoitoavusta.
En mä tai mieskään mitään seuraa tai kavereita tarvinnut, vaan, että joku olisi joskus vähän aikaa hoitanut lapsia, että olisi yhdessä päästy edes kahville tai yksinään johonkin.
Mä olen tämän asian ruumiillistuma. Vaikka olen 5 vuotta käynyt lasten kanssa kerhoissa ja harrastuksissa ja aktiivisesti yrittänyt tutustua ja saada ystäviä, olen erittäin yksinäinen. Ainoa, jolle kertoa asioistani on mieheni, mutta välillä todella tarvitsisin jonkun muunkin, jolle puhua. Työkaverit ovat joko vanhuksia tai nuoria sinkkuja. Kaikilla on jo omat kaverit. Tämä saattaa rikkoa parisuhteenkin, jos en löydä yhtään kaveria, jonka kanssa puhua.
Jatkan vielä. En tarvitse lapsivapaata vaan tuttavaperheitä, joiden kanssa vois kyläillä ja jutella. Lapsivapaa on kerran vuodessa, mutta yhteyttä muihin ihmisiin kaipaan useammin.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. En tarvitse lapsivapaata vaan tuttavaperheitä, joiden kanssa vois kyläillä ja jutella. Lapsivapaa on kerran vuodessa, mutta yhteyttä muihin ihmisiin kaipaan useammin.
Tässä tuli yksi aika iso vaatimus. Sulle ei kelppaa sinkku eikä lapseton vaan haluat nimenomaan perheen. Ja varmaan perheen miehenkin pitäisi olla niin sosiaalinen, että haluaa uusia ihmissuhteita elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin sinua ap, vähän samanlaisia fiiliksiä. Meillä tosin on ystäväperheitä, mutta huomaamme jäävämme monesti kakkoseksi, kun muilla tosiaan on ne omat suvut ym. kenen kanssa puuhastella. Olen oikeastaan aika katkeroitunut siitä, että lapsiperheillä isovanhemmat ja sisarukset ovat niitä, joiden kanssa hengaillaan ja kaverit jäävät kakkoseksi. Meillä ei ole isovanhemmista kuin vaarit jäljellä ja miehelläkin vain yksi veli, itse olen ainoa lapsi. Kovasti vietetään aikaa keskenämme, mikä on kyllä ihan mukavaa, mutta esim. jouluisin on vähän musertavaa, kun ei oikein ole ketään kenen kanssa touhuta lasten kanssa. Lasten kannalta suren tätä kaikkein eniten. Itse vietin aina joulut serkkujeni kanssa, mutta aikuiset serkkunikin viettävät aikansa omien sisarustensa kanssa, sen kuvion ulkopuolelle jäin jo ajat sitten, vaikka itse yritin olla aktiivinen. Olisi kiva jos joku huolisi meidän suvuttomienkin seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttä on nykyään niin paljon. Kaikki pakkautuu isoihin kaupunkeihin ja siellä ovat sitten yksinäisiä. Jotenkin tää maailman meno ruokkii sellaista. Joko olet yltiösosiaalinen ja sulla on sata harrastusta ja mahtava kaveripiiri tai sitten olet yksinäsi oleva nynnerö.
On vaikea keksiä keinoja, millä sen yksinäisyyyden poistaisi. Kaikilla ei ole valmiuksia tuosta noin vaan mennä tutustumaan ventovieraisiin. Yksikin selän kääntäminen voi saada aikaa trauman eikä tee mieli kokeilla enää uudestaan.
Yksinäisyydessä ei toisaalta ole mitään pahaa, monethan pitää siitä. Mutta jokaisella pitäisi olla edes yksi perheen ulkopuolinen kaveri, sekin jo auttaisi paljon.
Tuo, että siihen yksinäisyyteen aletaan aina, kuten nyt täälläkin, ympätä mukaan niitä isovanhempia, jotka ei auta, on väärin. Isovanhemmilla ei ole moraalistakaan velvoitetta hoitaa lapsenlapsia. Jos heistä ei siihen vain ole, niin ei ole. Syyttely pois. On paljon isovanhempia, jotka hoitaisivat, mutta eivät saa sitä tehdä, joten aina on niitä toisiakin tapauksia.
Ystävät tulee yleensä jonkun elämäntilanteen myötä. Aina ei edes huomaa, että nyt tästä tulee jotain. Kaikki tapahtuu vain pikku hiljaa. Kyllähän lapsiperheet helposti on vähän sisäänpäinkääntyneessä tilassa alkuun, mutta lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Samanhenkiset ihmiset käyvät samanhenkisissä tilaisuuksissa. Nuoret vanhemmat ei ole vielä puoliakaan elämästään eläneet, joten kaikkea mahdollista voi odottaa.
Nykyisin on olemassa valtava määrä vaihtoehtoja, miten yksinäiset voisivat tutustua toisiinsa. En ymmärrä, miksi teknologiaa ei käytetä hyödyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin sinua ap, vähän samanlaisia fiiliksiä. Meillä tosin on ystäväperheitä, mutta huomaamme jäävämme monesti kakkoseksi, kun muilla tosiaan on ne omat suvut ym. kenen kanssa puuhastella. Olen oikeastaan aika katkeroitunut siitä, että lapsiperheillä isovanhemmat ja sisarukset ovat niitä, joiden kanssa hengaillaan ja kaverit jäävät kakkoseksi. Meillä ei ole isovanhemmista kuin vaarit jäljellä ja miehelläkin vain yksi veli, itse olen ainoa lapsi. Kovasti vietetään aikaa keskenämme, mikä on kyllä ihan mukavaa, mutta esim. jouluisin on vähän musertavaa, kun ei oikein ole ketään kenen kanssa touhuta lasten kanssa. Lasten kannalta suren tätä kaikkein eniten. Itse vietin aina joulut serkkujeni kanssa, mutta aikuiset serkkunikin viettävät aikansa omien sisarustensa kanssa, sen kuvion ulkopuolelle jäin jo ajat sitten, vaikka itse yritin olla aktiivinen. Olisi kiva jos joku huolisi meidän suvuttomienkin seuraa.
Miksi ette kutsuisi yksinäisiä jouluksi? Näitähän on joka vuosi tullut lisää. Siis ihmisiä, jotka tekevät niin.
Sama juttu on ollut meillä.
Nyt olemme päätymässä vuosien jälkeen eroon. Osittan varmaan paljon painanut tuokin. Varsinkin minua tosi sosiaalisena ihmisenä. Mies on kestänyt tämän elämän paremmin kuin minä, mutta päätti lähteä kun minä en ole kestänyt. Nyt minulla sitten kuulemma on mahdollisuus yksin yrittää elämää johon emme perheenä pystyneet. Arvaa olenko samaa mieltä, että avioero on ratkaisu?
Onnellisia ovat he joilla yhteisö ympärillä. Se on tärkein tekijä ihmisen onnellisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.
Tämä.
Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.
Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.
Huh, tämä olis mun painajainen. Haluan että arki on mukavaa ja joka päivä on hengähdystaukoja, vaikka lounas kaverin kanssa kesken työpäivän tai pullakahvit extempore kollegan nimipäivän kunniaksi. Pidän kalenterissa vapaata sen takia, ettei tarvitse aika pitkälle aikataulutetun työn lisäksi juosta enää iltaisin. Toki lapset ovat aika pieniä vielä, mutta mitään harrastusrallia ei aloiteta aikuisille eikä lapsille. Vaan sellaista mistä saa enemmän kuin väsyy. Siivooja siivoaa kerran kahdessa vkossa ja ruokaa haetaan puolivalmiina mukaan muutaman kerran viikossa. Prismareissun sijaan tilaan ison ruokakuorman netistä Kmarketista kerran kahdessa viikossa jos muistan.
Ollaan jääty asumaan kavereiden ja ystäväperheiden lähelle, tai julkiset kulkee nopeasti arkisinkin. Sukua ei juuri ole lapsia hoitamaan, joten on rakennettu ystävien ja tarhakaverien vanhempien kanssa tarkoituksella hoitorinkiä ja aina voi kysyä apua lyhyelläkin varoitusajalla jos tarvii lapsille muutamaksi tunniksi hoitajan. Helppo kipata tuttuihin koteihin lapset kun miehen kanssa täytyy vaikka siivota kellaria – oikeasti tietysti n*ussitaan...
Vierailija kirjoitti:
Meillä ainakin on juuri se ongelma ettei koskaan 7 vuoteen lapset ole olleet missään hoidossa. Ystäviä ei ole ollenkaan, mutta töissä joutuu olemaan toisten ihmisten seurassa 8 tuntia päivässä. Eihän sitä enää edes jaksaisi viikolla lähteä ystävien luokse tai pyytää kylään, tarpeeksi kun käy kaupassa ja hoitaa kodin ja lapset. Viikonloppuisin jos ulkoilee, siivoaa, käy kaupassa, touhuaa lasten kanssa niin mihin väliin ehtisi ja jaksaisi ketään ulkopuolista edes?
Ihmettelen usein ihmisiä jotka menevät päivät pitkin kyliä ja kaupunkeja kavereiden perässä että koska he ovat lasten kanssa ja koska pitävät itsestään huolta, siivous ja kaupassakäynti, kuka ne tekee?
En ikinä tekisi vapaa-ajallani mitään noista mitä luettelet lopuksi. Ainakaan kovin pitkään, silloin haluan olla perheen ja ystävien kesken, mökkeillä, ulkoilla, juhlia. Siivooja siivoaa (vaikka emme ole kuin alle keskituloisia, toki pienen asunnon siivous halvempaa), ruoka kuskataan kotiinkuljetuksella, treenaan arkisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävät voi kutsua vaikka maanantai-iltaisin ja tilata kaikille pizzat. Tai tehdä jonkun 15 min nopsan ruuan. Lapset leikkivät keskenään ja pääasia että nähdään. Tietenkin ne perheet joilla tosi tiukasti aikataulutetut harrastuskalenterit tippuvat pois, jos ei yhtään arki-iltaa ole vapaana.
Vierailija kirjoitti:
Ystävät voi kutsua vaikka maanantai-iltaisin ja tilata kaikille pizzat. Tai tehdä jonkun 15 min nopsan ruuan. Lapset leikkivät keskenään ja pääasia että nähdään. Tietenkin ne perheet joilla tosi tiukasti aikataulutetut harrastuskalenterit tippuvat pois, jos ei yhtään arki-iltaa ole vapaana.
Mulla ei ole tiukka aikataulu, mutta mulla ei ole autoa. Pääsen klo 17 töistä ja olen kotona klo 18. Lähin ystäväni asuu tunnin bussimatkan päässä. Jos lähtisimme käytännöllisesti katsoen heti, kun olen tullut kotiin, olisimme ystäväni luona vähän yli klo 19. Ei siellä ehtisi kovin kauaa olla, kun pitäisi jo lähteä takaisin kotiin, jotta lapset pääsevät nukkumaan. Alakouluikäiset kyseessä. Työpäivän jälkeen yhteensä 3 tuntia bussissa istumista ei oikein nappaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osui ja upposi. Asumme satojen kilometrien päästä sukulaisistani. He eivät koskaan vieraile meillä lukuun ottamatta kerran vuodessa lapsen synttäreillä. Meidän pitäisi viikonloppuisin ajella edes takaisin useita satoja kilometrejä ja kiertää kymmenessä eri kyläpaikassa. En jaksa tätä enää työviikon päälle. Oikeasti kaipaisin vain rentoa yhdessä oloa omassa kodissa. Joku voisi joskus tulla, voitaisiin laittaa ruokaa, pelailla tai katsella leffaa. Ei mitään sen kummempaa, mutta ihan yksin saadaan olla.
Muuten aika sama fiilis, mut asutaan pikkukaupungissa ja kaikki isovanhemmat ovat autettavia/hoidettavia, sisarukset kaukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät voi kutsua vaikka maanantai-iltaisin ja tilata kaikille pizzat. Tai tehdä jonkun 15 min nopsan ruuan. Lapset leikkivät keskenään ja pääasia että nähdään. Tietenkin ne perheet joilla tosi tiukasti aikataulutetut harrastuskalenterit tippuvat pois, jos ei yhtään arki-iltaa ole vapaana.
Mulla ei ole tiukka aikataulu, mutta mulla ei ole autoa. Pääsen klo 17 töistä ja olen kotona klo 18. Lähin ystäväni asuu tunnin bussimatkan päässä. Jos lähtisimme käytännöllisesti katsoen heti, kun olen tullut kotiin, olisimme ystäväni luona vähän yli klo 19. Ei siellä ehtisi kovin kauaa olla, kun pitäisi jo lähteä takaisin kotiin, jotta lapset pääsevät nukkumaan. Alakouluikäiset kyseessä. Työpäivän jälkeen yhteensä 3 tuntia bussissa istumista ei oikein nappaa.
No se on harmi, että on pitkä välimatka ja pitkä työmatka. Ei meilläkään ole autoa, kirjoitin siis tuon lainauksen. Kokeile ehdottaa jollekin kivan oloiselle tarhakaverin äidille että haette lapset samaan aikaan, sekä matkalla pizzat. Näin saisit kaverin lähialueelta, jonka kanssa jakaa arkea ja hakuja. Me teemme joskus niinkin, että kaveri hakee molemmat lapset ja saan hoidettua jonkun asian rauhassa sillä aikaa kun lapsi saa ruokaa ja pääsee pois tarhasta. Lapsettomat kaverit tulee joskus tarhan portille meitä molempia vastaan ja sit kävellään yhdessä meille syömään ja juttelemaan.
Tämän ketjun perusteella meitä ilman yhteisöä eläviä lapsiperheitä on paljonkin, miksi en koskaan törmää heihin tosielämässä? Kaikki puhuvat aina suvuistaan, miten tekivät sitä ja tuota yhdessä. Jos vaikka ostoskeskuksessa tai ravintolassa katselee ympärilleen, niin kenen kanssa suurin osa on viettämässä aikaa? Sukulaisten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät voi kutsua vaikka maanantai-iltaisin ja tilata kaikille pizzat. Tai tehdä jonkun 15 min nopsan ruuan. Lapset leikkivät keskenään ja pääasia että nähdään. Tietenkin ne perheet joilla tosi tiukasti aikataulutetut harrastuskalenterit tippuvat pois, jos ei yhtään arki-iltaa ole vapaana.
Mulla ei ole tiukka aikataulu, mutta mulla ei ole autoa. Pääsen klo 17 töistä ja olen kotona klo 18. Lähin ystäväni asuu tunnin bussimatkan päässä. Jos lähtisimme käytännöllisesti katsoen heti, kun olen tullut kotiin, olisimme ystäväni luona vähän yli klo 19. Ei siellä ehtisi kovin kauaa olla, kun pitäisi jo lähteä takaisin kotiin, jotta lapset pääsevät nukkumaan. Alakouluikäiset kyseessä. Työpäivän jälkeen yhteensä 3 tuntia bussissa istumista ei oikein nappaa.
No se on harmi, että on pitkä välimatka ja pitkä työmatka. Ei meilläkään ole autoa, kirjoitin siis tuon lainauksen. Kokeile ehdottaa jollekin kivan oloiselle tarhakaverin äidille että haette lapset samaan aikaan, sekä matkalla pizzat. Näin saisit kaverin lähialueelta, jonka kanssa jakaa arkea ja hakuja. Me teemme joskus niinkin, että kaveri hakee molemmat lapset ja saan hoidettua jonkun asian rauhassa sillä aikaa kun lapsi saa ruokaa ja pääsee pois tarhasta. Lapsettomat kaverit tulee joskus tarhan portille meitä molempia vastaan ja sit kävellään yhdessä meille syömään ja juttelemaan.
Mun lapset ei ole enää tarhassa vaan ekalla ja kolmannella luokalla koulussa. Ystävälläni taas on eskarilainen ja viidesluokkalainen. Me nähdään välillä viikonloppuisin ja lomilla, mutta ei arkisin.
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun perusteella meitä ilman yhteisöä eläviä lapsiperheitä on paljonkin, miksi en koskaan törmää heihin tosielämässä? Kaikki puhuvat aina suvuistaan, miten tekivät sitä ja tuota yhdessä. Jos vaikka ostoskeskuksessa tai ravintolassa katselee ympärilleen, niin kenen kanssa suurin osa on viettämässä aikaa? Sukulaisten.
Ei muuta kuin perustamaan Facebook-ryhmä yhteisöttömille lapsiperheille.
Yksinäisyyttä on nykyään niin paljon. Kaikki pakkautuu isoihin kaupunkeihin ja siellä ovat sitten yksinäisiä. Jotenkin tää maailman meno ruokkii sellaista. Joko olet yltiösosiaalinen ja sulla on sata harrastusta ja mahtava kaveripiiri tai sitten olet yksinäsi oleva nynnerö.
On vaikea keksiä keinoja, millä sen yksinäisyyyden poistaisi. Kaikilla ei ole valmiuksia tuosta noin vaan mennä tutustumaan ventovieraisiin. Yksikin selän kääntäminen voi saada aikaa trauman eikä tee mieli kokeilla enää uudestaan.
Yksinäisyydessä ei toisaalta ole mitään pahaa, monethan pitää siitä. Mutta jokaisella pitäisi olla edes yksi perheen ulkopuolinen kaveri, sekin jo auttaisi paljon.
Tuo, että siihen yksinäisyyteen aletaan aina, kuten nyt täälläkin, ympätä mukaan niitä isovanhempia, jotka ei auta, on väärin. Isovanhemmilla ei ole moraalistakaan velvoitetta hoitaa lapsenlapsia. Jos heistä ei siihen vain ole, niin ei ole. Syyttely pois. On paljon isovanhempia, jotka hoitaisivat, mutta eivät saa sitä tehdä, joten aina on niitä toisiakin tapauksia.
Ystävät tulee yleensä jonkun elämäntilanteen myötä. Aina ei edes huomaa, että nyt tästä tulee jotain. Kaikki tapahtuu vain pikku hiljaa. Kyllähän lapsiperheet helposti on vähän sisäänpäinkääntyneessä tilassa alkuun, mutta lapset kasvaa ja elämäntilanteet muuttuu. Samanhenkiset ihmiset käyvät samanhenkisissä tilaisuuksissa. Nuoret vanhemmat ei ole vielä puoliakaan elämästään eläneet, joten kaikkea mahdollista voi odottaa.