Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Mitä ne sun ystävät sanoo, kun suoraan pyydät jotain konkreettista apua heiltä?
No esim
- nyt ei käy
- oli niin rankka viikko että pitää palautua
-katsotaan ensi kuussa
- katsotaan sitten keväämmällä
- joku toinen kerta sittenJa nämä siis kirkkain silmin vaikka minä olen hoitanut heidän lapsia ensin. Paras on se joka tuo lapsensa yöhoitoon mulle, vastavuorohoitoa kysyessäni ei hänelle käy, mutta jo samaan hengenvetoon ehdottaa voisinko ottaa heidän lapset taas kahden viikon päästö kun isovanhemmat ei silloin heitä voi auttaa.
Niin, mulla ne isovanhemmat ei auta koskaan eikä nämäkään kenen lapsia minä hoidan.
Mun on niin vaikea ymmärtää tuollaista. Oletko ottanut asiaa puheeksi oikein todella suoraan? Sanonut, että mulla ei ole ketään muuta keneltä pyytää ja että todella tarvitsisin nyt tämän avun. Että kun itsekin autoin teitä viime viikolla, niin etkö nyt kuitenkin voisi järjestää?
Jos noin suoran vetoomuksen jälkeen joku kehtaisi vielä sanoa EI, irtisanoisin ”ystävyyden” siinä samalla hetkellä.
Ehkä mulla on epärealistisen hyviä kokemuksia ihmisistä, kun aina olen saanut apua kun sitä olen suoraan pyytänyt.
Kyllä he tietävät tukiverkottomuuteni. Mitäpä tässä voi sanoa, niinhän se on että hyväksikäyttäjiä piisaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me muutimme pätkätöiden perässä vuosia ja nyt on kulunut parikymmentävuotta siitä. Säästöön ei jäänyt mitään. Muutot vei säästöt.
Nyt samassa tilanteessa, mutta kun ajattelee niin kaikki ihmiset vain ahdistavat. Enää ei kaipaa ketään ulkopuolisia. Lasten synttärikutsutkin tuntuu tympeiltä. Ei kiinnosta yhtään, mutta toki lasten vuoksi vien.
Ei tosiaankaan kannata muuttaa sieltä missä on ne verkostot.
Ap kuvasi hyvin mitä voi käydä ja käy.
Ei tästä ole enää paluuta. Mikään ei muuttunut. Työtilanne ei muuttunut.
Samaa pätkää ja kaikki vuodet jotka meni opiskeluun. Ne oli haaskausta.
Yhtä hyvin olisin voinut vaikka siivoilla ilman koulutusta kaikki nämä vuodet.
Toki ei siivoilu kiinnosta paskaakaan tai mitkään paskapalkat.
Ottakaa vaari ja varokaa töiden perässä muuttoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Mitä ne sun ystävät sanoo, kun suoraan pyydät jotain konkreettista apua heiltä?
No esim
- nyt ei käy
- oli niin rankka viikko että pitää palautua
-katsotaan ensi kuussa
- katsotaan sitten keväämmällä
- joku toinen kerta sittenJa nämä siis kirkkain silmin vaikka minä olen hoitanut heidän lapsia ensin. Paras on se joka tuo lapsensa yöhoitoon mulle, vastavuorohoitoa kysyessäni ei hänelle käy, mutta jo samaan hengenvetoon ehdottaa voisinko ottaa heidän lapset taas kahden viikon päästö kun isovanhemmat ei silloin heitä voi auttaa.
Niin, mulla ne isovanhemmat ei auta koskaan eikä nämäkään kenen lapsia minä hoidan.
Mun on niin vaikea ymmärtää tuollaista. Oletko ottanut asiaa puheeksi oikein todella suoraan? Sanonut, että mulla ei ole ketään muuta keneltä pyytää ja että todella tarvitsisin nyt tämän avun. Että kun itsekin autoin teitä viime viikolla, niin etkö nyt kuitenkin voisi järjestää?
Jos noin suoran vetoomuksen jälkeen joku kehtaisi vielä sanoa EI, irtisanoisin ”ystävyyden” siinä samalla hetkellä.
Ehkä mulla on epärealistisen hyviä kokemuksia ihmisistä, kun aina olen saanut apua kun sitä olen suoraan pyytänyt.
Mä en ole saanut apua koskaan kun olen pyytänyt. En suvulta, en isovsnhemmilta, en yhteiskunnalta, en neuvolalta. Liikaa en ole kuormittanut ja vain todellisessa hädässä olen kysynyt ja silti sanottu EI.
Ymmärrät varmaan että sun ihmiskäsitys voi olla luottavainen siksi että saat aina apua ja oletat saavasi jatkossakin.
Mun kokemus on että apua ei saa vaikka pyytää ja olen oppinut että en enää ikinä pyydä apua vaan pärjään vaikka pää kainalossa.
Maailma on erilainen eri ihmisille.
Se muuttaminen on per*eestä. Työn perässä muutettu, ei kamalan monta kertaa mutta kolmesti. Joka kerta jäi kaikki harrastukset, verkostot, tutut jne ja kesti VUOSIA rakentaa niitä uudestaan. Sit taas oli pakko muuttaa.
Nykyisessä kaupungissa asuttu nyt 4 vuotta ja ei ole yhtään ystävää, en ole päässyt piireihin ja ikävöin vanhaa kaupunkia. Tätä tää on ja olen juureton (siksi ehkä eniten kun ei ole yhteyttä vanhempiin/lapsuudenkotiin). Muutot vain pahensi tilannetta.
Tätä se hallitus haluaa, kaikki muuttamaan työn perässä!
Vierailija kirjoitti:
"Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella".
Ylläoleva on lainaus ap:n aloituksesta.
Tuo oikeastaan kertoo ap:n perheestä paljon. Kuinka ne lapsetkaan olisivat sosiaalisesti aktiivisia, kun vanhemmatkaan eivät ole? Enkä tarkoita tätä moitteeksi, mutta jos ap haluaa lisään sos suhteita ja tuttavia------ystäviä, sen eteen täytyy toimia aktiivisesti. Muuten tuo vetäytyvä malli on myös lastenne malli.
Kutsukaa vaikka niitä työkavereitanne kylään jonkun juhlan nimissä, siitä se alkaa. Vaikka nyt ystävänpäivä kaffeille!
Olen valittavasti samaa mieltä. Omat vanhempani olivat eristäytyneitä. Kävivät töissä ja pitivät meistä hyvää huolta, mutta kummallakaan ei ollut ystäviä kun olimme lapsia. Meillä ei ikinä käynyt vieraita eikä meitä lapsiakaan rohkaistu olemaan sosiaalisesti aktiivisia viemällä harrastuksiin ja kavereita tapaamaan. He elivät kunnollista, mutta todella yksipuolista elämää. Maanantaista perjantaihin töitä ja illalla telkkaria. Lauantaina ja sunnuntaina kotona lepäämistä.
On ollut järkyttävää tajuta että olen nyt itse kolmekymppisenä tullut heidän kaltaisekseen. Olen tosi passiivinen, enkä uskalla lähestyä uusia tuttavuuksia, vaikka sille ei olisi mitään estettä (olen itse sinkku tällä hetkellä, joten aikaa kavereille riittäisi). En ole koskaan edes oppinut harrastamaan mitään sosiaalista, vaan mulla on ollut aina muutama hyvä ystävä, ja muuten olen viihtynyt omissa oloissani.
En missään nimessä syytä vanhempiani omasta saamattomuudestani, mutta sanon silti etteivät he minulle tai siskolleni missään nimessä hyvää esimerkkiä näyttäneet sosiaalisen ja aktiivisen elämäntavan suhteen.
Kasvaako yksinäisten vanhempien lapsista yksinäisiä aikuisia? Vaikea kysymys johon en osaa vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tämä sama ongelma koskee Suomessa hyvin monia, ei vain lapsiperheitä. Lasten ollessa pieniä voi vielä ajatella olevansa jollekin merkityksellinen ihan sen vanhemmuuden kautta, mutta kun lapset lentävät maailmalle, siinä on sitten korkeintaan puoliso. Kun lapseni olivat pieniä, sain sentään juttuseuraa kerhoista, mutta ei niissäkään ystävyyksiä syntynyt: siellä käytiin sen aikaa, kun elämäntilanne oli se. Muut äidit olivat ikään kuin työkavereita. Olen jäänyt kotiäidiksi, kotoa käsin tehtävää työtä tässä kehittelen, mutta joskus aloin tosissaan miettiä, keitä ovat ystäväni. En keksinyt. Kaikki ovat jääneet. Harrastusten kautta voi löytää seuraa, mutta monella tulee sitten eteen se, ettei siihen ole varaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi työkaverien kanssa ei voi viettää vapaa-aikaa? Meillä on paljuiltaa, keilausta, syömistä, yhteisiä matkija jne. Ei minulla työpaikalla mitään läheisiä ystäviä ole, siltI ihan mukavaa on yhdessä.
Harrastuksiin jos tarvitsee kyytiä niin tietenkin ensimmäisenä kysyn harrastuskaverin vanhempia. Olen luullut tämän olevan ihan normaali käytäntö? Hekin pyytävät meiltä kyytiä, ei siinä ole mitään noloa. Kimppakyydit ovat muutenkin järkevä vaihtoehto.
Mielestäni monessa kohtaa tuo yksinäisyys on ihan itse aiheutettua.Ai miksi työkaverien kanssa ei voi viettää vapaa-aikaa? Ei kai ap - tai kukaan muukaan yksinäinen - ole kieltäytymässä työkavereiden kanssa hengailusta.
Iso ongelma työkaverien suhteen on vain se, että usein työkaverit ovat kiireisiä, sillä heillä on omat kaverinsa ja perheensä jo ennestään. Totta kai työkaverin kanssa voi ystävystyä jos kaikki loksahtaa kohdalleen, mutta se ei ole todellakaan helppoa tässä kiireisessä ja hektisessä ajassa. Se, että te keilaatte ja paljuilette työkaverien kesken on poikkeuksellisempaa kuin se, ettei työkavereita nähdä vapaa-ajalla. Olen itse asiantuntijatyössä julkisella puolella, ja omien kokemusteni mukaan yhteinen vapaa-ajan vietto työpaikan ulkopuolella on kovin harvinaista kun suurin osa työntekijöistä on +30.
Ihmiset asuvat nykyisin kaukana työpaikoistaan. Koti ei ole viereisessä korttelissa. Jos on päivähoitoikäisiä lapsia, lapset on haettava pois päiväkodista ennenkuin päiväkoti menee kiinni. Ei siihen väliin jää kuin ehkä se aika, mikä menee matkoihin. Alakouluikäisetkin odottavat vanhempiaan kotiin laittamaan päivällistä. Jos lapsilla on vielä harrastuksia, niihin joutuu kuskaamaan. Harvalla lapsella on harrastuspaikkakaan viereisessä korttelissa. Työkaveria voisi lähteä tapaamaan vasta kaiken tämän jälkeen eli illalla, kun lapset on laitettu nukkumaan. Eikä silloin enää jakseta lähteä, koska työkaverikaan ei asu viereisessä korttelissa. Lapsettomallakin työkaverilla on harrastuksia, joihin pitää ehtiä työpäivän jälkeen. Ja nekään eivät yleensä ole työpaikan viereisessä korttelissa. Tai on koira, joka pitää viedä ulos. Vapaa-ajan vietto työkavereiden kanssa ei siis oikein onnistu. Töissä ei myöskään tutustu muihin siten, että haluaisi alkaa käyttämään viikonloppujaan työkaverin seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos ap teet vaikka faceen "yksinäiset koti/yhäidit apua paikkakunta"-ryhmän minne saisi muutkin alueesi yksinäiset kokoontua. Ensin chattaillen ja tutustumisen myötä kokoontua vaikka kirjastolle tai leikkipuistoon ja sitä kautta vaikka kotiin kahville jne. Silleen saisit tutustuttua ja ehkä myös sitä yhteisöllisyyttä.
Seurakuntien kerhoissa on myös kai nykyään vielä sellainen tukemisen ja auttamisen meininki, jos ei niin aina voi kirkon kanssa yhteistyönä järkätä jotain.
Yhteisöllisyyttä tuskin betonikuutioissa asuessa löydy, yhteisöllisyys kuolee sitä mukaan kun maaseudut ja syrjäset asutusalueet "kuolee". Kaupungissa kaikki on ns saatavilla ja silloin ihmiset ajattelee ettei naapuria/kaveria tarvi auttaa ku kaikki on lähellä. Muutenkin sellainen yhdessä tekeminen ja pärjääminen on kadonnut kun kaikki muuttavat kaupunkeihin.
Muistan kun vielä 90-luvulla maalla oli se "kylä kasvattaa"'meininki että vanhemmat pystyi naapurien apuun luottamaan ja apua sai myös naapuritkin vastavuoroisesti. Lapset liikkui paljon vapaammin ja itsenäisemmin kun oli vanhempien valvovien silmien lisäksi muut kyläläiset. Toki oli poikkeuksia mutta ylipäätään maalla koin sitä yhteisöllisyyttä.
Ennen pätkätyökultuuria ja oikeiston tunkeutumista politiikkaan myös lähiöissä oli yhteisöllisyyttä.
Tuo muuttoon perustuva pätkien perässä juoksentelu aiheuttaa sen että samasta kerrostalosta ei opi tuntemaan yhtäkään ihmistä, kun muuttoliikenne on niin aktiivista.
Minun lapsuudessa kaikki tiesi kaikki. Oli ystäviä ja perheillä turvalliset tulonlähteet. Myös äkkiä sai hoitoapua helposti ihan seuraavasta rapusta vaikkapa tai viereisestä talosta.
Nyt pätkätyöt on yleistyneet ja ihmisten muutto on niin aktiivista ettei tässä kerkeä edes pistämään merkille alueen ihmisten kasvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos ap teet vaikka faceen "yksinäiset koti/yhäidit apua paikkakunta"-ryhmän minne saisi muutkin alueesi yksinäiset kokoontua. Ensin chattaillen ja tutustumisen myötä kokoontua vaikka kirjastolle tai leikkipuistoon ja sitä kautta vaikka kotiin kahville jne. Silleen saisit tutustuttua ja ehkä myös sitä yhteisöllisyyttä.
Seurakuntien kerhoissa on myös kai nykyään vielä sellainen tukemisen ja auttamisen meininki, jos ei niin aina voi kirkon kanssa yhteistyönä järkätä jotain.Yhteisöllisyyttä tuskin betonikuutioissa asuessa löydy, yhteisöllisyys kuolee sitä mukaan kun maaseudut ja syrjäset asutusalueet "kuolee". Kaupungissa kaikki on ns saatavilla ja silloin ihmiset ajattelee ettei naapuria/kaveria tarvi auttaa ku kaikki on lähellä. Muutenkin sellainen yhdessä tekeminen ja pärjääminen on kadonnut kun kaikki muuttavat kaupunkeihin.
Muistan kun vielä 90-luvulla maalla oli se "kylä kasvattaa"'meininki että vanhemmat pystyi naapurien apuun luottamaan ja apua sai myös naapuritkin vastavuoroisesti. Lapset liikkui paljon vapaammin ja itsenäisemmin kun oli vanhempien valvovien silmien lisäksi muut kyläläiset. Toki oli poikkeuksia mutta ylipäätään maalla koin sitä yhteisöllisyyttä.
Eihän nykyisin saa ulkopuolinen edes puuttua lasten tekemisiin. Vaikka arvaisi, että tuossa typeryydessä käy vielä huonosti, vain lapsen vanhemmilla on oikeus kieltää lastaan.
On niin pitkä ketju etten jaksa kahlata, jos vaikka olisi jo mainittu, mutta seurakunnat järjestää kaikenlaista toimintaa perheille. Sinne voi mennä vaikka ei olisi mikään vakaumuksellinen ja varmasti saa kaltaistaan seuraa ja kenties ystäväperheitäkin alkaa muodostumaan. Kaikkea hyvää toivon aloittajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä sama ongelma koskee Suomessa hyvin monia, ei vain lapsiperheitä. Lasten ollessa pieniä voi vielä ajatella olevansa jollekin merkityksellinen ihan sen vanhemmuuden kautta, mutta kun lapset lentävät maailmalle, siinä on sitten korkeintaan puoliso. Kun lapseni olivat pieniä, sain sentään juttuseuraa kerhoista, mutta ei niissäkään ystävyyksiä syntynyt: siellä käytiin sen aikaa, kun elämäntilanne oli se. Muut äidit olivat ikään kuin työkavereita. Olen jäänyt kotiäidiksi, kotoa käsin tehtävää työtä tässä kehittelen, mutta joskus aloin tosissaan miettiä, keitä ovat ystäväni. En keksinyt. Kaikki ovat jääneet. Harrastusten kautta voi löytää seuraa, mutta monella tulee sitten eteen se, ettei siihen ole varaa.
Yksinäisyys lisääntyy koko ajan, mutta miksi? Suomessa on ihmisiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Eivät mun isovanhempani voineet valita, millainen tyyppi muutti naapuritontille rakennettuun rintamamiestaloon. Taloon muutti joku ja siihen tutustuttiin. Kun mummu leipoi pullaa, meni pullavadin kanssa naapuriin ja naapuri keitti kahvit. Sama toistepäin. Ei tarvinnut olla samanikäiset lapset, samanlaiset elintasot, samanlaiset kiinnostuksenkohteet eikä edes samanlaiset elämänarvot. Eikä edes mitään synkkaamista tai kemioiden kolahtamista. Riitti, että toinen asui vieressä eikä ollut väkivaltainen. Siinä sitten auteltiin puolin ja toisin, mutta en usko mummuni kokeneen naapuriinsa eli parhaaseen ystäväänsä mitään hengenheimolaisuutta tai sielunsiskoutta. Varmasti tiesi, että jos ystävälleen kertoi jotain vähän yksityisempää tai suuria salaisuuksia, hetken päästä koko kylä tiesi asian. Sitä pidettiin ihan normaalina. Kyläyhteisöt pysyivät tiiviinä, kun kaikki tiesi toistensa asiat. Paitsi ne, mitä ei kertonut kenellekään.
Nykyisin tuntuu, että monilla on ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Pitää olla sitä ja tätä, mutta ei saa olla tuota. Karsiutuuhan potentiaaliset ystäväehdokkaat, jos etsii suunnilleen kaksoisolentoaan. Ja jos sellaisen löytääkin, pahuksen kaksoisolento meni hankkiutumaan erilaiseen elämäntilanteeseen (esim hankki lapsen, hankki vielä iltatähden, erosi, jäi työttömäksi, lähti opiskelemaan, sairastui ja pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle tai voitti lotossa). .
Mä en oo kiinnustonut verkoista, en työkavereista enkä muutenkaan yhteisöllisistä asioista. Vaikka olen supliikki mies, osaan puhua tavalla josta ihmiset pitää (kannattaa puhua ihmisestä itsestään ja kysyä näkökulmia, ihmiset tykkää puhua itsestään loputtomiin ja heille jää kuva että olipas kiva juttukaveri... kun 90% puhuttiin vain hänestä itsestään). Toki itse en siitä nauti vaikka näyttäsin ulospäin nauttivan. Helppo tapa tehdä vaikutus - suoraan oppikirjoista, mutta miksi ? Ehkä seksin takia.
Me fiksut stadilaiset tajutaan ja samalla pelätään että kun naapuri takertuu, alkaa vaatimaan palveluksia, apuja,rahaa lainaan ym. paskaa. Kytätään, arvostellaan selän takana... ja kas, aloittajakin vinkusi jo muuttoapua,remonttiapua, ehkä roudausapua, ehkä lapsenhoitoa... ja juopot kaikkein pahimpia, ite inhoan juoppoja ja nousuhumalaista sönkötystä yli kaiken.
Menestynyt ihminen hoitaa nuo avuntarpeet ITSE OMAKUSTANTEISESTI, eikä vingu "ystävää" apuun. Mieti mitä itse olet valmis antamaan?
Mä itse olen seksuaalisesti hyvin viriili hetero. Ainoa syy on olla sosiaalinen ja yhteisöllinen saadakseni naapurin Pirkon tai työkaverin Lissun lämpeämään. Olen mies joka kokee että miehellä on luonnolliset miehen tarpeet.
Mites alkuperäinen, jos tarjoan seuraani,juttuseuraa, kotipsykologin apuja tai mitä vaan lenkkiseuraa...vien leffaan ym. mutta jos vain vastapalvelukseksi perheenäiti vähän suutelisi? Entäs jos vähän hierottaisi toisiamme, eikä miehen tarvii tietää mitään..
Niin, en näe mitään tarvetta olla sosiaalinen, ellei sitten joku tuttu/perhetuttunainen tai rouva näkisi asioita samassa valossa mun kaa.
Vaikka jos muutama siideri pehmentäis naapurin rouvan yksinäisyyttä...ite en tarvii alkoholia, mutta ai että... sormet syyhyää kun saan vähänkin hieroa peppuhierontaa naapurin Pirkolle..
Niin Ap, mitä oot valmis antamaan ni johan yksinäisyys lähtee. Saako pebaa vähän hieroa ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se oli se väaäsymys, kun ei jaksanut enää tavata niitä ystäviä. Nyt kun lapsi isompi, niin tottakai nämä entiset ystävät on jo keksineet muuta puuhaa, eivät jääneet odottelemaan
Lapsen harrastuskuljetuksissa auttaa harrastuskavereiden vanhemmat, ei siihen sen kummempaa ystävyyttä tarvita, ainoastaan vuoropäivät tai viikot.
Mä jäin tänne missä oli sukua ja omat vahemmat. Mutta ne pirut menivät kuolemaan, muuttamaan muualle, sairastumaan ja siten tarvitsemaan itse apua ilman vastavuoroisuutta. Ennenkuin meidän muksu ehti edes harrastuksia aloittaa. Ei ihme että väshän väsytti pienen lapsen kanssa välillä.
JamesStadi kirjoitti:
Mä en oo kiinnustonut verkoista, en työkavereista enkä muutenkaan yhteisöllisistä asioista. Vaikka olen supliikki mies, osaan puhua tavalla josta ihmiset pitää (kannattaa puhua ihmisestä itsestään ja kysyä näkökulmia, ihmiset tykkää puhua itsestään loputtomiin ja heille jää kuva että olipas kiva juttukaveri... kun 90% puhuttiin vain hänestä itsestään). Toki itse en siitä nauti vaikka näyttäsin ulospäin nauttivan. Helppo tapa tehdä vaikutus - suoraan oppikirjoista, mutta miksi ? Ehkä seksin takia.
Me fiksut stadilaiset tajutaan ja samalla pelätään että kun naapuri takertuu, alkaa vaatimaan palveluksia, apuja,rahaa lainaan ym. paskaa. Kytätään, arvostellaan selän takana... ja kas, aloittajakin vinkusi jo muuttoapua,remonttiapua, ehkä roudausapua, ehkä lapsenhoitoa... ja juopot kaikkein pahimpia, ite inhoan juoppoja ja nousuhumalaista sönkötystä yli kaiken.
Menestynyt ihminen hoitaa nuo avuntarpeet ITSE OMAKUSTANTEISESTI, eikä vingu "ystävää" apuun. Mieti mitä itse olet valmis antamaan?
Mä itse olen seksuaalisesti hyvin viriili hetero. Ainoa syy on olla sosiaalinen ja yhteisöllinen saadakseni naapurin Pirkon tai työkaverin Lissun lämpeämään. Olen mies joka kokee että miehellä on luonnolliset miehen tarpeet.
Mites alkuperäinen, jos tarjoan seuraani,juttuseuraa, kotipsykologin apuja tai mitä vaan lenkkiseuraa...vien leffaan ym. mutta jos vain vastapalvelukseksi perheenäiti vähän suutelisi? Entäs jos vähän hierottaisi toisiamme, eikä miehen tarvii tietää mitään..
Niin, en näe mitään tarvetta olla sosiaalinen, ellei sitten joku tuttu/perhetuttunainen tai rouva näkisi asioita samassa valossa mun kaa.
Vaikka jos muutama siideri pehmentäis naapurin rouvan yksinäisyyttä...ite en tarvii alkoholia, mutta ai että... sormet syyhyää kun saan vähänkin hieroa peppuhierontaa naapurin Pirkolle..
Niin Ap, mitä oot valmis antamaan ni johan yksinäisyys lähtee. Saako pebaa vähän hieroa ?
Olet väärässä ketjussa! Sen se juominen tekee, menee näkökin muista kyvyistä puhumattakaan.
Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että "ennen" olisi oltu paljon empaattisempia ja toisista välittävämpiä. Ei oltu. Ei vaan ollut muitakaan vaihtoehtoja. Jos jotain tarvitsi, apuun oli tarjolla vain sukulaiset, ystävät ja kyläläiset. Ei ollut muuttofirmoja, remonttifirmoja, rakennusfirmoja eikä lukuisia erilaisia palveluita tarjoavia firmoja. Ei ollut pitkiä vanhempainvapaita, subjektiivista päivähoito-oikeutta eikä oikeutta jäädä sairastuneen lapsen kanssa kotiin.
En lukenut tätä kaikkea, mutta eikö ole sellaisia työkavereita, joiden kanssa kanssakäyminen syventyisi pikkuhiljaa ihan ystävyydeksi?
Mullakin oli elämässäni vaihe, jolloin ei ollut yhtään ketään ystävää. Olin eronnut ja muutin pois miehen luota mukanani pieni lapseni. Ainoa sosiaalinen kontaktini oli silloin äiti. No ei se ihan ollut sitä mitä kaipasin, mutta paljon tulin istuneeksi hänen luonaan.
Sitten pääsin taas töihin, sinne missä olin ennenkin ollut. Työkaverit oli kaikki ihan kivoja, oltiin hyvin nuoria kaikki, n. 20-25 -vuotiaita. Sitä kautta se vaan lähti menemään, muutaman työkaverin kanssa alettiin olla enemmänkin yhdessä ja ihan siis työajan ulkopuolella. En tiedä että jos en olisi ollut töissä, niin mistä niitä ihmissuhteita olisin saanut. No nyt on kyllä yksi naapuri mulla, jonka kanssa ystävystyttiin ensin miestemme kautta. Mutta kyllä ymmärrän sen, että jos on pieniä lapsia, niin on vaikea lähteä minnekään ihmisiin tutustumaan, ne lapset kuitenkin sitoo niin paljon. Toisaalta ne voi myös yhdistää ihmisiä, elämä on aika monimutkaista.
Se on kuitenkin niin, että väkisin ei voi luoda mitään suhteita. Ne tulee jos on tullakseen.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tätä kaikkea, mutta eikö ole sellaisia työkavereita, joiden kanssa kanssakäyminen syventyisi pikkuhiljaa ihan ystävyydeksi?
Sitten pääsin taas töihin, sinne missä olin ennenkin ollut. Työkaverit oli kaikki ihan kivoja, oltiin hyvin nuoria kaikki, n. 20-25 -vuotiaita. Sitä kautta se vaan lähti menemään, muutaman työkaverin kanssa alettiin olla enemmänkin yhdessä ja ihan siis työajan ulkopuolella. En tiedä että jos en olisi ollut töissä, niin mistä niitä ihmissuhteita olisin saanut.
No tuohan nyt on eri asia kun olette olleet 20-25-vuotiaita. Jos vaikka vaihdetaan ikäryhmäksi vielä maltillinen 30-35, niin homma muuttuu jo aivan erilaiseksi. Monilla on omia ystäviä ja pieniä lapsia siinä kohtaa, eikä aikaa ole hirveästi ylimääräiseen. Ei siinä niin vain lähdetä perjantai-iltana kiertelemään baareja ja syventämään ystävyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Kutsuimme naapuria kahville. Sanoi, että on parempi, että ei tule. Kuitenkin joskus myöhemmin hän soitti ovikelloa ja antoi puhelinnumeronsa siltä varalta, JOS HÄNELLE SATTUU JOTAIN JA ME SE HUOMATTAISIIN. Tehtävämme oli hänen mielestään seurata, etä hänellä ei roiku postit postiluukussa.Yksinäinen eläkkeellä oleva nainen, jolla ei ole lapsenlapsia, vain yksi vanheneva tytär, joka käy harvoin.
Ei sitten lapsiperheen seura kiinnostanut? Kannoin hänen ostoskassejaan, jos satumme yhtaikaa rappuun ja olisi ollut kiva tutustua sen verran, että jos lapsi olisi myöhemmin kouluikäisenä jäänyt lukkojen taakse koulusta tullessaan, olisi hän ehkä voinut pitää hetken seuraa, olisi voinut turvata naapurin tätiin. No ei sitten.
Eli oliko sulla tuossa vaan hyötynäkökulma asiassa? Äkkäsit naapurissa asuvan vanhemman ihmisen ja ajattelit, että tuosta lapsellemme mahdollinen seuranpitäjä, vai?
Taustoja ei voi tietää. Jos hän sanoi, että parempi ettei hän tule, niin lienee hänellä tuossa joku syy. Mistä sen tietää, vaikka mielenterveysongelma, jota hän ei halunnut lähteä jakamaan teidän kanssanne, jos olisitte enemmän tutustuneet. Ei koskaan voi tietää. Tuokin pyyntö, että jos hänelle jotakin sattuu, kuulostaa oudolta, voi olla, että onkin parempi että ette ole tekemisissä sen enempää. Tokihan naapureitten asioihin pitää puuttua, jos todella jotakin epäilyttävää havaitsee, mutta ihan pyytämättäkin.
Ai miksi työkaverien kanssa ei voi viettää vapaa-aikaa? Ei kai ap - tai kukaan muukaan yksinäinen - ole kieltäytymässä työkavereiden kanssa hengailusta.
Iso ongelma työkaverien suhteen on vain se, että usein työkaverit ovat kiireisiä, sillä heillä on omat kaverinsa ja perheensä jo ennestään. Totta kai työkaverin kanssa voi ystävystyä jos kaikki loksahtaa kohdalleen, mutta se ei ole todellakaan helppoa tässä kiireisessä ja hektisessä ajassa. Se, että te keilaatte ja paljuilette työkaverien kesken on poikkeuksellisempaa kuin se, ettei työkavereita nähdä vapaa-ajalla. Olen itse asiantuntijatyössä julkisella puolella, ja omien kokemusteni mukaan yhteinen vapaa-ajan vietto työpaikan ulkopuolella on kovin harvinaista kun suurin osa työntekijöistä on +30.