Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Tsemppiä ap:lle ja meille muille yksinäisille! Itse koen rankimmaksi lasteni yksinäisyyden ja sen, ettei meillä ole koskaan sukusynttäreitä. Rippijuhliin on saatu kutsuttua parit puolitutut. Itse toki pärjään yhteisön puutteen kanssa, mutta lapsilleni toivoisin parempaa ja välittäviä aikuisia heidän elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne, AP. Minä, mies ja 10 kk ikäinen vauva olemme vapaa-ajalla paljon kolmestaan. Muutimme uuteen vieraaseen kaupunkiin miehen töiden perässä muutama kuukausi sitten. Läheiset (lapsettomat) ystävät asuvat kaikki eri kaupungeissa, kuten myös vanhempamme ja sisarukset. Näemme vanhoja ystäviä aina kun mahdollista, mutta kaipaisin kavereita myös arkeen. Käydään muutamassa vauvaharrastuksessa, aloitin itsekin pari uutta harrastusta, mutta niin.. kaikilla muilla on jo kaveripiiri & suku, tuntuu että on tällainen väliinputoaja.
Yksinäisyys harmittaa, olen sosiaalinen ihminen, mielestäni mukavaa ja rentoa seuraa. Mutta sisimmässäni olen välillä surullinen ja hieman häpeissäni tästä yksinäisyydestä.
Olisi mahtavaa tutustua johonkin toiseen lapsiperheeseen, jonka kanssa voisimme viettää aikaa yhdessä, auttaa lastenhoidossa. Olisi ihanaa viettää vaikkapa "tyttöjen iltaa" niin että miehet hoitavat lapsia. Tai käydä miehen kanssa vaikka elokuvissa niin että ystäväpariskunta vahtii poikaamme, ja toisena iltana me vahtisimme ystäväpariskunnan lasta.
Tänä aamuna leivoin pullaa pitkästä aikaa. Vauva nukkuu päikkäreitä, mies on töissä. Olisi niin ihana soittaa jollekin, että tuupa kahville ja pullalle. Mua ihan itkettää, ettei oo ketään kelle soittaa.
Jätä vauva isälle, tekee vain hyvää saada tutustua omaan lapseensa paremmin ja oppia ottamaan vastuuta hänen hoitamisesta.
Mene leffaan tai ulos aivan itse, ihmisiin voi tutustua näinkin tai ottaa joku vanha tuttava mukaan.
Mä itse toivoin vaan saavani nukkua kun lapsi oli päiväunilla, kaikki vauvat eivät ole yhtä helppoja.
Vauvan voi nukuttaa rattaisiin, lähde kävelylle, tai vaikka ostoksille, että voit hyödyntää unia ja saada sosiaalista elämää.
Sisäleikkipuistoissa on vauvoille oma puoli missä on turvallista opetella liikkumaan, nää on yleensä ilmaisia aikuisille ja alle 1vuotiaille Käykää tutustumassa.
Vauvan kanssa voi harrastaa, etsi vaikka joku yhteinen jumppa tuokio, vauvauintia ei enää noin vanhana voi aloittaa, mutta uimahalliin voit viedä, vauva tykkää sylitellä vaikka porealtaassa missä on lämmintä vettä.
Vauvapulkka ja mäenlaskuun, suosituissa rinteissä on aina käviöitä.
Teatterissa ja elokuvissa on välillä vauva näytöksiä.
Perhepuistoihin kannattaa tutustua, näissä on yleensä todella hyvä ilmapiiri, ja kaikenlaista tapahtumaa eri teemoilla.
Erilaisia ryhmiä jotka järjestää tapaamisia löytää netistä tai Facebookista esim. kantoliinayhdistysen toimintaa, imetyksen tuki ry... Nopeasti luot omasi jos mitään sinulle sopivaa ei ole...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On mahtavaa, kun appivanhemmat asuvat kaukana! Eivätpähän ramppaa kylässä jatkuvasti! En edes haluaisi, että puolison vanhemmat asuisivat samalla paikkakunnalla.
Tilapäistä lastenhoitoapua kotiin saa mm. Mannerheimin Lastensuojeluliitosta (Lastenhoitajavälitys).
- https://www.mll.fi/vanhemmille/lastenhoitovalityspisteet/
Kannattaa kysyä myös kunnasta ja seurakunnasta tilapäistä lastenhoitoapua ja/tai kotiapua. Kannattaa mennä perhekerhoihin, koska perhekerhoissa tutustuu muihin vanhempiin. Perhekerhoissa tapaa samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä ja lapset saavat kavereita.
Miehestäsi tuntuu varmaan kivalta, kun inhoat noin paljon hänen vanhempiaan. Kerrothan lapsillesikin, että iskän vanhemmat ovat ikäviä ihisiä ;)
En ole sama, mutta anoppini on lievästi sanottuna ikävä ihminen. On tehnyt elämästäni helvetin, joten ei, hän ei ole meille tervetullut kuin kutsuttuna. Käytännössä lasten synttäreille.
Eikä tuo mieskään äidistään erityisesti pidä, käskyttää ja kyykyttää vieläkin. Lisäksi jaksaa kertoa miehelleni kuinka huono minä olen, ja ero olisi hyvä ratkaisu. Harmillista anopin kannalta, että mies on valinnut minut, ei anoppia, kumppanikseen. Ollaan myös sovittu miehen kanssa, että mies ei jätä mua äitinsä kanssa kahdestaan anopin pohjattoman ilkeyden vuoksi. Kyllä miestä harmittaa tilanne, mutta ymmärrtää kyllä miksi en suotu yli viittä kertaa vuodessa hänen äitiään tapaamaan. Ja tuo viisi kertaa on ehdoton maksimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne, AP. Minä, mies ja 10 kk ikäinen vauva olemme vapaa-ajalla paljon kolmestaan. Muutimme uuteen vieraaseen kaupunkiin miehen töiden perässä muutama kuukausi sitten. Läheiset (lapsettomat) ystävät asuvat kaikki eri kaupungeissa, kuten myös vanhempamme ja sisarukset. Näemme vanhoja ystäviä aina kun mahdollista, mutta kaipaisin kavereita myös arkeen. Käydään muutamassa vauvaharrastuksessa, aloitin itsekin pari uutta harrastusta, mutta niin.. kaikilla muilla on jo kaveripiiri & suku, tuntuu että on tällainen väliinputoaja.
Yksinäisyys harmittaa, olen sosiaalinen ihminen, mielestäni mukavaa ja rentoa seuraa. Mutta sisimmässäni olen välillä surullinen ja hieman häpeissäni tästä yksinäisyydestä.
Olisi mahtavaa tutustua johonkin toiseen lapsiperheeseen, jonka kanssa voisimme viettää aikaa yhdessä, auttaa lastenhoidossa. Olisi ihanaa viettää vaikkapa "tyttöjen iltaa" niin että miehet hoitavat lapsia. Tai käydä miehen kanssa vaikka elokuvissa niin että ystäväpariskunta vahtii poikaamme, ja toisena iltana me vahtisimme ystäväpariskunnan lasta.
Tänä aamuna leivoin pullaa pitkästä aikaa. Vauva nukkuu päikkäreitä, mies on töissä. Olisi niin ihana soittaa jollekin, että tuupa kahville ja pullalle. Mua ihan itkettää, ettei oo ketään kelle soittaa.
Jätä vauva isälle, tekee vain hyvää saada tutustua omaan lapseensa paremmin ja oppia ottamaan vastuuta hänen hoitamisesta.
Mene leffaan tai ulos aivan itse, ihmisiin voi tutustua näinkin tai ottaa joku vanha tuttava mukaan.
Mä itse toivoin vaan saavani nukkua kun lapsi oli päiväunilla, kaikki vauvat eivät ole yhtä helppoja.
Vauvan voi nukuttaa rattaisiin, lähde kävelylle, tai vaikka ostoksille, että voit hyödyntää unia ja saada sosiaalista elämää.
Sisäleikkipuistoissa on vauvoille oma puoli missä on turvallista opetella liikkumaan, nää on yleensä ilmaisia aikuisille ja alle 1vuotiaille Käykää tutustumassa.
Vauvan kanssa voi harrastaa, etsi vaikka joku yhteinen jumppa tuokio, vauvauintia ei enää noin vanhana voi aloittaa, mutta uimahalliin voit viedä, vauva tykkää sylitellä vaikka porealtaassa missä on lämmintä vettä.
Vauvapulkka ja mäenlaskuun, suosituissa rinteissä on aina käviöitä.
Teatterissa ja elokuvissa on välillä vauva näytöksiä.
Perhepuistoihin kannattaa tutustua, näissä on yleensä todella hyvä ilmapiiri, ja kaikenlaista tapahtumaa eri teemoilla.
Erilaisia ryhmiä jotka järjestää tapaamisia löytää netistä tai Facebookista esim. kantoliinayhdistysen toimintaa, imetyksen tuki ry... Nopeasti luot omasi jos mitään sinulle sopivaa ei ole...
Hyviä vinkkejä kaupunkiin mutta ei sovellu maaseudulle missä ei ole yhtään mitään. T. Äiti jolla ei ole ainuttakaan ystävää
Mua harmittaa jo etukäteen se, että kun kolme lastamme menevät ripille, valmistuvat ammattiin, menevät naimisiin tai jotakin muuta merkittävää tapahtuu, niin kukaan ei tule niihin juhliin. Keskenämme ollaan. Suoraan sanottuna vituttaa. Itse olen kaiken lisäksi vielä ainoa lapsi ja aina ollut yksin, joten ajattelin että jos itse saisin useamman lapsen niin heillä on sentään toisensa. Ei tarvitse olla niin totaalisesti yksin kuin itse olen ollut. Mutta on tämä aika surkeaa kaiken kaikkiaan. Ei muakaan paljoa haittaa se että itse joutuu kaiken tekemään, olen nuorehko ja terve ihminen. Mutta se henkisen tuen puute on pahin. Se kun joutuu päiväkodin varahakijan paikan jättämään tyhjäksi ja sanomaan että jos meille vanhemmille on jotain sattunut, niin ottakaa yhteys sosiaalipäivystykseen. Se on rankinta ja väsyttää henkisesti tosi paljon. Ja mulla on kyllä ystäviä ja sosiaalinen työ. En elä ns yksinäisyydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne, AP. Minä, mies ja 10 kk ikäinen vauva olemme vapaa-ajalla paljon kolmestaan. Muutimme uuteen vieraaseen kaupunkiin miehen töiden perässä muutama kuukausi sitten. Läheiset (lapsettomat) ystävät asuvat kaikki eri kaupungeissa, kuten myös vanhempamme ja sisarukset. Näemme vanhoja ystäviä aina kun mahdollista, mutta kaipaisin kavereita myös arkeen. Käydään muutamassa vauvaharrastuksessa, aloitin itsekin pari uutta harrastusta, mutta niin.. kaikilla muilla on jo kaveripiiri & suku, tuntuu että on tällainen väliinputoaja.
Yksinäisyys harmittaa, olen sosiaalinen ihminen, mielestäni mukavaa ja rentoa seuraa. Mutta sisimmässäni olen välillä surullinen ja hieman häpeissäni tästä yksinäisyydestä.
Olisi mahtavaa tutustua johonkin toiseen lapsiperheeseen, jonka kanssa voisimme viettää aikaa yhdessä, auttaa lastenhoidossa. Olisi ihanaa viettää vaikkapa "tyttöjen iltaa" niin että miehet hoitavat lapsia. Tai käydä miehen kanssa vaikka elokuvissa niin että ystäväpariskunta vahtii poikaamme, ja toisena iltana me vahtisimme ystäväpariskunnan lasta.
Tänä aamuna leivoin pullaa pitkästä aikaa. Vauva nukkuu päikkäreitä, mies on töissä. Olisi niin ihana soittaa jollekin, että tuupa kahville ja pullalle. Mua ihan itkettää, ettei oo ketään kelle soittaa.
Jätä vauva isälle, tekee vain hyvää saada tutustua omaan lapseensa paremmin ja oppia ottamaan vastuuta hänen hoitamisesta.
Mene leffaan tai ulos aivan itse, ihmisiin voi tutustua näinkin tai ottaa joku vanha tuttava mukaan.
Mä itse toivoin vaan saavani nukkua kun lapsi oli päiväunilla, kaikki vauvat eivät ole yhtä helppoja.
Vauvan voi nukuttaa rattaisiin, lähde kävelylle, tai vaikka ostoksille, että voit hyödyntää unia ja saada sosiaalista elämää.
Sisäleikkipuistoissa on vauvoille oma puoli missä on turvallista opetella liikkumaan, nää on yleensä ilmaisia aikuisille ja alle 1vuotiaille Käykää tutustumassa.
Vauvan kanssa voi harrastaa, etsi vaikka joku yhteinen jumppa tuokio, vauvauintia ei enää noin vanhana voi aloittaa, mutta uimahalliin voit viedä, vauva tykkää sylitellä vaikka porealtaassa missä on lämmintä vettä.
Vauvapulkka ja mäenlaskuun, suosituissa rinteissä on aina käviöitä.
Teatterissa ja elokuvissa on välillä vauva näytöksiä.
Perhepuistoihin kannattaa tutustua, näissä on yleensä todella hyvä ilmapiiri, ja kaikenlaista tapahtumaa eri teemoilla.
Erilaisia ryhmiä jotka järjestää tapaamisia löytää netistä tai Facebookista esim. kantoliinayhdistysen toimintaa, imetyksen tuki ry... Nopeasti luot omasi jos mitään sinulle sopivaa ei ole...Hyviä vinkkejä kaupunkiin mutta ei sovellu maaseudulle missä ei ole yhtään mitään. T. Äiti jolla ei ole ainuttakaan ystävää
Mä muutin maalle ollessani raskaana. Vauvan synnyttyä kävin kyllä perhekerhossa jne, mutta eipä siellä saanut mitään kontaktia paikallisiin. Heillä oli jo kaikki sosiaaliset kontaktit, ja mulkoilevat mua kuin lehmä uutta ämpäriä. Yritin osallistua keskusteluun jne, mutta hyvin äkkiä mulle käännettiin selkä ja jatkettiin naapurin serkkulikan kanssa jutustelua. Toisaalta ymmärrän heitä, mutta ei sitä tuolla itseään kovin tervetulleeksi kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Mua harmittaa jo etukäteen se, että kun kolme lastamme menevät ripille, valmistuvat ammattiin, menevät naimisiin tai jotakin muuta merkittävää tapahtuu, niin kukaan ei tule niihin juhliin. Keskenämme ollaan. Suoraan sanottuna vituttaa. Itse olen kaiken lisäksi vielä ainoa lapsi ja aina ollut yksin, joten ajattelin että jos itse saisin useamman lapsen niin heillä on sentään toisensa. Ei tarvitse olla niin totaalisesti yksin kuin itse olen ollut. Mutta on tämä aika surkeaa kaiken kaikkiaan. Ei muakaan paljoa haittaa se että itse joutuu kaiken tekemään, olen nuorehko ja terve ihminen. Mutta se henkisen tuen puute on pahin. Se kun joutuu päiväkodin varahakijan paikan jättämään tyhjäksi ja sanomaan että jos meille vanhemmille on jotain sattunut, niin ottakaa yhteys sosiaalipäivystykseen. Se on rankinta ja väsyttää henkisesti tosi paljon. Ja mulla on kyllä ystäviä ja sosiaalinen työ. En elä ns yksinäisyydessä.
Miksette kutsu niitä sun ystäviä ja työkavereita juhliin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin viime kesänä kahden kaverin lapsen rippijuhlissa ja siellä oli monia ystäviä, naapureita, lasten harrastuskavereita perheineen. Sukulaisia tosi vähän (pieni suku ja isovanhemmat kaukana/sairaita).
Olkaa aktiivisia ja järjestäkää tilaisuuksia kutsua ihmisiä kylään! Sillä tavalla sitä tukiverkkoa luodaan pikku hiljaa ihan pikkulapsiajoista alkaen.
Me muuten oltiin ystävättären kanssa toistemme lapsien varahakijoita päiväkodista. Jos toisella oli jokin yllättävä meno, haimme oman lapsen ohella toisenkin lapsen päiväkodista ja veimme omaan kotiimme leikkimään. Samoin kun toinen kaverini joutui sairaalaan, hain hänen lapsensa meille kun olin äitiyslomalla.
Kerran kun mursin nilkkani pihassa, naapuri otti minun lapseni heille siksi aikaa kun kävin ensiavussa. Ihmiset oikeasti auttavat mielellään silloin kun voivat. Suurin kynnys on oppia itse pyytämään apua.
Ei tukiverkon tarvitse tarkoittaa sukulaisia.
Itse tiedoatan vielä lapsettomana jo nyt tämän ongelman ja se saattaa olla myös osa ratkaisevia tekijöitä miks ne lapset saattaa jäädä tekemättä. Kummankin vanhemmat, sisarukset ja lähimmät kaverit perheineen satojen kilometrien päässä. Muutenkin kummallakin on sen verran ikääntyneet vanhemmat jo meidän ollessa kolmekymppisiä, että kamalan suurta tukea emme esim. isovanhemmilta voisi muutenkaan odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua harmittaa jo etukäteen se, että kun kolme lastamme menevät ripille, valmistuvat ammattiin, menevät naimisiin tai jotakin muuta merkittävää tapahtuu, niin kukaan ei tule niihin juhliin. Keskenämme ollaan. Suoraan sanottuna vituttaa. Itse olen kaiken lisäksi vielä ainoa lapsi ja aina ollut yksin, joten ajattelin että jos itse saisin useamman lapsen niin heillä on sentään toisensa. Ei tarvitse olla niin totaalisesti yksin kuin itse olen ollut. Mutta on tämä aika surkeaa kaiken kaikkiaan. Ei muakaan paljoa haittaa se että itse joutuu kaiken tekemään, olen nuorehko ja terve ihminen. Mutta se henkisen tuen puute on pahin. Se kun joutuu päiväkodin varahakijan paikan jättämään tyhjäksi ja sanomaan että jos meille vanhemmille on jotain sattunut, niin ottakaa yhteys sosiaalipäivystykseen. Se on rankinta ja väsyttää henkisesti tosi paljon. Ja mulla on kyllä ystäviä ja sosiaalinen työ. En elä ns yksinäisyydessä.
Entäs ne kummit, eikö ne tule vieraaksi? Työkavereista myös voi kutsua kotiin juhliin ja naapureita, pitää vain itse olla aktiivinen. Mutta tiedän tuon tunteen, sillä meilläkin tuntui, että ei saada mitään sukujuhlia rippijuhliin ja yo-juhliin. No kutsuin työkavereita ja myös vanhoja ystäviä ajalta kivi ja kirves.
Vierailija kirjoitti:
Itse tiedoatan vielä lapsettomana jo nyt tämän ongelman ja se saattaa olla myös osa ratkaisevia tekijöitä miks ne lapset saattaa jäädä tekemättä. Kummankin vanhemmat, sisarukset ja lähimmät kaverit perheineen satojen kilometrien päässä. Muutenkin kummallakin on sen verran ikääntyneet vanhemmat jo meidän ollessa kolmekymppisiä, että kamalan suurta tukea emme esim. isovanhemmilta voisi muutenkaan odottaa.
Niihin perhejuhliin kyllä voi tulla satojenkin kilometrien päästä, mutta tietysti arkinen tukiverkko täytyy löytyä lähempää. Ystävien hankkimisessa pitää itse olla aktiivinen, lasten kavereiden vanhempia, naapureita, työkavereita jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi juhlan tarvii olla aina perhejuhla. Miksi sinne ei voi kutsua tärkeitä ihmisiä, oli ne sitten kavereita, työkavereita. Miksi pitää rajata jokin joukko pois. Itse menisin mieluusti juhliin, jos saisin kutsun .
Ihmiset sitoutuu liikaa kummin kaiman serkkulikkaan, kun muualtakin löytyy hyviä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi juhlan tarvii olla aina perhejuhla. Miksi sinne ei voi kutsua tärkeitä ihmisiä, oli ne sitten kavereita, työkavereita. Miksi pitää rajata jokin joukko pois. Itse menisin mieluusti juhliin, jos saisin kutsun .
Ihmiset sitoutuu liikaa kummin kaiman serkkulikkaan, kun muualtakin löytyy hyviä ihmisiä.
Samaa ihmettelen. Häihin kutsutaan mieluummin ystäviä ja kavereita kuin tätejä, setiä ja serkkuja, mutta häiden jälkeen pitiäisikin sitten olla tiivis sukuyhteisö eikä ystävät ja kaverit enää kelpaa juhliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Olin tosi otettu kun työkaveri kutsui minut lapsensa yo-juhliin. Varsinkin jos sukulaisia on vähän tai ei olla väleissä, kannattaisi harrastaa tuollaista enemmän.
Kiittelin lähtiessäni kivoista juhlista, jolloin päivänsankari vastasi: ”ihana kun tulit! Kyllä vieraat tekevät juhlan!” Tosi hieno nuori!
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Olen tosi pahoillani puolestasi. Sulla on ollut paljon epäonnea matkassa. Sun ikävistä kokemuksista huolimatta kehottaisin ihan jokaista pikkulapsen vanhempaa silti yrittämään kaikkensa noiden tukiverkkojen luomiseksi. Se voi olla välillä epämukavaa ja saattaa siinä pettyäkin joskus, mutta vielä epätodennäköisempää se onnistuminen on silloin, jos ei edes yritä.
Vierailija kirjoitti:
Samoja fiiliksiä täälläkin. Ja kyllä on kutsuttu lasten kavereiden vanhempia kahville, ja yleensä ovat tulleetkin. Vastavuoroisuutta vaan ei ole tullut, enkä jaksa olla se, kuka aina pyytää ja järjestää. Onhan tuo ymmärrettävää, että jos on jo olemassa perhettä ja ystäviä, niin ei ole aikaa uusille tuttavuuksille.
Mutta miten sitä sitten onnistuisi kohtaamaan niitä, ketkä ovat samassa tilanteessa?
Se on raskasta, kun pitää emännöidä ja samalla vahtia pieniä lapsia. Ja ennen vieraiden tuloa pitää siivota hyvin ja ehkä leipoakin. Kyläillessä pitää vahtia omia ipanoitaan ja yrittää samalla seurustella. Ottaa enemmän kuin antaa, siksi emme kahvittele.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ottamatta kantaa muuhun, niin läheskään kaikki ihmiset eivät halua vatsatautitartuntaa edes rahasta.
Miehestäsi tuntuu varmaan kivalta, kun inhoat noin paljon hänen vanhempiaan. Kerrothan lapsillesikin, että iskän vanhemmat ovat ikäviä ihisiä ;)