Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Olen tosi pahoillani puolestasi. Sulla on ollut paljon epäonnea matkassa. Sun ikävistä kokemuksista huolimatta kehottaisin ihan jokaista pikkulapsen vanhempaa silti yrittämään kaikkensa noiden tukiverkkojen luomiseksi. Se voi olla välillä epämukavaa ja saattaa siinä pettyäkin joskus, mutta vielä epätodennäköisempää se onnistuminen on silloin, jos ei edes yritä.
Olen se, joka ylempänä kirjoitti kuinka pikkulapsiaikana ystäviä oli ja kuinka yritin. Nyt isommat lapset on molemmat koulussa jo, ja nuorin päiväkodissa. Kun saimme kolmannen lapsen, tilanne oli jo se, että olimme kaiken ulkopuolella. Kolmannen kanssa en edes käynyt perhekerhoissa, ja harrastuksessakin vauvan ja myöhemmin taaperon kanssa keskityin tasan häneen enkä mihinkään muuhun.
Tiedän että pitäisi aina vaan jaksaa yrittää ja yrittää, mutta juuri nyt en jaksa. Ehkä joskus taas. Kiitos myötätunnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne, AP. Minä, mies ja 10 kk ikäinen vauva olemme vapaa-ajalla paljon kolmestaan. Muutimme uuteen vieraaseen kaupunkiin miehen töiden perässä muutama kuukausi sitten. Läheiset (lapsettomat) ystävät asuvat kaikki eri kaupungeissa, kuten myös vanhempamme ja sisarukset. Näemme vanhoja ystäviä aina kun mahdollista, mutta kaipaisin kavereita myös arkeen. Käydään muutamassa vauvaharrastuksessa, aloitin itsekin pari uutta harrastusta, mutta niin.. kaikilla muilla on jo kaveripiiri & suku, tuntuu että on tällainen väliinputoaja.
Yksinäisyys harmittaa, olen sosiaalinen ihminen, mielestäni mukavaa ja rentoa seuraa. Mutta sisimmässäni olen välillä surullinen ja hieman häpeissäni tästä yksinäisyydestä.
Olisi mahtavaa tutustua johonkin toiseen lapsiperheeseen, jonka kanssa voisimme viettää aikaa yhdessä, auttaa lastenhoidossa. Olisi ihanaa viettää vaikkapa "tyttöjen iltaa" niin että miehet hoitavat lapsia. Tai käydä miehen kanssa vaikka elokuvissa niin että ystäväpariskunta vahtii poikaamme, ja toisena iltana me vahtisimme ystäväpariskunnan lasta.
Tänä aamuna leivoin pullaa pitkästä aikaa. Vauva nukkuu päikkäreitä, mies on töissä. Olisi niin ihana soittaa jollekin, että tuupa kahville ja pullalle. Mua ihan itkettää, ettei oo ketään kelle soittaa.
Sama täällä.
Muutettu miehen työn perään. Kaksi lasta, nuorin alle 2 vuotta.
Välillä kaipaan juuri sitä, että voi matalalla kynnyksellä soittaa jollekin ja ei tarvitsisi välittää onko hiukset ja vaatteet missä kunnossa jos/ kun tulee kahville.
Onko fb:ssä tällaista ryhmää? Saisi tutustua paremmin toisiin.
Missä muuten asutte? Me Jyväskylässä.
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Vierailija kirjoitti:
Olin tosi otettu kun työkaveri kutsui minut lapsensa yo-juhliin. Varsinkin jos sukulaisia on vähän tai ei olla väleissä, kannattaisi harrastaa tuollaista enemmän.
Kiittelin lähtiessäni kivoista juhlista, jolloin päivänsankari vastasi: ”ihana kun tulit! Kyllä vieraat tekevät juhlan!” Tosi hieno nuori!
Vaikutat mukavalta ihmiseltä, ei ihme kun sain kutsun. Mukavaa viikkoa sinulle!
Ja ehdottomasti, kutsukaa kivoja ihmisiä juhliinne ja elämiinne ja olkaa itse sellaisia muille. Annetaan hyvän kiertää.
En ole samaa mieltä! Muutimme työn perässä uuteen kaupunkiin. Olemme saaneet työn kautta ystäviä sekä kuvailemisiasi ”perheystävä”.
Arki on kivaa, näen mielelläni muita ihmisiä a vietämmekin paljon aikaa naapurustossa tai kavereiden kanssa. Mutta kaikista mieluiten olen oman perheen kanssa rauhassa viikonloppuisin. Joskus jopa ahdistaa naapurin kutsut illanviettoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittakaa kumpikin jokin joukkue harrastus. Sieltä voisi irrota ystäviä tai ainakin saunailtoja jos kummankaan kotipaikkakunnalle palaaminen ei ole vaihtoehto.
Meillä on kyllä sinällään sukulaisia ja ystäviä melko lähellä mutta täytyy sanoa että lapsiperheen pyörityksessä tulee tavattua todella harvoin ihan kasvotusten. Puhelimessa kyllä puhutaan melkein joka päivä mutta jotenkin ei vain saa sitä tapaamista mahtumaan kalaenteriin edes joka kuukausi. Eli vaikka sinällään olisikin ihmisiä tapaamisetäisyydellä niin kyllä tämä elämänvaihe nyt vain on sellainen että pitää vain osata viihtyä sen oman perheen parissa. Jokainen ylimääräinen kontakti on plussaa mutta ei niiden varaan voi oikein kauheasti sitä viihtymistään laskea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Minulla on sama ajatus: kutsun ihmisiä koska haluan olla heidän seurassaan ja minusta on kiva kutsua. Ei haittaa, jos toinen ei halua vastavuoroisesti kutsua minua. Toisilla ei esim. ole tilaa tai osaamista, jotkut taas asettavat itselleen niin korkeat siisteys- tai muut standardit, ettei hommasta tule mitään. Ei se haittaa. Meille ovat silti tervetulleita.
Minulle on tosi harvoin tarjottu mitään apua, mutta joka ikinen kerta kun olen suoraan pyytänyt jotain (ottaisitko meidän Eevertin yökylään ensi lauantaina, koska haluaisin tosi kovasti päästä mieheni kanssa x-yhtyeen keikalle), asia on järjestynyt. Ihmisten kannattaisi rohkeammin pyytää apua toisiltaan. Itsekin olen aina auttanut ja ollut jopa ilahtunut luottamuksesta, kun joku on pyytänyt katsomaan lastaan tai tekemään muun palveluksen.
Mitään ei saa ainakaan jos ei avaa suutaan ja ole rohkea.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.
Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joka ikisessä vähänkin isommassa kaupungissa on takuulla muitakin ”juurettomia”, joilta puuttuu sukulaisten ja vanhojen ystävien verkosto. Jos olet muuttanut uuteen paikkaan, hakeudu heidän seuraansa. Kannattaa olla sitkeä ja kiertää niitä harrastuksia vaikkei aina huvittaisikaan. Kotoa ei kukaan tule hakemaan.
Minun paras ystäväni asuu kaukana, mutta olemme ottaneet tavaksi käydä yhdessä iltakävelyllä kerran viikossa. Kävelemme siis kumpikin tahoillamme ja puhumme puhelimessa joskus toista tuntia. Se on aivan ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Mitä ne sun ystävät sanoo, kun suoraan pyydät jotain konkreettista apua heiltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän sosiaalinen elämä rakentuu paloista,ei yhdestä tai kahdesta superhyvästä ystävästä. Omat sisarukseni, vanhempani ja paras ystäväni asuvat ihan eri puolilla Suomea. Nähdään kaikkia noin 3-4 kuukauden välein milloin mitenkin. Sitten on lähempänä asuvia kavereita, mutta eipä heitäkään niin usein näe. Mutta kun joitakin kertoja vuodessa näkee, niin lopulta näistä kaikista tulee kyllä sitten niitä erilaisia menoja. Joskus koko perheen kesken, joskus äidin kahvitteluja oman kaverin kanssa, joskus jotkut juhlat jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama tilanne, AP. Minä, mies ja 10 kk ikäinen vauva olemme vapaa-ajalla paljon kolmestaan. Muutimme uuteen vieraaseen kaupunkiin miehen töiden perässä muutama kuukausi sitten. Läheiset (lapsettomat) ystävät asuvat kaikki eri kaupungeissa, kuten myös vanhempamme ja sisarukset. Näemme vanhoja ystäviä aina kun mahdollista, mutta kaipaisin kavereita myös arkeen. Käydään muutamassa vauvaharrastuksessa, aloitin itsekin pari uutta harrastusta, mutta niin.. kaikilla muilla on jo kaveripiiri & suku, tuntuu että on tällainen väliinputoaja.
Yksinäisyys harmittaa, olen sosiaalinen ihminen, mielestäni mukavaa ja rentoa seuraa. Mutta sisimmässäni olen välillä surullinen ja hieman häpeissäni tästä yksinäisyydestä.
Olisi mahtavaa tutustua johonkin toiseen lapsiperheeseen, jonka kanssa voisimme viettää aikaa yhdessä, auttaa lastenhoidossa. Olisi ihanaa viettää vaikkapa "tyttöjen iltaa" niin että miehet hoitavat lapsia. Tai käydä miehen kanssa vaikka elokuvissa niin että ystäväpariskunta vahtii poikaamme, ja toisena iltana me vahtisimme ystäväpariskunnan lasta.
Tänä aamuna leivoin pullaa pitkästä aikaa. Vauva nukkuu päikkäreitä, mies on töissä. Olisi niin ihana soittaa jollekin, että tuupa kahville ja pullalle. Mua ihan itkettää, ettei oo ketään kelle soittaa.
Sama täällä.
Muutettu miehen työn perään. Kaksi lasta, nuorin alle 2 vuotta.
Välillä kaipaan juuri sitä, että voi matalalla kynnyksellä soittaa jollekin ja ei tarvitsisi välittää onko hiukset ja vaatteet missä kunnossa jos/ kun tulee kahville. <3
Onko fb:ssä tällaista ryhmää? Saisi tutustua paremmin toisiin.
Missä muuten asutte? Me Jyväskylässä.
Jos ei ole tuollaista ryhmää, kannattaa perustaa sellainen.
Mä ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Olen jo mummoikäinen ja saanut omat lapseni aikana, jolloin suomalaisilla oli vielä varsin samanlainen päivärytmi ja rutiinit. Perheissä herättiin aamulla, isä lähti töihin ja lasten kanssa hoidettiin aamuhommat. Puoli kymmeneen mennessä äidit alkoivat lastensa kanssa valua kotiovista ulos. Leikkipuistoihin, kävelymatkan päässä oleviin kauppoihin jne. Noin klo 11:30 palattiin sisälle ja lapsille lounas. Sen jälkeen lapset päiväunille ja noin klo 14 lapset taas ylös. Klo 17 syötiin koko perheen kanssa päivällinen ja Pikku Kakkosen jälkeen lapset menivät iltapesulle, iltapalalle ja nukkumaan.
Oli ihan älyttömän helppoa soittaa ja ehdottaa kahville tulemista, koska tiesi, että toiselle lasten kanssa kotona olevalle äidille se sopi. Paitsi jos sattui just slloin olemaan lapsella neuvola- tai hammaslääkäriaika. Tai ehdottaa tapaamista leikkipuistossa tai mennä yhdessä käymään kaupassa. Jokainen tiesi, mihin aikaan vuorokaudesta on hyvä ja milloin huono hetki soittaa vain jutellakseen. Ei soitettu silloin, kun oli just ruoka-aika tai lapsia oltiin laittamassa päivä- tai yöunille. "Äitikaverit" asuivatkin samoilla kulmilla, joten matka toisen luokse tai tapaamispaikkaan tehtiin kävellen. Ei tarvinnut omaa autoa eikä katsella bussien aikatauluja, joska riitti vaan laittaa itselle ja lapsille kengät jalkaan, takki päälle ja menoksi.
Nykyisin lapsiperheissäkin on hyvin erilaisia vuorokausirytmejä. Äiti lapsineen saattaa jäädä vielä nukkumaan, kun isä jo lähtee aamulla töihin. Aamiaista syödään ehkä vasta klo 10 maissa ja ulos lähdetään silloin, kun toinen äiti tulee jo lasten kanssa takaisin kotiin lounaalle. Rytmit ja rutiinit menevät aiempaa enemmän limittäin niin, ettei yhteistä sopivaa aikaa jää oikeastaan lainkaan. Jos asutaan vielä kaueampana toisistaan, vähäinenkin yhteinen aika menisi pelkkiin matkoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas sinkkuna ja yksinäisenä en halua kenenkään kaverin lapsiperhe arkeen mukaan. Ei ole minun pala kakkua sellanen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut tämän ennenkin täällä samantyylisissä ketjuissa. Kerron taas, kun aina nämä kääntyy aloittajan ja muiden yksinäisten syyksi.
Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli ystäviä muista perheellisistä. Nähtiin puistoissa, perhekerhoissa, toistemme luona. Juhlimme myös joskus uutta vuotta tai juhannusta jollakin porukalla. Jo silloin yritin olla aloitteellinen ja auttaa. Yritin sopia mm. lastenhoitorinkiä joulun aikaan, jotta vanhemmat voisi mennä jouluostoksille. Tarjoiduin olemaan ensimmäinen hoitaja. Ensin moni oli mukana, mutta joulun lähestyessä kukaan ei tarvinnutkaan apua, kun oli omia vanhempia, sisaruksia, kummeja ja ystäviä omasta takaa. Vain minä ja mieheni olisimme kaivanneet hetkeksi lapsenavahtia, mutta se siitä. Onneksi netistä voi ostaa kaiken jos ei huvita yksin mennä.
Pidin myös "tyttöjen illan" kerran. Olin osallisena monilla kutsuilla joita oli hauska järjestää päivien ratoksi. Mutta kun lapset kasvoi, nämä ystävyyssuhteet minun osaltani jäi. En mahtunut mukaan kahteen ystävyyteen (molemmat parit olivat tutustuneet kauttani), ja muilla oli jo elämät ennen lapsia. Minulla ei ollut työpaikkaa johon palata, joten menin opiskelemaan.
Opinnoista en saanut ystäviä, yritin kyllä. Ne vanhat ystävät joita minulla oli ennen lapsia, ne kaikki kaksi, olivat etääntyneet jo aikaisemmin. Yritin heihinkin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut yksin. Omat vanhempani ovat alkoholisteja molemmat, heistä ei ole isovanhemmiksi. Miehen vanhemmat ovat normaaleja, mutta eivät kovin innoissaan mukana meidän elämässä. Olen yrittänyt miettiä miksi, mutta en tiedä vastausta (En ole kiukutteleva miniä tai muuta vastaavaa).
Yritän sanoa, että joskus me perheelliset olemme kyllä yrittäneet, mutta tilanne on silti mitä on. Kyllä meillekin tullaan kylään kun kutsutaan, mutta vastavuoroisuutta ei ole. Viime kesänäkin yksi vanha tuttavaperhe tuli koko päiväksi kuin täysihoitolaan meille, ja sen jälkeen hoidimme heidän koiraansa. Kyläilykutsu tuli joululomalla, mutta sitten he peruivatkin sen koska halusivat mennä uimaan koko perhe. Minä en jaksa tällaista, että itse yritän ja aina jää luu käteen. Mutta se on rankkaa, hyväksyä oma tukiverkottomuus.
Ja mä olen kertonut tämän ennenkin: vain harvalla on samat ystävät päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia elämää, että ihmisiä tulee ja menee erilaisten elämäntilanteiden myötä. Ihmiset myös muuttavat ja aiemmin hyvä ja läheinen ystävä etääntyy, kun maantieteellistä etäisyyttä on satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Elämä on matka ja matkasi varrella joku kulkee samaa polkua kanssasi hetken aikaa, mutta ei loppuun asti. Oikeastaan vain puolisolta voi odottaa saman polun kulkemista kuolemaan asti.
Tuo vastavuoroisuuden odotus on eräs asia, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Mä kutsun ihmisiä kylään, koska haluan järjestää jotain ja haluan tavata kutsumiani ihmisiä. En kutsu ihmisiä kylään, jotta saisin heiltä vastakutsun. Joka vuosi järjestän mm rapujuhlat, koska MINÄ pidän rapujuhlista ja niiden järjestämisestä. En järjestä rapujuhlia, jotta kutsumani ihmiset alkaisivat järjestää rapujuhlia (tai mitään muitakaan juhlia) MINUA varten. Järjestän itse haluamiani juttuja, muut järjestävät heidän haluamiaan juttuja tai ovat järjestämättä, jos eivät välitä järjestää. Mulla on pari ystävää, jotka eivät varmaan ikinä osallistuisi oikein mihinkään juhliin, illanviettoihim yms, jos minä en järjestäisi. He eivät itse halua järjestää, mutta osallistuvat mielellään, kun minä järjestän. Mulle tämä on ihan ok, koska tykkään järjestää.
Minulla on sama ajatus: kutsun ihmisiä koska haluan olla heidän seurassaan ja minusta on kiva kutsua. Ei haittaa, jos toinen ei halua vastavuoroisesti kutsua minua. Toisilla ei esim. ole tilaa tai osaamista, jotkut taas asettavat itselleen niin korkeat siisteys- tai muut standardit, ettei hommasta tule mitään. Ei se haittaa. Meille ovat silti tervetulleita.
Minulle on tosi harvoin tarjottu mitään apua, mutta joka ikinen kerta kun olen suoraan pyytänyt jotain (ottaisitko meidän Eevertin yökylään ensi lauantaina, koska haluaisin tosi kovasti päästä mieheni kanssa x-yhtyeen keikalle), asia on järjestynyt. Ihmisten kannattaisi rohkeammin pyytää apua toisiltaan. Itsekin olen aina auttanut ja ollut jopa ilahtunut luottamuksesta, kun joku on pyytänyt katsomaan lastaan tai tekemään muun palveluksen.
Mitään ei saa ainakaan jos ei avaa suutaan ja ole rohkea.
Jos ihmiset oppisivat luopumaan vastavuoroisuuden vaatimuksesta, ystäviä ja kavereita voisi löytyä helpommin. Nyt on aika turha pyytää jossain äiti-lapsi-kerhossa toista äitiä kotiinsa kahville, koska tämä toinen äiti tietää suostumalla jäävänsä velkaa. On paljon mukavampi mennä kotiin ja keittää itse itselleen kahvia tai poiketa matkalla jossain kahvilassa, jos kahvihammasta kolottaa. Eipä jää kenellekään mitään velkaa. Monet valittavat, että kun järjestää jotain illanistujaisia tms, kutsutuista osa ei osallistukaan. Ei tietenkään osallistu, jos siitä jää kutsujalle jotain velkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Ihan kuin mun elämä, siis sama juttu että mulla paska lapsuudenkoti, kaikki pitää tehdä itse, (esim muutto kaksin, neljän lapsen pyöriessä jaloissa oli melkoinen elämys) , mihinkään ei saa apua vaikka olisi elämän ja kuoleman hätä ja talo palanut poroksi. Terveet isovanhemmat vaan lyö luurin korvaan tai sanoo että emme auta missään koskaan ihan periaatteesta.
Ja olen yrittänyt tässä 14 v ajan verkostoa luoda, yrittänyt ja ponnistellut. AINA on käynyt niin että minä hoidan muiden lapsia ja autan muutoissa, vastavuoroisesti en saa mitään. Eli olen niiden, joilla ON jo verkosto, eräänlinen lisäverkosto eli mun luo naapurit tuovat lapsensa jos niiden isovanhemmat ei ehdi hoitaa. Eli fasilitoin naapurien lemmenlomia (joita he saavat muutenkin paljon) saamatta itse ikinä mitään vastineeksk.
Nyt on mennyt 14v ilman kertaakaan kahdenkeskistä aikaa. Lapset toki hoidetaan itse, mutta on kyllä isovanhempien moraalinen velvoite auttaa edes joskus. Meillä ne isovanhemmat ei auta koska suoraan sanoivat että ei kiinnosta. Eivät siis käy kylässä tai soittele eikä mitään. Elävät niinkuin lapsia tai lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.Loppukaneetti: JOS LAPSIA TEKEE, TULEE NIISTÄ OLLA KIINNOSTUNUT KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ.
Mutta joo, enää en jaksa yrittää. Nuorimmat lapset taaperoita ja näille en ole viitsinyt edes kertoa isovanhemmista. Eivät ole koskaan tavanneet.
Mitä ne sun ystävät sanoo, kun suoraan pyydät jotain konkreettista apua heiltä?
No esim
- nyt ei käy
- oli niin rankka viikko että pitää palautua
-katsotaan ensi kuussa
- katsotaan sitten keväämmällä
- joku toinen kerta sitten
Ja nämä siis kirkkain silmin vaikka minä olen hoitanut heidän lapsia ensin. Paras on se joka tuo lapsensa yöhoitoon mulle, vastavuorohoitoa kysyessäni ei hänelle käy, mutta jo samaan hengenvetoon ehdottaa voisinko ottaa heidän lapset taas kahden viikon päästö kun isovanhemmat ei silloin heitä voi auttaa.
Niin, mulla ne isovanhemmat ei auta koskaan eikä nämäkään kenen lapsia minä hoidan.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Onpa tosi surullista. voi kun löytäsitte jonkun vanhemman pariskunnan siitä läheltä, jotka voisivat tulla tarvittaessa apuun? Löytyisikö esim seurakunnasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Onpa tosi surullista. voi kun löytäsitte jonkun vanhemman pariskunnan siitä läheltä, jotka voisivat tulla tarvittaessa apuun? Löytyisikö esim seurakunnasta?
Tuo on naiivi ajatus, kukaan ei nykyään auta ketään ilmaiseksi. Se naapurin vanhempi pariskunta kokee että ei ole heidän asiansa ja maksutta ei ainakaan auteta. En ole siis tuo kelle vastasit mutta olen soittanut seurakunnat ja järjestöt läpi kun etsin perheystävää, tuloksetta. Sit luovutin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä. Olemme palkanneet apua, mutta se on oikeasti kallista. Joukossa on ollut myös ohareiden tekijöitä mikä on kurjaa, kun olen palkannut apua esim oman, maksetun menon takia.
Mieheni tekee välillä työmatkoja ulkomaille, ja nämä ajat olen täysin yksin kaiken kanssa. Kerrankin lapset olivat vatsataudissa, ja sinä aikana missasin kaksi tenttiä, oman harrastuksen ja yhden tapaamisen. Kun lapset sitten tervehtyivät ja itse oksensin yhden yön, ja raahauduin heidän kanssaan leikkipuistoon, aloin siellä itkeä kun näin kaksi isovanhempaa lastenlastensa kanssa, ja itse olin yrittänyt vain selvitä.
Monesti olen kaivannut sellaista ikiaikaista tukea, että voi soittaa äidille ja saada lohtua. Vaikka kun lapsi sairastaa, tai itse on väsynyt. Me teemme kaiken keskenämme, ulkomaanmatkat, muutot, remontit, sairastumiset, harrastuksiin viemiset, tapahtumat, synttärit, joulut, vaput, uudet vuodet, kaikki. Ei ole mukavaa, mutta onneksi lapsilla on ystäviä ja he näyttävät voivan hyvin kaikesta huolimatta.
Onpa tosi surullista. voi kun löytäsitte jonkun vanhemman pariskunnan siitä läheltä, jotka voisivat tulla tarvittaessa apuun? Löytyisikö esim seurakunnasta?
Uutta äitiä on vaikea enää aikuisiällä saada. Aikuisia kun ei voi edes adoptoida enää. Ymmärrän aiemman kirjoittajan "ikiaikaisen tuen ja lohdutuksen tarpeen". Mutta mä kyllä suosittelen tutustumaan ja ystävystymään myös itseään vanhempien ihmisten kanssa. Olen tutustunut netissä esikoistani vain muutaman vuoden vanhempaan naiseen. Hänellä ei ole ollut läheistä äitisuhdetta Voisin ikäni puolesta olla hänen äitinsä, mutta me olemme ensisijaisesti ystäviä. Kuitenkin silloin, kun hän tarvitsee "äidillisiä neuvoja ja lohdutusta", hän soittaa mulle. Voin olla hänelle sekä ystävä että jonkinlainen äidin korvike.
Tiedän, enkä nyt tarkoittanut että juuri silloin olisi jonkun pitänyt auttaa. Itkin sitä, että koskaan ei ole kuten niillä perheillä, että isovanhemmat tulee kylään ja vie lapsia lähipuistoon. Väsymys purkautui siinä hetkessä kateutena ja itkuna.