Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Näistä yksinäisyysketjuista tulee esille aina selkeä kaava
yksinäiset= Ei kelpaa kuka tahansa. Pitää olla jotain syvempää ja parempaa. Ystävän pitää olla valmis auttamaan heti. Hänellä ei saa olla omia kiireitä. Ei mielellään muita ystäviäkään. Mutta silti toinen yksinäinen ei kelpaa. Eli pitää olla yksi ja ainoa ihmeihminen, kenellä on laaja sosiaalinen verkko eli vetää yksinäisen matkaan vilkkaaseen seuraelämään, mutta hänellä ei saa olla muita tärkeitä ystäviä. Aikaa pitää olla rajattomasti kuunnella yksinäisen murheita ja tukea ja hoitaa hänen lapsiaan ja auttaa ja kyläillä mahdollisimman useasti ja vastata viesteihin heti.
ne, jotka ei koe olevansa yksinäisiä= Heille kelpaa juttukaveriksi kuka vain ja tutustuvat mielellään erilaisiin ihmisiin, eivätkä vaadi näiltä ihmisiltä mitään. Heille riitää hetken kohtaamiset päivän kontaktien tarpeeseen. Käyttävät somea keinona pitää yhteyttä ihmisiin, eivätkä vaadi muilta jatkuvaa läsnäoloa ja vastausta. Ehkä hieman itsekkäitä siinä suhteessa, että eivät ole valmiita sitoutumaan yhteen aitoon ystävyyteen, mikä jatkuu läpi elämän syvällisenä, vaan harrastavat kevyitä ihmiskontakteja ja tuntuvat niiden jälkeen mielellään viihtyvän myös yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan yksinäisyys ihan oikea sana?
Vierailija kirjoitti:
Näistä yksinäisyysketjuista tulee esille aina selkeä kaava
yksinäiset= Ei kelpaa kuka tahansa. Pitää olla jotain syvempää ja parempaa. Ystävän pitää olla valmis auttamaan heti. Hänellä ei saa olla omia kiireitä. Ei mielellään muita ystäviäkään. Mutta silti toinen yksinäinen ei kelpaa. Eli pitää olla yksi ja ainoa ihmeihminen, kenellä on laaja sosiaalinen verkko eli vetää yksinäisen matkaan vilkkaaseen seuraelämään, mutta hänellä ei saa olla muita tärkeitä ystäviä. Aikaa pitää olla rajattomasti kuunnella yksinäisen murheita ja tukea ja hoitaa hänen lapsiaan ja auttaa ja kyläillä mahdollisimman useasti ja vastata viesteihin heti.ne, jotka ei koe olevansa yksinäisiä= Heille kelpaa juttukaveriksi kuka vain ja tutustuvat mielellään erilaisiin ihmisiin, eivätkä vaadi näiltä ihmisiltä mitään. Heille riitää hetken kohtaamiset päivän kontaktien tarpeeseen. Käyttävät somea keinona pitää yhteyttä ihmisiin, eivätkä vaadi muilta jatkuvaa läsnäoloa ja vastausta. Ehkä hieman itsekkäitä siinä suhteessa, että eivät ole valmiita sitoutumaan yhteen aitoon ystävyyteen, mikä jatkuu läpi elämän syvällisenä, vaan harrastavat kevyitä ihmiskontakteja ja tuntuvat niiden jälkeen mielellään viihtyvän myös yksin
No ei todellakaan kelpaa seuraksi kuka vain ihmisille joilla on jo laaja ystäväpiiri. Ehkä jossain tilaisuudessa voivat kohteliaisuudesta jutella kaikkien kanssa, mutta kyllä ihmiset joilla on jo elämä täynnä ovat hyvin tarkkoja siitä kenet elämäänsä ottavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Et ole ainoa, kyllä minäkin kaipaan nimenomaan toisen ihmisen läsnäoloa. Ei mitkään pikselit ruudulla korvaa sitä että pääsee aidosti viettämään aikaa ystävien ja läheisten kanssa. Siksi välillä matkustetaan tapaamaan toisiamme pitkienkin matkojen takaa.
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Kylläpä nyt kuuLLostaa typerältä.
On oikeasti todella raskasta, jos ei ole ketään tukena, ikinä. Siis että tietää ettei ikinä ole ketään, eikä koskaan tule saamaan mistään mitään.
Siinä ei mitkään palkatut hoitajat tai harrastukset auta. Se on oikeasti lohdutonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Kylläpä nyt kuuLLostaa typerältä.
On oikeasti todella raskasta, jos ei ole ketään tukena, ikinä. Siis että tietää ettei ikinä ole ketään, eikä koskaan tule saamaan mistään mitään.
Siinä ei mitkään palkatut hoitajat tai harrastukset auta. Se on oikeasti lohdutonta.
Raskastahan tuo on, varsinkin niille täysin totaalisesti yksin oleville ihmisille, joilla ei ole ihanaa puolisoa ja ihania lapsia, joiden seurassa on onni viettää suurin osa ajastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näistä yksinäisyysketjuista tulee esille aina selkeä kaava
yksinäiset= Ei kelpaa kuka tahansa. Pitää olla jotain syvempää ja parempaa. Ystävän pitää olla valmis auttamaan heti. Hänellä ei saa olla omia kiireitä. Ei mielellään muita ystäviäkään. Mutta silti toinen yksinäinen ei kelpaa. Eli pitää olla yksi ja ainoa ihmeihminen, kenellä on laaja sosiaalinen verkko eli vetää yksinäisen matkaan vilkkaaseen seuraelämään, mutta hänellä ei saa olla muita tärkeitä ystäviä. Aikaa pitää olla rajattomasti kuunnella yksinäisen murheita ja tukea ja hoitaa hänen lapsiaan ja auttaa ja kyläillä mahdollisimman useasti ja vastata viesteihin heti.ne, jotka ei koe olevansa yksinäisiä= Heille kelpaa juttukaveriksi kuka vain ja tutustuvat mielellään erilaisiin ihmisiin, eivätkä vaadi näiltä ihmisiltä mitään. Heille riitää hetken kohtaamiset päivän kontaktien tarpeeseen. Käyttävät somea keinona pitää yhteyttä ihmisiin, eivätkä vaadi muilta jatkuvaa läsnäoloa ja vastausta. Ehkä hieman itsekkäitä siinä suhteessa, että eivät ole valmiita sitoutumaan yhteen aitoon ystävyyteen, mikä jatkuu läpi elämän syvällisenä, vaan harrastavat kevyitä ihmiskontakteja ja tuntuvat niiden jälkeen mielellään viihtyvän myös yksin
No ei todellakaan kelpaa seuraksi kuka vain ihmisille joilla on jo laaja ystäväpiiri. Ehkä jossain tilaisuudessa voivat kohteliaisuudesta jutella kaikkien kanssa, mutta kyllä ihmiset joilla on jo elämä täynnä ovat hyvin tarkkoja siitä kenet elämäänsä ottavat.
Olen samaa mieltä sekä sun että edellisen kirjoittajan kanssa. Kyllä mulle kelpaa juttuseuraksi kuka tahansa (vaikka tuntematon ihminen bussissa tai joku laitapuolenkulkija asemalla junaa odotellessa), mutta ei ystäväksi. Mulle riittää läheisiksi ihmissuhteiksi lähisuku, muutama ystävä ja hieman enemmän kavereita, muu sosiaalinen kanssakäyminen on ihan riittävää työkavereiden, kaukaisempien sukulaisten sekä satunnaisten muiden ihmisten kanssa. Ja viihdyn oikein hyvin yksinkin. Käytän paljon somea erityisesti pitääkseni yhteyttä niihin ihmisiin, joita en juurikaan tapaa. Esimerkiksi just kaukaisempiin sukulaisiini (serkkuihini, serkkujeni lapsiin ja pikkuserkkuihin). Ilman somea en olisi ollut heidän kanssaan lainkaan tekemisissä vuosikymmeniin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Kylläpä nyt kuuLLostaa typerältä.
On oikeasti todella raskasta, jos ei ole ketään tukena, ikinä. Siis että tietää ettei ikinä ole ketään, eikä koskaan tule saamaan mistään mitään.
Siinä ei mitkään palkatut hoitajat tai harrastukset auta. Se on oikeasti lohdutonta.
Raskastahan tuo on, varsinkin niille täysin totaalisesti yksin oleville ihmisille, joilla ei ole ihanaa puolisoa ja ihania lapsia, joiden seurassa on onni viettää suurin osa ajastaan.
Mitä raskasta siinä on? On vastuussa vain itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Tämä on malliesimerkki ajatusvääristymästä mihin ei-yksinäiset helposti kompastuvat. Ihan sama mitä sanot, niin kuvitellaan että yksinäinen tarvitsee viihdytystä kun ei keksi itselleen tekemistä.
Ei ei ja ei. Kyse ei ole ollenkaan siitä vaan aivan muista asioista. Yksinäiset ovat yleensä varsin taitavia keksimään itselleen tekemistä jolla täyttää elämää. Se ei kuitenkaan poista toisen ihmisen tarvetta.
Se mitä yksinäinen kaipaa on yhteys toiseen ihmiseen, tunne siitä että on jollekin tärkeä ja joku on sinulle tärkeä. Turvaa siitä että on olemassa joku joka auttaa hädän hetkellä. Hyvää oloa siitä että voit itse auttaa ja tukea toista ihmistä. Lämmintä mieltä siitä kun saa viettää aikaa toisen ihmisen kanssa ja että on joku joka pitää sinusta ja haluaa viettää aikaa sinun kanssasi.
Ihmisyyden perustarpeita, jotka ovat useammille itsestäänselvyys. Lienee mahdotonta ymmärtää millainen tyhjyyden tunne on elää ilman tukiverkostoja jos ei koskaan joudu itse sellaista tilannetta kohtaamaan.n
Ei me tekemistä tarvita. Me tarvitaan ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Sosiaalisuuden tarve on yksilöllistä. Joku saa kiintiönsä täyteen jo työpaikalla. Mulla on hyvä ystävä, jota en ole tavannut kolmeen vuoteen. Mutta me viestitellään toisillemme lähes joka päivä, usein monta kertaa päivässä. En tarvitse hänen fyysistä läsnäoloaan säilyttääkseni mielikuvaa hänestä. Sen verran usein olen nähnyt hänestä valokuvia, ettei ole sen paremmin lihonut kuin laihtunutkaan kymmeniä kiloja. Ihan samalta hän näyttää kuin 3 vuotta sitten. Paljon paremmin olen perillä hänen elämästään, ajatuksistaan, tunteistaan, toiveistaan ja fiiliksistään kuin niiden, joita tapaan 1-2 kuukauden välein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Tämä on malliesimerkki ajatusvääristymästä mihin ei-yksinäiset helposti kompastuvat. Ihan sama mitä sanot, niin kuvitellaan että yksinäinen tarvitsee viihdytystä kun ei keksi itselleen tekemistä.
Ei ei ja ei. Kyse ei ole ollenkaan siitä vaan aivan muista asioista. Yksinäiset ovat yleensä varsin taitavia keksimään itselleen tekemistä jolla täyttää elämää. Se ei kuitenkaan poista toisen ihmisen tarvetta.
Se mitä yksinäinen kaipaa on yhteys toiseen ihmiseen, tunne siitä että on jollekin tärkeä ja joku on sinulle tärkeä. Turvaa siitä että on olemassa joku joka auttaa hädän hetkellä. Hyvää oloa siitä että voit itse auttaa ja tukea toista ihmistä. Lämmintä mieltä siitä kun saa viettää aikaa toisen ihmisen kanssa ja että on joku joka pitää sinusta ja haluaa viettää aikaa sinun kanssasi.
Ihmisyyden perustarpeita, jotka ovat useammille itsestäänselvyys. Lienee mahdotonta ymmärtää millainen tyhjyyden tunne on elää ilman tukiverkostoja jos ei koskaan joudu itse sellaista tilannetta kohtaamaan.n
Ei me tekemistä tarvita. Me tarvitaan ihmistä.
Eikö ketjun aloittaja ja muut hänen kaltaisensa sitten ole tärkeitä puolisoilleen ja lapsilleen? Ymmärrän sellaisia yksinäisiä, joilla ei ole puolisoa, ei lapsia, ei sisaruksia, ei vanhempia eikä ystäviä.
- eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Kylläpä nyt kuuLLostaa typerältä.
On oikeasti todella raskasta, jos ei ole ketään tukena, ikinä. Siis että tietää ettei ikinä ole ketään, eikä koskaan tule saamaan mistään mitään.
Siinä ei mitkään palkatut hoitajat tai harrastukset auta. Se on oikeasti lohdutonta.
Minulla ei ole ketään muita kuin puolisoni tukena. Lapsia ei ole eikä kummankaan vanhempia enää elossa. Loput elossa olevat sukulaisetkin alkavat olla hyvin iäkkäitä tuettavia. Et tyydy millään omaan perheeseesi vaan pitäisi olla muita lähiomaisia viihdyttämässäkö. No ei ihmekkään jos kaikki muu kuullostaa typerältä. Ei näemmä kiinnosta muihin tuntemattomiin ihmisiin tutustuminen. Joo näinhän se on joillakin eikä meillekkään tule kotiin ketään vaan sitten pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pitää alkaa sopeutumaan jos sille asialle ei vain pysty mitään tekemään eikä mahda. Ihmisenhän pitää olla tarpeen vaatiessa hyvin kekseliäs ja sopeutuvainen jos näitä ääri-ilmiöitä alkaa elämän varrella tulemaan. ja mikä on oma syy siihen että on sellaiseen epä tyydyttävään elämäänsä ajautunut. Onko joku pakottanut. Voihan sitä lähteä litomaan niin kuin jotkut tekevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sitten teit lapsia? Olisit nielaissut tai käskenyt idiootti ukkoasi laskemaan lakanalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on täysin totaalisen yksinäisiä ihmisiä niin ruikutus kuullostaa aika kummalliselta. Ihan kun ympärille tarvittaisiin koko ajan vielä muitakin ihmisiä viihdyttämään ja jotain kekkereitä koko ajan ettei vaan tule yhtään tylsää. Koita itse keksiä itsellesi jotain itsesi viihdykettä ja ajankulua äläkä sitä muilta vaadi. Lähde vähän kotoa pois harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön hetkeksi aikaa saadaksesi ulkopuolisia kontakteja eikä niitä sinne sun kotiin tule vaan pitää lähteä kodin ulkopuolelle. Pyörit siellä kotona vain oman napasi ympärillä ja ihmettelet kun sinne ei kukaan tule. Miehen pitää olla sen ajan lasten kanssa että pääset tuulettumaan jos alkaa seinät kaatumaan päälle. Jos miehellä ei ole aikaa niin hän kustantaa palkatun lasten hoitajan että pääset jotain harrastamaan kodin ulkopuolelle.
Kylläpä nyt kuuLLostaa typerältä.
On oikeasti todella raskasta, jos ei ole ketään tukena, ikinä. Siis että tietää ettei ikinä ole ketään, eikä koskaan tule saamaan mistään mitään.
Siinä ei mitkään palkatut hoitajat tai harrastukset auta. Se on oikeasti lohdutonta.
Jos sinulle on, muille ei välttämättä ole. Ihmiset eivät välttämättä jaksa sinunlaista äärimmäisen itsekeskeistä sontasäkkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Miksi tätä on alapeukutettu?
No, kaikki eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan. Suotakoon se heille anteeksi.
Kaikki eivät välttämättä pidä typeristä vuodatuksistasi.
Aloitus on pian 2 vuotta vanha ja aloittaja tuskin enää lukemassa kommentteja, mutta vastaan silti. Ymmärrän, mitä aloittaja yhteisöllisyydellä tarkoittaa ja mitä hän kaipaa. Mutta valitettavasti elämä nyt vaan on sellaista, ettei kaikki ystävät ja koko suku voi asua aina siellä, missä juuri sinä haluat asua. Mulla on suku, jollaista aloittaja ilmeisesti toivoisi. Mutta kukaan meistä ei ole muuttanut 10 kilometriä kauemmas vanhemmistani, jotka ovat jo yli 90-vuotiaita. Jos haluaa säilyttää yhteisönsä, ei voi muuttaa satojen kilometrien päähän. Ei silloinkaan, vaikka siellä olisi tarjolla elämänsä rakkaus tai unelmaduuni.
Joillekin ihmisille yhteisöllisyys tuntuu olevan ruusuilla tanssimista. Katsotaan asiaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Oletetaan, että yhteisöllisyydestä voi napsia itselleen rusinat pullasta. Käyttää yhteisöään silloin, kun sitä itse tarvitsee. Mutta ei se niin mene. Itse olen luopunut sekä loistavasta urasta että rakkaudesta (molemmat olisivat olleet USAssa) , koska katsoin lapsilleni tämän sukuyhteisön kuitenkin tärkeämmäksi ja rakkaammaksi. Yhteisöllisyydessä joudut tekemään kompromisseja muidenkin kuin vain puolisosi tai lastesi kanssa. Perut ystäviesi kanssa sopimasi laivareissun, koska juuri silloin joku yhteisösi jäsen tarvitsee sinua johonkin tärkeämpään kuin huvittelu laivalla. Esim yhteisösi vanhus kotiutuu lonkkaleikkauksen jälkeen sairaalasta, joten hauskan laivareissun sijasta käytät viikonlopun vanhuksen viemiseen vessaan, suihkuun, laitat hänelle ruokaa ja siivoat hänen kotinsa.
60 vuoden kokemuksella voin sanoa, että ihminen on vapaampi ilman yhteisöä. Enkä edes kuulu mihinkään yhteisölliseen uskontokuntaan vaan ihan suomalaiseen sukuun, joka sattuu olemaan keskimääräistä sukurakkaampi. Yhteisöllisyydessä on toki paljon hyvääkin. Ei tarvitse kantaa huolta, kuka tulee hoitamaan lapsiasi sillä aikaa, kun lähdet synnyttämään. Tai kuka auttaa sinut lonkkaleikkauksen jälkeen vessaan. Tiedät, että joku yhteisöstä tarvittaessa peruu omat menonsa ja tulee avuksesi. Mutta yhteisössä et aina olekaan saamapuolella. Joskus voi mennä pitkiäkin aikoja, kun olet vain antajapuolella. Yhtyeisö on kuin vakuutus: annat, annat ja annat, vaikka itse et tarvitsisikaan muilta yhtään mitään. Mutta annat siksi, että jonain päivänä saatat tarvita.
Palstalla aina silloin tällöin on ketjuja yhteisöllisyyden kaipuusta. Niissä ketjuissa aina kuvataan yhteisöllisyyden hyviä puolia ja erityisesti saajan näkökulmasta. Autuaasti unohdetaan yhteisöllisyyden nurjempi puoli. Siis se, että yhteisöllisyyden vuoksi joutuu myös antamaan ja luopumaan. Silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Mulle yhteisöllisyys on tärkeää ja voimavara. Mutta ei tämä mitään "rusinat pullasta" hommaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on pian 2 vuotta vanha ja aloittaja tuskin enää lukemassa kommentteja, mutta vastaan silti. Ymmärrän, mitä aloittaja yhteisöllisyydellä tarkoittaa ja mitä hän kaipaa. Mutta valitettavasti elämä nyt vaan on sellaista, ettei kaikki ystävät ja koko suku voi asua aina siellä, missä juuri sinä haluat asua. Mulla on suku, jollaista aloittaja ilmeisesti toivoisi. Mutta kukaan meistä ei ole muuttanut 10 kilometriä kauemmas vanhemmistani, jotka ovat jo yli 90-vuotiaita. Jos haluaa säilyttää yhteisönsä, ei voi muuttaa satojen kilometrien päähän. Ei silloinkaan, vaikka siellä olisi tarjolla elämänsä rakkaus tai unelmaduuni.
Joillekin ihmisille yhteisöllisyys tuntuu olevan ruusuilla tanssimista. Katsotaan asiaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Oletetaan, että yhteisöllisyydestä voi napsia itselleen rusinat pullasta. Käyttää yhteisöään silloin, kun sitä itse tarvitsee. Mutta ei se niin mene. Itse olen luopunut sekä loistavasta urasta että rakkaudesta (molemmat olisivat olleet USAssa) , koska katsoin lapsilleni tämän sukuyhteisön kuitenkin tärkeämmäksi ja rakkaammaksi. Yhteisöllisyydessä joudut tekemään kompromisseja muidenkin kuin vain puolisosi tai lastesi kanssa. Perut ystäviesi kanssa sopimasi laivareissun, koska juuri silloin joku yhteisösi jäsen tarvitsee sinua johonkin tärkeämpään kuin huvittelu laivalla. Esim yhteisösi vanhus kotiutuu lonkkaleikkauksen jälkeen sairaalasta, joten hauskan laivareissun sijasta käytät viikonlopun vanhuksen viemiseen vessaan, suihkuun, laitat hänelle ruokaa ja siivoat hänen kotinsa.
60 vuoden kokemuksella voin sanoa, että ihminen on vapaampi ilman yhteisöä. Enkä edes kuulu mihinkään yhteisölliseen uskontokuntaan vaan ihan suomalaiseen sukuun, joka sattuu olemaan keskimääräistä sukurakkaampi. Yhteisöllisyydessä on toki paljon hyvääkin. Ei tarvitse kantaa huolta, kuka tulee hoitamaan lapsiasi sillä aikaa, kun lähdet synnyttämään. Tai kuka auttaa sinut lonkkaleikkauksen jälkeen vessaan. Tiedät, että joku yhteisöstä tarvittaessa peruu omat menonsa ja tulee avuksesi. Mutta yhteisössä et aina olekaan saamapuolella. Joskus voi mennä pitkiäkin aikoja, kun olet vain antajapuolella. Yhtyeisö on kuin vakuutus: annat, annat ja annat, vaikka itse et tarvitsisikaan muilta yhtään mitään. Mutta annat siksi, että jonain päivänä saatat tarvita.
Palstalla aina silloin tällöin on ketjuja yhteisöllisyyden kaipuusta. Niissä ketjuissa aina kuvataan yhteisöllisyyden hyviä puolia ja erityisesti saajan näkökulmasta. Autuaasti unohdetaan yhteisöllisyyden nurjempi puoli. Siis se, että yhteisöllisyyden vuoksi joutuu myös antamaan ja luopumaan. Silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Mulle yhteisöllisyys on tärkeää ja voimavara. Mutta ei tämä mitään "rusinat pullasta" hommaa ole.
Lisään vielä, että myös minulla monet ystävät ovat muuttaneet kauas. Jotkut jopa maapallon toiselle puolelle. Olisi itsekästä vaatia heitä asumaan siellä, missä minä haluan asun.
Lapsia tehdään siksi, että olisi myöhemmin niitä tukiverkkoja. Esim. itse olen yli viisikymppisen lapsettoman pariskunnan toinen osapuoli. Emme pidä juuri minkäänlaista yhteyttä sukulaisiin ja ystäviäkin nähdään ehkä kerran vuodessa.
Kun toinen meistä kuolee, lesken loppuelämä voi olla todella yksinäistä. Toki toivon puolisoni löytävän uuden kumppanin, jos minusta jättää aika ensin.
No, kaikki eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan. Suotakoon se heille anteeksi.