Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Muutettiin pariskuntana parin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Kaikki tutut lakkasivat käymästä. Olettivat, että käydään heillä samalla kuin moikataan vanhempia. Eli kaverit lakkasivat käymästä jo ENNEN kuin saatiin lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutettiin pariskuntana parin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Kaikki tutut lakkasivat käymästä. Olettivat, että käydään heillä samalla kuin moikataan vanhempia. Eli kaverit lakkasivat käymästä jo ENNEN kuin saatiin lapsia.
Noh, TE päätitte muuttaa pois. Se oli teidän päätöksenne, ei tuttujenne päätös. Ja tietenkin he olettavat, että edes joskus käytte moikkaamassa vanhempianne. Ja samalla reissulla - jos haluatte - voitte käydä moikkaamassa tuttujannekin. Ei mene turhaan matkaan aikaa eikä bensaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajahan kirjoittaa, mitä kaikkea tekee koko ajan perheensä kanssa. Eli ei ole yksinäinen.
Tukiverkottomuus ei ole sama asia kuin yksinäisyys.
AP korosti nimenomaan yksinäisyyttä. Ja siitäkö ei sitten nyt saisi keskustellakaan koska?
Moi.
Olen lapseton 46 - vuotias mies ja ymmärrän täysin tämän asian ongelmassaolon.
Tsekkasin läheisesti aikanaan kahta ystävääni - nuorta äitiä. Toisella oli kumppani,isovanhemmat, kummit ja frendit tukena ja samassa stadissa asuivat. Toisella sitten vähän hintsummin - mieskin lähti kävelemään.
Omasta lapsettomasta kuplasta en oikeasti ollut tajunnut arkea, enkä tietty tajua vieläkään.
Suihkuun piti oikeasti mennä vauvan nukkuessa ja käytännön asioihin ja sosiaalisiin suhteisiin oli kehnosti aikaa eli ei.
Tarjosin hänelle kaiken tukeni ja muutenkin olen parantanut tapani. Tämä aika on sellainen, että ihmiset häpeävät/eivät kehtaa kysyä apua. Monikin varmasti jeesaisi, jos ymmärtäisi/tietäisi paremmin.
Sittemmin olen aktiivisesti tyrkyttänyt itseäni kaikille tutuille. Yökylä, leffa, harrastus... mikä tahansa, että vanhemmalla/vanhemmilla on aikaa hoitaa käytännön asioita, nukkua, naida, käydä teatterissa, dokata etc...
Olen saanut niin paljon ikimuistoisia hetkiä mukeloden kanssa, että en sekuntiakaan vaihtaisi pois.
Vielähän tässä itsekin ehtisi, kun Salekin. Mutta ilmasto?
Toisaalta, silloin pitäisi tehdä asioiden eteen jotain itse ja minusta juuri se vaikuttaa vaikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän. Tosin monet noista luetelluista asioista ovat sellaisia jotka eivät kuulu meidänkään arkeen, vaikka emme koe olevamme tukiverkottomia. Ei meilläkään ole mitään idyllisiä lapsiperheiden yhteisiä saunailtoja tms, vaikka lasten mummolat ovat suht lähellä (50km) ja heiltä saadaan apua tarvittaessa. Pari tuttava lapsiperhettä meillä on, mutta suht harvoin nähdään. He asuvat kauempana ja yhden vuorotyöt haittaa vähän aikataulujen sopimista. En silti koe että oltaisiin yksinäisiä, päin vastoin tuntuu ettei aika riitä tehdä kaikkea kivaa mitä voisi.
Minulle tukiverkostoissa tärkeintä on se, että tietää saavansa apua jos tulee hätätilanne. Minulla on tässä kaupungissa yksi ystävä jolta voin saada apua (tosin vuorotyötä tekevä yh joten en todellakaan häntä pyydä apuun herkästi, mutta tiedän hänen auttavan tarvittaessa), äitini ja miehen vanhemmat asuvat 50km päässä ja heiltä voi apua saada myös. Esim nyt kun mies oli reissussa ja minä sairastuin, anoppi haki lapset mummolaan. Arkiviikoilla jos mies on työmatkalla, äitini saattaa tulla illalla käymään että pystyn esim viemään lapsen harrastukseen ottamatta toista mukaan, tai käyttämään koirat lenkillä rauhassa. Normipäivinä ja -viikkoina ei apuja tarvitakaan, mutta on henkisesti hirvittävän iso asia tietää että sitä saa tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitukseen viitaten: no voi, voi ja voi. Tee asialle sitten jotakin, äläkä vollota.
Meidän perheellä on sama tilanne taustalla, mutta ollaan otettu asiaksi muuttaa se tilanne niin että vastaa paremmin täyttä elämää, elää sydän puoliksi täynnä liiemmin kuin tyhjänä. Vaihtoehtona on muuttaa siitä betonikopista vaikka ns. maalle, jossa puuha ei lopu. Luonto on läsnä ja vuodenkierron ottaa ihan eri tavalla vastaan. Lapset voi temmeltää ulkona vapaammin. On halon hakkuuta ja uunin lämmitystä, perinteisiä taitoja joita opettaa niinä kolkkoina lumettomina päivinäkin. Jokaiseen päivään saa vaikka ripauksen joulua, se on perheen päästä eli vanhemmista kiinni. Ei paljon tarvita kumminkaimoja tai mummeja, kun ottaa itse sen aktiivisen roolin ja hyväksyy sen. Lapset kyllä kasvaa nopeastikin, ja yhtäkkiä on taas aikaa enemmän itselle ja parisuhdeaikaakin. Yhteisöllisyyttä voi löytää kiinnostumalla jostain asiasta ja harjoittamalla sitä niin, että mukaan tarttuu samanhenkisiä ihmisiä. Olkoon vaikka paikallinen käsityökerho, kulmakahvila, joogapiiri, metsästysseura.. perusta itse jotain toimintaa, joka lisää alueesi yhteisöllisyyttä. Mene mukaan erilaiseen toimintaan, ole vapaaehtoisena tai laita vaikka facebook-ryhmä pystyyn: kahvittelulaverit paikkakunnalta x. Mieti mitä erityistaitoja sinulla tai elämässäsi on ja kaupallista se. Tulet todennäköisesti tienaamaan enemmän kuin nyt.
Ennen kaikkea TEE jotain tai ole tyytyväinen.
Emme tule ikinä ymmärtämään toisiamme. Siis me, joille riittää postilaatikolla nähty naapuri sosiaaliseksi kontaktiksi ja sitten yhteisöllisyyttä kaipaavat.
Ihmiset tarvitsevat niin eri asioita.
Mutta se, mikä joskus itseäni rassaa, on, että yksinäisyydestä kärsivät haluavat olla juuri meidän erakkojen ystäviä ja sitten syyttävät itsekkyydestä, jos emme voi antaa heille ikuista ystävyyttä ja tapaamisia ja sitoutumista. Kun emme itse sitä kaipaa, emme myöskään halua sellaiseen sitoutua.
Emme ole itsekkäitä, meille vain riittää toisenlaiset ihmiskontaktit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.
No just näin!
Tekstistä loistaa se, että vaatimukset on kovat. Tuttuja on, mutta he eivät kelpaa ystäviksi.
Ja mitä sitten jos suvut asuu satojen kilsojen päässä? Ai niin, matkustaminen on tietenkin liian vaivalloista.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt miksi lapsiperheet eivät muuta kimppakämppiin muiden lapsiperheiden kanssa? Olisi seuraa ja apua sekä vanhemmille että lapsille.
Ei edes tarttisi muuttaa, mutta miksi lapsiperheet eivät auta toisiaan, se menee yli ymmärryksen. Kaipa sitä voisi hoitaa omien ohella naapurinkin muksuja että pariskunnat saisivat vuorotellen vapaata aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, jep. Näin se menee. Vapaata saa vain toinen toisiltaan. Lapsettomat tutut tarjoavat maksimissaan 2h hoitoapua kerralla (ja sitäkin kerran lapsen lapsuusaikana). Näitä tuttuja oli tosiaan aika vähän heitäkin, eli olisko ollut hoitaja kaks kertaa meillä. Nyt nuo ovat jo melkein aikuisia. Nämä saivat omia lapsia ja "velka" on heillepäin aika äkkiä kuitattu, mikä on sinänsä ihan hyvä. Sisarukseni ei käynyt kertaakaan hoitamassa ja nyt hänellä on vauva... Eikä tukiverkostoa mailla halmeilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjastot
Leikkipuistot
Museot (museokortti)
Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.
Käykää kävelyllä
Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.
Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän
Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään
Pyydä naapurit kahvilleHei, kiitos vinkeistä. Ongelma on siinä, että olemme tehneet näitä asioita jo sen kymmenen vuotta eikä innostusta enää ole omalla perheellä. Ap
On teillä tylsä sakki, kun olette noin elämään kyllästyneitä.
Löytyisikö apu psykiatrin vastaanotolta?
Mulla on joskus ollut kavereita, joita ei huvittanut mikään. Jäi lyhyeksi kaverisuhteiksi.
Samat fiilikset. Just näitä tuttuja, jotka valittaa elämän tylsyyttä. Sit kun niille ehdottaa mitä vaan tekemistä, niin mikään ei kelpaa.
Eivätkä ne itse tee mitään aloitteita vaan odottavat valmista.
Tylsien ihmisten elämä on tylsää, ja he levittävät tylsyyttä ympärilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n tilanne kuulostaa taivaalliselta. Saa olla kotona kaikessa rauhassa ilman jatkuvaa tyhjänpäiväistä sosiaalista kanssakäyntiä ystävien, tuttavien ja suvun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä helkutin takia oletat, että joku vieras kuskaisi _sun kersaa harrastukseen jos sä sairastut!!!???_
Tämä lause kertoo paljon.
Teille ei kelpaa mikään. Ei tekemiset, ei ihmiset. Olette hyväksikäyttäjiä.
Haluatte ihmisiä täyttämään omaa tylsyyttänne.Asutte isossa kaupungissa.
Sellaisessa on virikkeitä, ihmisiä, palveluja ja julkinen liikenne.
Jos ei kahden aikuisen elämä suju, niin katse peiliin. Löytyiskö syy sieltä?Miten niin VIERAS? Useimmilla ihmisillä on isovanhemmat, sisarukset, ystävät, kummit tms. sen verran lähellä, että tarvittaessa voidaan arjessa auttaa puolin ja toisin. Sellainen on ihan normaalia elämää palstan ulkopuolella.
Kummit ei kyllä ole mitään harrastuskuskeja sori vaan! Jos on pakko valita niin hankala harrastus että lapsi ei sinne pysty itse kulkemaan niin silloin harrastus on peruttu on vanhempi sairastuu.
Lapsiperheelliset on kauheita lokkeja!
Luuletteko ettei muilla ihmisillä ole tekemistä, että he ovat olemassa vain passatakseen teidän pesuetta?
Ja vielä yksi juttu: kummius on täysin yksipuolista auttamista, lahjomista ja huomaamista. Sellaiseen kyllästyy pian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan outo ongelma.
Vanhemmillani ei ollut tuollaisia ystäväperheitä, meillä ei ole tuollaisia ystäväperheitä ja ihan kummasti sitä on tultu toimeen ilman heitäkin. Jos haluan jonkun pullakahviseuraksi, niin voi kysellä mummoa naapurista tai yläkerran yh-äitiä, en minä tänne ystäväperhettä seuraksi tarvitse.
Nykypäivän yhteisöllisyydessä jaotellaan aika rankasti sitä, kenen kanssa halutaan olla ja silloin mielessä on joku kiiltokuvamainen kaveriporukka, joka yhdessä hoitaa ruuanlaitot ja lapset ja lähtee Leville laskettelemaan. Tosielämässä se porukka asuu hajallaan pitkin maata ja tapaa kahdesti vuodessa, lapset riitelee ja ruoka on pahaa.On se porukka johon kuuluu kiiltokuvamainen tai ei on mukava viettää esim. uutta vuotta, juhannusta,vappua, syntymäpäiviä ja tehdä lomareissuja porukassa.
Lapset tykkäävät ja sosiaalistuvat. Aikuinenkinkin viihtyy paremmin, kun on tuttavapiiria.Eli kannattaa pitää yhteyttä vanhoihin lapsuuskavereihin, opiskelukavereihin ja sukulaisiin. Ei se välimatka ole este.
Ohis.....tutustuin aikoinaan aloittajan kaltaiseen naiseen. Hänellekin perhe ja perheystävät oli tärkeä juttu. En sano, että ei saisi olla. Mä olin kuitenkin jäänyt nuorena leskeksi eli mulla ei ollut miestä. Kelpasin lapsineni tälle ihmiselle ja hänen lapsilleen kaveriksi silloin, kun hänen miehensä oli töissä. Mutta en koskaan muulloin. En koskaan iltaisin enkä viikonloppuisin. Kierrän kaukaa tällaiset ihmiset, joille on olemassa vain silloin, kun joko on täydellinen paketti tai heillä ei ole parempaakaan seuraa.
Mulla on aina ollut yhteisö, jollaista aloittajakin ilmeisesti kaipaa. Mutta hei, ei siitä yhteisöstä dumpata ketään pois eron tai leskeyden vuoksi. Ei dumpata pois sen vuoksi, että on sinkku tai lapseton. Yhteisöön on tullut ja mennyt tyttö/poikaystäviä, seurustelumppaneita, avopuolisoita ja aviopuolisoita. Osa manan majoille, osa jonnekin muualle. Ydinporukka kuitenkin on ja pysyy, vaikka vanhimmat porukasta alkavat jo lähestyä 100 vuotta. Yhteisössä on hyväksytty erilaiset elämäntilanteet, elämänkatsomukset, poliittiset näkemykset, seksuaaliset suuntautumiset, kulttuurit, sosiaaliset statukset jne. Uusilla tulijoilla (eli niillä, jotka eivät ole syntyneet yhteisöön) on aina mennyt useampi vuosi ennenkuin ovat tunteneet yhteisön omakseen.
On ihan normaalia, että ensimmäisinä vuosia uudet ihmissuhteet tuntuvat pinnallisilta. Ihan normaalia tuntea olevansa ulkopuolinen tai porukassa "ulkokehällä". Silti on osallistuttava erilaisiin kissanristiäisiin, vaikka oikeastaan ei aina edes huvittaisi, jos haluaa päästä osaksi yhteisöä. On pidettävä yhteyttä näihin ihmisiin eikä vain puolisonsa kautta vaan suoraan itsekin. On jaksettava kuunnella, miten isoisä kertoo ties kuinka monennetta kertaa samaa tapahtumaa jostain nuoruusvuosiltaan. On jaksettava kuunnella, kun muut nauravat jollekin tapahtumalle, josta itsellä ei ole hajuakaan. Uudestaan ja uudestaan.
Mun mielestä eräs yksinäisyyden sekä yhteisöllisyyden puutteen perimmäinen syy on kärsimättömyys. Haluttaisiin juuri omiin tarpeisiin räätälöityjä ihmissuhteita ja yhteisöjä. Valitettavasti ei ole olemassa mitään verkkokauppaa, josta voisi tilata itselleen mieluisen ystävän tai yhteisön ja Posti toimittaisi sen kotiinkuljetuksella parissa päivässä. Ihmissuhteet kehittyvät hitaasti, usein vuosien kuluessa. Ei meille yhteisöön syntyneillekään aina ole niin superhienoa ja innostavaa lähteä johonkin kissanristiäisiin. Mieluummin laiskottelisi vaan kotona Netflixin ääressä. Eikä vuorostamme itse järjestää jotain yhteisön muille jäsenille. Mitään yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan synny, jos jokainen tekee mitä itse huvittaa ja milloin itseä huvittaa. Eihän silloin saada edes porukkaa kasaan ja jokainen oppii, ettei mitään kannata edes järjestää.
Mulla oli yksi tällainen läheinen ystävä. Pitänyt itseään aina ns. parempana ihmisenä ja jos olin sinkku, mua ei kutsuttu minnekään. Kun olin suhteessa, istuttiin iltaa nelistään. Kun erosin silloisesta miehestä ja oli yhteiseen tapahtumaan liput ja sovittu jatkoksi yhteinen mökki niin peruivat jatkojutun siksi ettei mun juuri entiseksi muuttunut puoliso ollut enää sinne tulossa. Kehui jopa, että hän pääsi meistä kaikista ensimmäisenä naimisiin ja aina yrittänyt kiillottaa ulkokuorta. Isänsä kehui jo lukioiässä, kuinka hänen lapsestaan tulee johtaja kas kun vanhemmatkin koulutettuja jne. Lopulta kuori repesi ja hänellä ollut vuosikausia pahoja mielenterveysongelmia, töistä ei tule missään mitään ja avioliittokin eron partaalla.
"Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu."
Kääntäisin asian omalta osaltani siten, että ilman sukulaisia ja ystäviä selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat, mutta elämä erityislapsen vanhempana ilman puolisoa ja parisuhdetta olisi helvettiä. Puolison ja lasten isän kanssa voimme jakaa niin ilot kuin raskaat taakat ja yhdessä tarvomme suossa eteenpäin.
On totta, että yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu, mutta sille emme voi tehdä mitään. Onneksi meillä on rakas perhe ja toisemme!
Vierailija kirjoitti:
Hei, ymmärrän tosi hyvin! Sama kaipaus itsellä.
Sama juttu
Entä seurakunnan ja kunnan perhekerhot? Niissä kun käy hengailemassa lasten ollessa pieniä, niin tutustuu muihin, jotka samassa elämäntilanteessa. Mekin muutimme uuteen kaupunkiin esikoisen syntymän aikoihin ja on löytynyt kahvitteluseuraa. Hoidamme joidenkin kanssa myös vuorotellen toistemme lapsia.
Oliko pakko ottaa saamaton ukko, jonka vuoksi sinä joudut pyörittämään arkea yksin? Kahden tasavertaisen aikuisen perheessä ei joudu pyörittämään arkea yksin kuin poikkeustilanteissa.