Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi pientä lasta. Sukulaiset eivät asu paikkakunnalla, tai ovat kuolleita. Mitään muuta en niin paljoa kaipaa kuin yhteisöä ympärille. Tuntemillamme muilla lapsiperheillä ei ole tarvetta lähentyä kanssamme, koska heillä on suku turvanaan. Olen yrittänyt löytää varamummoa eri järjestöjen kautta, mutta se on todellakin täysi vitsi. Naapureiden kanssa olen jutellut, mutta ei. Mistään ei löydy ketään. Joku joskus jotain puolittain luvannut, mutta ei toteudu. Suuria pettymyksiä nämä ovat olleet.

Tiedoksi vielä näille, jotka ehdottavat verkostoitumista jossain hiekkalaatikon reunalla tms, että silloin kun voimat ovat vähissä, ei ihminen kykene verkostoitumaan. Myös se, kun yrittää ja yrittää, mutta aina tulee torjuntoja, uuvuttaa helposti ihmisen.

Itse teen vapaaehtoistyötä eri järjestöissä ja autan esim. kummilapsieni perheitä. Koen nämä asiat tärkeiksi. Jospa joku auttaisi meitäkin joskus olemalla läsnä elämässämme.

Ehkä ongelma on juuri siinä, että kaipaat apua ihmissuhteilta. Vaikka itsekkin olin tukiverkoton ja paskan lapsuuden kokenut, en koskaa hakenut ihmissuhteita sillä ajatuksella, että he auttaisivat minua. Itsekkin otin etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka halusivat tutustua minuun siksi, että auttaisin heitä ja tukisin heidän perhettään. Ei omat voimavarat olisi riittäneet. Sen ymmärsin myös muiden ihmisten elämässä ja siksi en koskaan ole vaatinut heiltä mitään. En lapsenhoitoa, en apua, en tukea, vaan välitöntä vuorovakutusta ja pelkkiä ihmiskontakteja.

Ei keneltäkään voi odottaa, että he elävät meitä varten

Vielä vähemmän kukaan kaipaa jotain takertuva auttajia tai säälijiä. Itse olen yhteydessä ja vielä parin äiti ja mielellämme meille otettaisi leikkiin edes lapsille kavereita mutta perheet eivät halua itse apua eikä muuta kuin elää keskenään. Aika pian sen aistii myös onko tavoitteena omia omalle lapselle kaveri ja pyrkiä saamaan se kotiin jotta voi kehua ja kiillottaa omaa kuvaansa kuin että olla sen vanhemmankin kaveri. Ei vaan nykyihmisiltä onnistu. Kuvitellaan että muiden lapset ovat jotain pikkunukkeja heidän kiiltokuvaansa koristamaan. Ei ajatella että ei se oma kullannuppu ole paras ja voi siellä toisenkin kotona käydä leikkimässä. Tai tutustua sen vanhempiin kuten kunnon ihmiset konsanaan.

Ei siis auta vaikka olisit millainen tahansa, ihmiset ovat aina vailla jotain omalle lapselleen mutta eivät ymmärrä vastavuoroisuuden periaatetta. Jollakin yksinäisellä lapsella voi olla kohtalona että kukaan ei ole koskaan käynyt hänen luona hänen leluilla leikkimässä.

Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Vierailija kirjoitti:

Mää nin haluaisin,siis todella haluaisin moottoripyörän,vaan ei oo korttia, ja ajokausi ihan liian lyhyt.

sama lasten kans, jos ei oo puitteet kohillaan niin ei niitä sillo tehdä

Kasva vielä vähän, ja näe elämää, niin opit huomaamaan, että elämässä vain harvoja asioita voi suunnitella etukäteen. Vain harvat asiat pysyy muuttumattomina.

Olen aikanaan kokenut toiselle paikkakunnalle muuttamisen ja yksinäisyyden. Yritin aikanaan kaikenlaista, mutta ihmisillä oli jo oma kaveripiirissä eikä heillä ymmärrettävästi ollut aikaa muille ihmisille. En onnistunut löytämään muita juuri paikkakunnalle muuttaneita, vaikka yritin. Silloin ei ollut somea. Jos olisi ollut, niin olisin etsinyt paikallisesta fb-ryhmästä muita juuri muuttaneita.

Perheessä yksinäisiä? Haloo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.

Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.

Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.

Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Hyvä kirjoitus. Jotkut tukiverkostottomat ehkä ajattelevat, että tukiverkosto on jotain, jonka kerran elämässään - ehkä jo lapsuudessaan - saa ja sen jälkeen se on olemassa ilman, että tarvitsee pistää tikkua ristiin. Että se on asia, jota voi käyttää aina, kun sattuu tarvitsemaan. 

Tukiverkostottomatkin voisivat joskus koittaa asettua tukiverkollisten asemaan.  Ikävä kyllä tukiverkosto ei pysy, jos tukiverkostonsa eteen ei näe vaivaa. Monesti tukiverkostoon kuuluu ihmisiä - kuten appivanhemmat - jotka eivät nyt ole niitä ihmisiä, joita eniten maailmassa ikävöisi. Jos haluaa appivanhempiensa pysyvän tukiverkostossa, suhteita appivanhempiin on hoidettava ja ylläpidettävä. Heidän kuulumisiaan on kyseltävä, heitä on kutsuttava kylään ja heidän luonaan on vierailtava. Siis muulloinkin kuin vain silloin, kun tarvitsee lapsenvahtia. Kyläilykutsuun vastataan myöntävästi silloinkin, kun ei oikein jaksaisi mennä. Tukiverkosto hajoaa hyvin nopeasti, jos sitä alkaa käyttää vain hyödykseen ja vain silloin, kun itselle sattuu sopimaan. 

Tukiverkostoissa, joissa on lasten isovanhemmat , vanhempien sisarukset perheineen sekä ehkä vielä  lasten kummitkin perheineen, on yleensä sen verran ihmisiä, että yhteydenpitoon ja tapaamisiin kuluu aikaa. Kuitenkin tukiverkostollisellakin on vuorokaudessa 24 tuntia ja viikossa 7 päivää. Ihan kuten tukiverkostottomillakin. Tukiverkostollisilla on samalla tavalla työt, kotityöt, omat ja lasten harrastukset sekä omat ystävät ja kaverit, joille monesti jää vähemmän aikaa kuin haluaisi. Onmyös koko ajan pidettävä mielessä, miten kauan on edellisestä yhteydenotosta tai tapaamisesta johonkin tukiverkostoonsa kuuluvaan. On huolehdittava siitä, ettei tuo aika veny liian pitkäksi. Anoppia ei voi käyttää pelkkänä lapsenvahtina, siskoa koiran ulkoiluttajana ja isää autokuskina. 

Mulla on syntymälahjaksi saatu tiivis yhteisö. Mutta ei se yhteisö olisi säilynyt, jos en olisi sen eteen tehnyt töitä. Vapaamatkustus ei ole mahdollista. Jos isoäiti on käytettävä lääkärissä tai veljen lapsi tarvitsee pariksi tunniksi hoitajaa, silloin perutaan kaverin kanssa sovittu kahvilla käynti. Ihan sama, miten paljon harmittaa. Ja jos haluaa tukiverkostojen säilyvän omille lapsilleenkin, lapsille pitää pienestä pitäen opettaa omalla esimerkillä, miten tukiverkostoa ylläpidetään. Sisaruksiin pidetään yhteyttä. Sisarusten puolisoiden kanssa opetellaan tulemaan toimeen. 

Jos haluaa tukiverkoston, jossa on vain saamapuolella, sellaisen saa rahalla. Ostaa ne palvelut, mitä tarvitsee, ja silloin, kun tarvitsee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mää nin haluaisin,siis todella haluaisin moottoripyörän,vaan ei oo korttia, ja ajokausi ihan liian lyhyt.

sama lasten kans, jos ei oo puitteet kohillaan niin ei niitä sillo tehdä

Kasva vielä vähän, ja näe elämää, niin opit huomaamaan, että elämässä vain harvoja asioita voi suunnitella etukäteen. Vain harvat asiat pysyy muuttumattomina.

Kunhan kasvat isoksi niin huomaat että lähes kaiken voi suunnitella etukäteen.

t.lapseton 44v.

Ei ihmissuhteiden määrää voi lisätä loputtomiin. On väärin kuvitella, että 30 menisi siinä missä 10:nkin. Ihmissuhteista pitää huolehtia ja jokaiseen ihmissuhteeseen kuluu aikaa. Suomalaisilla tuppaa olemaan elämässään muitakin asioita kuin ihmissuhteet. Pitää ehtiä käydä töissä, hoitaa kotihommia, huolehtia perheestä ja harrastaa. Ihmissuhteita hoidetaan näiden asioiden jälkeen jäävällä ajalla. Nukkuakin pitää välillä. 

Suomessa uusien ihmissuhteiden vaikeus johtuu osittain siitä, että olemme aika introverttiä porukkaa ja tarvitsemme ehkä etelä-eurooppalaisia enemmän omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Hetkiä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään eikä huomioida ketään. Viihdymme hyvin kotona tai kesämökeillä. Emme kaipaa "blaablaablaablaa" -nakutusta koko hereilläoloaikaamme. Suomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu luonto ja hiljaisuus. Omissa oloissa oleminen,  omien ajatustensa kuunteleminen.

Ja kun kuuntelemme jotain toista, emme halua samaan aikaan kuunnella viittä muutakin. Haluamme keskittyä siihen yhteen viiden sijasta. Hänen kuulumisiinsa, hänen ajatuksiinsa, hänen tunteisiinsa, hänen iloihinsa ja suruihinsa. 

Mulla on meksikolainen miniä ja vuosia Suomessa asuttuaan hän kerran sanoi, että suomalaisen naisen ystävyys ei olisi hänen kulttuurissaan mitään ystävyyttä vaan sisaruutta. Hänen kotimaassaan ystävyys on paljon pinnallisempaa, vaikka moni saattaakin ihailla heidän sosiaalista aktiivisuuttaan sekä tukiverkostoja, joissa ihmiset auttavat toisiaa, vaikka eivät voisi oikeastaan edes sietää näitä. 

On ikävää, että Suomessa on paljon yksinäisiä. Mun mielestä pitää ymmärtää, että ystävyys ei ole asia, jonka voi viskata sivuun heti, kun tapaa jonkun muun kivan ja ystäväksi sopivan henkilön. Tuskin yksinäisetkään haluaisivat tulla dumpatuiksi heti, kun joku vieläkin kivempi tyyppi tulee ystävälle tarjolle. 

Jos haluaa paljon aikaa eli paljon yhteydenpitoa ja tapaamisia, kannattaa yrittää tutustua sellaisiin ihmisiin, joilla ei juurikaan ole ystäviä. Toisiin yksinäisiin. Heillä on enemmän aikaa ja energiaa uusille ihmisille kuin niillä, joilla on jo nyt sopivasti ihmissuhteita.

Ymmärrän ap:n tilanteen.

Jos haluaisi strukturoitua tapaamista, voisi hankkiutua maahanmuuttajaperheen tukihenkilöksi. Siinä voisi määritellä miten usein ja millä tavoin tavataan. Ehkä saisi toisenlaista sosiaalista mallia samalla.

Suomalaisilla on liian työläät tapaamiset. Toisaalta tietysti on järjestettävä tilanteensa sellaiseksi, että vieraat viihtyvät. Mutta helposti menee kilpavarusteluksi, joka nykyisin kun monella on ruokarajoituksia, tuntuu liian hankalalta. Tällaiseen ei halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Alkoholin myös voisi unohtaa. Fiksutkin porukat istuvat sen avulla tuntikausia, mikä on liian kuormittavaa järjestäjälle, ja myös vieraallekin. Todellista kohtaamista ei tapahdu, jos alkoholia on yhtä tai kahta lasia suurempia määriä.

Pitäisi alkaa suosia jotain nykyelämään sopivaa tapaa, esim klo 5 kahvitapaamiset, joista tietää että yhteinen aika on korkeintaan tunnin, 17-18, ja tarjottavaa ei tarvita kuin juomaa ja ehkä jotain keksiä. Eurooppalainen tapa että tarjotaan lasi juomaa, vaikka vettä, ja seurustellaan sen ajan, kunniaan.

Tapaamisten kestoon pitäisi saada enemmän variaatiota ja kutsutuille sekä emännille vaikuttamismahdollisuus. Jotkut ehkä haluavat saunoa ja istua koko päivän, toiset kuormittuvat yli 3 h vierailuista liikaa. Vieraita kutsuessa olisi hyvä tiedustella, millaiseen tapaamiseen he mieluiten tulisivat. Siinä voisi myös sopia vastavuoroisuudesta, esim se joka haluaa järjestää illallisia vaikka ei odota toisilta vastaavaa kutsua, voisi kertoa tämän. Ja toiset voisivat ehdottaa mitä heillä on tarjota, esim kutsu joskus kahvilaan vastavuoroisesti.

Sinkkujen ja perheiden seurustelua hankaloittaa että yksinäisen on suhteessa vaikeampi kutsua pieneen asuntoonsa perhe tai pari perhettä.

Nykyvälinen tapaamisten sopiminen on helppoa, moni ei enää pidä yllätysvierailuista eikä pitkistä yllätyspuheluista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.

Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.

Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.

Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Hyvä kirjoitus. Jotkut tukiverkostottomat ehkä ajattelevat, että tukiverkosto on jotain, jonka kerran elämässään - ehkä jo lapsuudessaan - saa ja sen jälkeen se on olemassa ilman, että tarvitsee pistää tikkua ristiin. Että se on asia, jota voi käyttää aina, kun sattuu tarvitsemaan. 

Tukiverkostottomatkin voisivat joskus koittaa asettua tukiverkollisten asemaan.  Ikävä kyllä tukiverkosto ei pysy, jos tukiverkostonsa eteen ei näe vaivaa. Monesti tukiverkostoon kuuluu ihmisiä - kuten appivanhemmat - jotka eivät nyt ole niitä ihmisiä, joita eniten maailmassa ikävöisi. Jos haluaa appivanhempiensa pysyvän tukiverkostossa, suhteita appivanhempiin on hoidettava ja ylläpidettävä. Heidän kuulumisiaan on kyseltävä, heitä on kutsuttava kylään ja heidän luonaan on vierailtava. Siis muulloinkin kuin vain silloin, kun tarvitsee lapsenvahtia. Kyläilykutsuun vastataan myöntävästi silloinkin, kun ei oikein jaksaisi mennä. Tukiverkosto hajoaa hyvin nopeasti, jos sitä alkaa käyttää vain hyödykseen ja vain silloin, kun itselle sattuu sopimaan. 

Tukiverkostoissa, joissa on lasten isovanhemmat , vanhempien sisarukset perheineen sekä ehkä vielä  lasten kummitkin perheineen, on yleensä sen verran ihmisiä, että yhteydenpitoon ja tapaamisiin kuluu aikaa. Kuitenkin tukiverkostollisellakin on vuorokaudessa 24 tuntia ja viikossa 7 päivää. Ihan kuten tukiverkostottomillakin. Tukiverkostollisilla on samalla tavalla työt, kotityöt, omat ja lasten harrastukset sekä omat ystävät ja kaverit, joille monesti jää vähemmän aikaa kuin haluaisi. Onmyös koko ajan pidettävä mielessä, miten kauan on edellisestä yhteydenotosta tai tapaamisesta johonkin tukiverkostoonsa kuuluvaan. On huolehdittava siitä, ettei tuo aika veny liian pitkäksi. Anoppia ei voi käyttää pelkkänä lapsenvahtina, siskoa koiran ulkoiluttajana ja isää autokuskina. 

Mulla on syntymälahjaksi saatu tiivis yhteisö. Mutta ei se yhteisö olisi säilynyt, jos en olisi sen eteen tehnyt töitä. Vapaamatkustus ei ole mahdollista. Jos isoäiti on käytettävä lääkärissä tai veljen lapsi tarvitsee pariksi tunniksi hoitajaa, silloin perutaan kaverin kanssa sovittu kahvilla käynti. Ihan sama, miten paljon harmittaa. Ja jos haluaa tukiverkostojen säilyvän omille lapsilleenkin, lapsille pitää pienestä pitäen opettaa omalla esimerkillä, miten tukiverkostoa ylläpidetään. Sisaruksiin pidetään yhteyttä. Sisarusten puolisoiden kanssa opetellaan tulemaan toimeen. 

Jos haluaa tukiverkoston, jossa on vain saamapuolella, sellaisen saa rahalla. Ostaa ne palvelut, mitä tarvitsee, ja silloin, kun tarvitsee. 

Niin, sait lämpimän suvun syntymälahjana. Jos et olisi saanut olisi elämäsi pikkuisen toisenlista. Ja totta hemmetissä me tukiverkottomat tiedetään että apu on molemminpuolista! Auttaisin ilomielin appiksia tai vanhempia jos sellaiset elämässäni olisi.

Jotenkin aina niin lapsellisia näiden selitykset jotka saaneet kaiken valmiina. Et taatusti omaisi tukiverkkoja jos olisit täysin suvuton ja vanhemmaton.

Ne jotka selittää suu vaahdossa miten tukiverkko pitää itse luoda, on just niitä jotka ei ole tehneet tukiverkon eteen mitään vaan se on langennut eteen kuin Manulle illallinen. Etunenässä isi ja äiti jotka koko elämän on auttaneet kaikissa ongrlmissa.

Olen ollut ilman tukiverkostoa koko elämäni, mutta mieleeni ei olisi tullut sen yrjöäminen tuntemattomille ihmisille jossain keskustelupalstalla.

Tässä ketjussa oli puhetta ihmisten sietämisestä, jotta olisi edes jonkinlaisia ihmissuhteita. Mutta kai lähtökohta tällöinkin on se, että ihmissuhteessa on oltava edes hiukan enemmän hyviä kuin huonoja puolia? Tuskin kovin moni haluaa tehdä elämästään kärsimysnäytelmää.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut ilman tukiverkostoa koko elämäni, mutta mieleeni ei olisi tullut sen yrjöäminen tuntemattomille ihmisille jossain keskustelupalstalla.

Vau, upeaa!

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut ilman tukiverkostoa koko elämäni, mutta mieleeni ei olisi tullut sen yrjöäminen tuntemattomille ihmisille jossain keskustelupalstalla.

Oi miten ylevää. Tukiverkottomilla ei ole välttämättä ketään kelle puhua. Siksi on erittäin ok että kirjoittaa palstalle ja saa ehkä vertaistukea. Yleensä tulee kyllä ilkkumista ja haukkumista mutta aina välillä joku sellainenkin kirjoittaa jolla on sama tilanne. Ja ehkö saa kannustusta ja tukea edes täältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.

Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.

Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.

Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Tämä kuulostaakin juuri siltä, mitä kaipaan. Olisi ihanaa, kun voisi auttaa vanhuksia jne. Mutta niitä ei ole.

Suomessa on vaikka kuinka paljon yksinäisiä vanhuksia. 

Näin on. Yksinäisen vanhuksen ystäväksi voi hakeutua esim spr:n tai seurakuntien kautta. Ehkä aluksi on muutaman tunnin (etä) koulutus tai muu perehdytys. Voin suositella, kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.

Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.

Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.

Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Tämä kuulostaakin juuri siltä, mitä kaipaan. Olisi ihanaa, kun voisi auttaa vanhuksia jne. Mutta niitä ei ole.

Suomessa on vaikka kuinka paljon yksinäisiä vanhuksia. 

Näin on. Yksinäisen vanhuksen ystäväksi voi hakeutua esim spr:n tai seurakuntien kautta. Ehkä aluksi on muutaman tunnin (etä) koulutus tai muu perehdytys. Voin suositella, kokemusta on.

Tätä täytynee yrittää seuraavaksi. Olen itse kysellyt seurakunnalta, spr:ltä jne ”perhekummia” tai varamummoa (siis sellaista joka olisi ystävä, en tarvitse hoitoapua) mutta näinpäin ei ole löytynyt ja spr sanoi että perheille ei riitä ystäviä kun kaikki menee vanhuksille.

Täytyy siis tehdä niinpäin että tarjoaa itseään ystäväksi mummeleille.

Mulla juurikin kaipuu on yhteisöön, ystävään, johonkin jota kiinnostaisi edes vähän minä ja perheeni. Sinkut ja perheettömätkin käy.

Mulla ei ole ketään kelle soittaa ja puhua, esim juuri lapseni oppi konttamaan, voi kun olisi ollut mummo tms jolle soittaa ja kertoa tämä uutinen. (Meillä mummot on mutta eivät vuosiin pitäneet yhteyttä eivätkä halua että heitä ”häiritään”, eläkeläisriennot on tärkeintä elämässä).

Vierailija kirjoitti:

Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.

Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.

Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.

Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.

Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).

Niin, ihmiset eivät oikein keskity toistensa kohtaamisiin. Itse yritin luoda jonkinlaista suhdetta tuttavaan, jota välillä kutsuin kahville luokseni viettämään yhdessä aikaa. Ajattelin, että ehkä tästä suhde aikaa myöten syvenisi. Hän tuli kylään mielellään, mutta hänen panoksensa yhteydenpidossa jäi Facebookissa noin puolen vuoden lähetettyihin moi, mitä sulle kuuluu -viesteihin. Alkuun vastailin kohteliaasti, kun ajattelin että tässä varmaan seuraavaksi ehdotetaan tapaamista. Tällaista ehdotusta ei kuitenkaan yleensä tullut, joten vähitellen kyllästyin kertomaan kuulumisistani sellaiselle ihmiselle, jota en käytännössä koskaan tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.

Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.

Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).

Niin, ihmiset eivät oikein keskity toistensa kohtaamisiin. Itse yritin luoda jonkinlaista suhdetta tuttavaan, jota välillä kutsuin kahville luokseni viettämään yhdessä aikaa. Ajattelin, että ehkä tästä suhde aikaa myöten syvenisi. Hän tuli kylään mielellään, mutta hänen panoksensa yhteydenpidossa jäi Facebookissa noin puolen vuoden lähetettyihin moi, mitä sulle kuuluu -viesteihin. Alkuun vastailin kohteliaasti, kun ajattelin että tässä varmaan seuraavaksi ehdotetaan tapaamista. Tällaista ehdotusta ei kuitenkaan yleensä tullut, joten vähitellen kyllästyin kertomaan kuulumisistani sellaiselle ihmiselle, jota en käytännössä koskaan tapaa.

En saanut koskaan selville mikä näiden yhteydenottojen ideana oli, kun muuten tyyli oli täysin passiivinen. Ehkä hän vain tällä tavalla rutiininomaisesti piti yhteyttä kaikkiin tuttaviinsa.