Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Me saimme MML:n perhekummin koska oli päätynyt totaaliyksinhuoltajaksi vastoin omaa tahtoani ja isovanhemmat olivat kuolleet, ei muuta tukiverkkoa. Auttoi ja meillä oli kivaa kummin kanssa. Sittemmin viilensin välit sukulaisiin jotka ovat isovanhempia omille lapsille ja pelkästään kauhistelivat tilannetta. Nykyisin olen aika tyytyväinen elämään. Uusi mies on kuin isä lapsille. Jutut isovanhempien tärkeydestä jätän huomiotta. Ilman pärjää aivan hyvin jos on kaksi aikuista perheessä. Ystäviäkin on löytynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan hän voi pyytää multa apua.
Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole niiden vanhempien kanssa kuin tuttava.
Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan hän voi pyytää multa apua.
Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole niiden vanhempien kanssa kuin tuttava.
Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan hän voi pyytää multa apua.
Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole niiden vanhempien kanssa kuin tuttava.
Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.
Eli sulle tukiverkosto on enemmänkin henkinen juttu? Ihmisiä, jotka kuuntelevat, välittävät ja viettävät yhdessä aikaa? Ymmärrän hyvin tuon puolen ja mä liitän sen niin vahvasti ystävyyteen ja muihin läheisiin ihmissuhteisiin, että en ole tullut edes ajatelleeksi senkin tarkoittavan tukiverkostoa. Mulla ehkä maantieteellinen etäisyys ystäviin ja muihin läheisiin vaikuttaa siihen, että heistä ei oikein voisi olla mitään konkreettista apua. Varsinkaan, jos apua tarvitsisi kohtuullisen nopeasti eikä kuukauden varoitusajalla. Ystävien ja läheisten kanssa joutuu aina sopimaan hyvissä ajoin tapaamisista. Jos vaikka olisin sairaana, ei veljeni voisi lähteä 600 km päästä käymään mulle kaupassa. Sen sijaan voisin pyytää jotain naapurustossa asuvaa tuttuani käymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan hän voi pyytää multa apua.
Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole niiden vanhempien kanssa kuin tuttava.
Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.
Eli sulle tukiverkosto on enemmänkin henkinen juttu? Ihmisiä, jotka kuuntelevat, välittävät ja viettävät yhdessä aikaa? Ymmärrän hyvin tuon puolen ja mä liitän sen niin vahvasti ystävyyteen ja muihin läheisiin ihmissuhteisiin, että en ole tullut edes ajatelleeksi senkin tarkoittavan tukiverkostoa. Mulla ehkä maantieteellinen etäisyys ystäviin ja muihin läheisiin vaikuttaa siihen, että heistä ei oikein voisi olla mitään konkreettista apua. Varsinkaan, jos apua tarvitsisi kohtuullisen nopeasti eikä kuukauden varoitusajalla. Ystävien ja läheisten kanssa joutuu aina sopimaan hyvissä ajoin tapaamisista. Jos vaikka olisin sairaana, ei veljeni voisi lähteä 600 km päästä käymään mulle kaupassa. Sen sijaan voisin pyytää jotain naapurustossa asuvaa tuttuani käymään.
Tähän vielä, että mun on ollut kohtuullisen helppoa saada käytännön avun tukiverkostot ehkä siksi, että näiden ihmisten kanssa on alusta lähtien ollut selvää, ettei ole tarkoituskaan "päästä toisten joulupöytään istumaan". Tarkoitan siis, että ei ole ollut tarkoituskaan mihinkään syvempään ihmissuhteeseen, joka taas vaatisi molemmilta osapuolilta paljon enemmän panostamista kuin silloin tällöin annettava käytännön apu. Olen asunut useammassa paikassa ja jokaisesta niistä on löytynyt tukiverkosto. Voisi olla vaikeampi löytää vapaaehtoisia, jos pieniin käytännön palveluihin liittyisi myös odotus syvemmästä ihmissuhteesta, ystävystymisestä, kyläilyistä jne. Ja vastaavasti jos ystävystyminen edellyttäisi lastenhoitoapua, koiranulkoilutusapua, kaupassakäyntiapua jne, ystävän pitäisi asua melko lähellä, jotta tämä olisi mahdollista. Ihmiset kuitenkin muuttavat aika paljon. Entisaikojen kyläyhteisöt olivat tiiviitä, koska muuttoliike oli vähäistä. Samassa yhteisössä oli ihmisiä monesta suvusta ja monessa sukupolvessa. Samojen naamojen kanssa käytiin koulua, ystävystyttiin, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia ja haudattiin yhteisön jäsenet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan hän voi pyytää multa apua.
Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole niiden vanhempien kanssa kuin tuttava.
Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.
Eli sulle tukiverkosto on enemmänkin henkinen juttu? Ihmisiä, jotka kuuntelevat, välittävät ja viettävät yhdessä aikaa? Ymmärrän hyvin tuon puolen ja mä liitän sen niin vahvasti ystävyyteen ja muihin läheisiin ihmissuhteisiin, että en ole tullut edes ajatelleeksi senkin tarkoittavan tukiverkostoa. Mulla ehkä maantieteellinen etäisyys ystäviin ja muihin läheisiin vaikuttaa siihen, että heistä ei oikein voisi olla mitään konkreettista apua. Varsinkaan, jos apua tarvitsisi kohtuullisen nopeasti eikä kuukauden varoitusajalla. Ystävien ja läheisten kanssa joutuu aina sopimaan hyvissä ajoin tapaamisista. Jos vaikka olisin sairaana, ei veljeni voisi lähteä 600 km päästä käymään mulle kaupassa. Sen sijaan voisin pyytää jotain naapurustossa asuvaa tuttuani käymään.
Tähän vielä, että mun on ollut kohtuullisen helppoa saada käytännön avun tukiverkostot ehkä siksi, että näiden ihmisten kanssa on alusta lähtien ollut selvää, ettei ole tarkoituskaan "päästä toisten joulupöytään istumaan". Tarkoitan siis, että ei ole ollut tarkoituskaan mihinkään syvempään ihmissuhteeseen, joka taas vaatisi molemmilta osapuolilta paljon enemmän panostamista kuin silloin tällöin annettava käytännön apu. Olen asunut useammassa paikassa ja jokaisesta niistä on löytynyt tukiverkosto. Voisi olla vaikeampi löytää vapaaehtoisia, jos pieniin käytännön palveluihin liittyisi myös odotus syvemmästä ihmissuhteesta, ystävystymisestä, kyläilyistä jne. Ja vastaavasti jos ystävystyminen edellyttäisi lastenhoitoapua, koiranulkoilutusapua, kaupassakäyntiapua jne, ystävän pitäisi asua melko lähellä, jotta tämä olisi mahdollista. Ihmiset kuitenkin muuttavat aika paljon. Entisaikojen kyläyhteisöt olivat tiiviitä, koska muuttoliike oli vähäistä. Samassa yhteisössä oli ihmisiä monesta suvusta ja monessa sukupolvessa. Samojen naamojen kanssa käytiin koulua, ystävystyttiin, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia ja haudattiin yhteisön jäsenet.
Olen samoilla linjoilla tämän asian kanssa. Autamme naapurin eläkeläisiä. Kolaamme pihat ja käytämme kaupassa ja jos jollekkin tulee hätä, niin soittavat meille, kun pääsemme nopeampaa avuksi, kuin heidän lapsensa. He taas vastaavat apuumme niin, että yhdellä on vara-avain. Kun olemme poissa toinen huolehtii postimme ja katselevat päällisin puolin, että kaikki on kunnossa. Kun lapsemme olivat pienempiä, heidän ei sentään tarvinnut lapsiamme hoitaa, mutta tyyli oli, että koko kylä kasvatti. Että jos tuli tehtyä jotain höpöä (esim. yksi keräsi kukkakimppua naapurin kukkapenkistä), saivat torua ja kieltää ja kasvattaa.
Ystävät asuvat minullakin kaukana, joten olemme puhelinyhteydessä tai kirjoittelemme viestejä. Mutta emme ole toistemme turvaverkkoja, koska 500km päästä on vähän hankala tulla avuksi.
Itse mielelläni autan myös muita, mutta jos siihen odotetaan ystävyyttä ja kyläilyjä ja yhteisiä lenkkeilyhetkiä ja kahvitteluja ja ajanviettoa, niin auttaminen jää. Haluan pitää auttamisen erillään ja ystävyydet erillään. En voi enkä halua sitoutua ystävyyteen ja tiiviiseen yhdessä ajan viettoon, jos hoidan naapurin lapsia, kun hän käy vaikka lääkärissä
Kuinkahan yleistä Suomessa edes on, että perheet viettävät muiden perheiden kanssa aikaa? Asun pääkaupunkiseudulla isossa rivitaloyhtiössä ja kun kesäisin näkee ja kuulee ihmisten pihoille, omien perheiden kanssa niissä yleensä ollaan. Hyvin harvoin huomaa, että jonkun pihalla viettäisi aikaa muitakin kuin ko asunnossa asuvat. Samoin kun liikkuu missä tahansa, perheet bnäyttäisivät olevan keskenään. Aika harvoin näkyy porukoita, joissa olisi selkeästi usempi kuin yksi perhe. Poislukien tietysti esim lasten harrastukset yms, mutta näihinkin kokoonnutaan varmasti oman lapsen harrastuksen vuoksi ei muiden siellä olevien perheiden vuoksi.
Nuorena sinkkuna ja vielä seurusteluvaiheen alussa tapasi ystäviään isommalla porukalla, mutta kun tuli lapsia, nämä tapaamiset jäivät. Ruuhkavuosissa ystävien tapaamisesta on tullut "omaa aikaa" eikä oteta puolisoa ja lapsia mukaan ystävien tapaamiseen.
Ymmärrän aloittajan yhteisöllisyyden kaipuun, mutta mietin vain, miten paljon aloittajan kaipaamaa yhteisöllisyyttä Suomessa on yleensäkään? Ehkä suomenruotsalaisilla enemmän? Tai joissain uskonnollisissa yhteisöissä? Tunteeko muut tällaisia yhteisöllisiä perheitä? Mä en taida tuntea yhtäkään. Siis toki sukua käy monissa perheissä (meilläkin) lasten synttäreillä, rippijuhlissa jne, mutta sellaista "ilman mitään syytä" hengailua muiden perheiden kanssa ei taida olla kenelläkään tutullani.
Aloittajan kirjoituksesta tuli vielä mieleeni, ettei meillä Suomessa ole oikein sellaisia juhlapäiviäkään, joita olisi perinteisesti vietetty yhdessä. Yleensäkin porukalla juhliminen tuntuu olevan nykyisin lähinnä nuorten juttu. Monet myös asuvat ainakin pääkaupunkiseudulla sen verran ahtaasti, että jo 8 ihmisen istuttaminen saman ruokapöydän ääreen voisi tuottaa ongelmia. Harvalla on olohuoneessa ruokapöytää ja keittiöihin taas ei mahdu yleensä kuin max 6 hengen ruokapöytä.
Meni varmaan vähän ohi aiheen, mutta ehkä meillä Suomessa ja suomalaisilla ei ole kovin hyvät puitteet yhteisöllisyydelle? Kurassa ja loskassa rämpiminen pitkin Helsingin katuja ei ole kovin hauskaa hyvässä seurassakaan. Kesä on Suomessa lyhyt ja säiden puolesta epävakaa. Kovin aikaisin ei voisi sopia edes picniciä toisen perheen kanssa, koska ei ole mitään takeita, ettei sada vettä tai ole muuten kylmä ilma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.
Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.
Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).
Niin, ihmiset eivät oikein keskity toistensa kohtaamisiin. Itse yritin luoda jonkinlaista suhdetta tuttavaan, jota välillä kutsuin kahville luokseni viettämään yhdessä aikaa. Ajattelin, että ehkä tästä suhde aikaa myöten syvenisi. Hän tuli kylään mielellään, mutta hänen panoksensa yhteydenpidossa jäi Facebookissa noin puolen vuoden lähetettyihin moi, mitä sulle kuuluu -viesteihin. Alkuun vastailin kohteliaasti, kun ajattelin että tässä varmaan seuraavaksi ehdotetaan tapaamista. Tällaista ehdotusta ei kuitenkaan yleensä tullut, joten vähitellen kyllästyin kertomaan kuulumisistani sellaiselle ihmiselle, jota en käytännössä koskaan tapaa.
Minulla on tällaisia tuttavasuhteita, joissa joskus kysellään toisten kuulumisia ja jos ei jaksa nakutella viestiä, soitellaan.
Tapaamiset on vaikeita työvuorojen ja perheolosuhteiden takia. Joten emme harrasta lainkaan toistemme luona kahvitteluja.
Minusta on ihan kivoja tällaiset ihmissuhteetkin. Joskus tulee viesti, että moi mitä kuuluu. Vastaan siihen ja siinä saattaa sitten mennä tunti viestitellessä ja höpöttäessä kaikkea. Oikein mukavaa. Ei kaikilla ihmissuhteilla pidäkkään minusta olla mitään tarkoitusta. Voidaan vain viettää vaikka somen kautta hetki yhdessä. Joskus tulee purettua tällaisille tutuille enemmänkin sen hetkistä vitutusta. Joskus oudommalle ja etäisemmälle on helpompi puhua, kuin läheiselle.
Joten tämä viestittelijä voi olla juuri tällainen ihminen, joka ei odota tuttavuudelta enempää ja hänellä on muitakin tuttuja, joiden kanssa viestittelee satunnaisesti tai juttelee puhelimessa satunnaisesti. Mutta ei ole mitään kahvittelu-ja kyläilysuhteita.
Ihmiset ovat erilaisia ja ei siitä kannata loukkaantua, jos toiset kaipaa erilaisia suhteita, kuin sinä. Ei kaikki odota ihmissuhteiden johtavan johonkin.
Onneksi itse olen löytänyt monta sellaista kaveria, joiden kanssa vietetään aikaa somen kautta silloin tällöin ja se riittää pitämään meille yhteyttä. Ei tarvitse olla yhtään syvempää. Jonkun kanssa on voinut mennä useampi vuosikin, ettei ole pitänyt yhteyttä. Sitten tulee viesti, että moi, mitä kuuluu. Jos on aikaa, niin siinä jaetaankin sitten useamman vuoden kuulumiset ja pohditaan syntyjä syviä. Ihan kivaa ja rentouttavaa ja mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.
Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.
Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).
Niin, ihmiset eivät oikein keskity toistensa kohtaamisiin. Itse yritin luoda jonkinlaista suhdetta tuttavaan, jota välillä kutsuin kahville luokseni viettämään yhdessä aikaa. Ajattelin, että ehkä tästä suhde aikaa myöten syvenisi. Hän tuli kylään mielellään, mutta hänen panoksensa yhteydenpidossa jäi Facebookissa noin puolen vuoden lähetettyihin moi, mitä sulle kuuluu -viesteihin. Alkuun vastailin kohteliaasti, kun ajattelin että tässä varmaan seuraavaksi ehdotetaan tapaamista. Tällaista ehdotusta ei kuitenkaan yleensä tullut, joten vähitellen kyllästyin kertomaan kuulumisistani sellaiselle ihmiselle, jota en käytännössä koskaan tapaa.
Minulla on tällaisia tuttavasuhteita, joissa joskus kysellään toisten kuulumisia ja jos ei jaksa nakutella viestiä, soitellaan.
Tapaamiset on vaikeita työvuorojen ja perheolosuhteiden takia. Joten emme harrasta lainkaan toistemme luona kahvitteluja.
Minusta on ihan kivoja tällaiset ihmissuhteetkin. Joskus tulee viesti, että moi mitä kuuluu. Vastaan siihen ja siinä saattaa sitten mennä tunti viestitellessä ja höpöttäessä kaikkea. Oikein mukavaa. Ei kaikilla ihmissuhteilla pidäkkään minusta olla mitään tarkoitusta. Voidaan vain viettää vaikka somen kautta hetki yhdessä. Joskus tulee purettua tällaisille tutuille enemmänkin sen hetkistä vitutusta. Joskus oudommalle ja etäisemmälle on helpompi puhua, kuin läheiselle.
Joten tämä viestittelijä voi olla juuri tällainen ihminen, joka ei odota tuttavuudelta enempää ja hänellä on muitakin tuttuja, joiden kanssa viestittelee satunnaisesti tai juttelee puhelimessa satunnaisesti. Mutta ei ole mitään kahvittelu-ja kyläilysuhteita.
Ihmiset ovat erilaisia ja ei siitä kannata loukkaantua, jos toiset kaipaa erilaisia suhteita, kuin sinä. Ei kaikki odota ihmissuhteiden johtavan johonkin.
Onneksi itse olen löytänyt monta sellaista kaveria, joiden kanssa vietetään aikaa somen kautta silloin tällöin ja se riittää pitämään meille yhteyttä. Ei tarvitse olla yhtään syvempää. Jonkun kanssa on voinut mennä useampi vuosikin, ettei ole pitänyt yhteyttä. Sitten tulee viesti, että moi, mitä kuuluu. Jos on aikaa, niin siinä jaetaankin sitten useamman vuoden kuulumiset ja pohditaan syntyjä syviä. Ihan kivaa ja rentouttavaa ja mukavaa.
Mullakin on paljon kavereita, joita en tapaa. Monet heistä asuvat maapallon toisella puolella enkä ole tavannut heitä koskaan. Mulle kaveruus eikä edes ystävyys tarkoita, että pitäisi istua samassa huoneessa. Ystävyyteen ja kaveruuteen ei ainakaan mulla kuulu mitään fyysistä koskettelua, joten viestittely ja välillä videopuhelut riittävät ihan hyvin. Omia vanhempiani haluan välillä halata, joten heidän kanssaan pelkät viestit ja videopuhelut ei oikein riitä. Kyllä mä ystäviäni välillä tapaankin, mutta tosi harvoin. Yleensä silloin, kun on jokin molempia kiinnostava tapahtuma. Muuten ollaan yhteydessä jos ei nyt ihan päivittäin niin useamman kerran viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Minulle riittää. Minulla on myös muutama, joita kutsun jopa ystäväksi, vaikka emme ole koskaan tavanneet. On itketty ja naurettu puhelimessa. Puhuttu erot ja lasten ongelmat. Iloittu toisen uudesta kumppanista tai työpaikasta. Kaikkea mahdollista.
Spontaanimpaa, kuin ensin kodin siivous ja tarjottavien leipominen ja sitten kahville kutsuminen ja aikataulujen sovittaminen.
Myös tuo, että kukaan ei suutu, kun en yövuoroviikolla ole tavoitettavissa tai kylästele. Vastaan viesteihin, kun herään.
T. Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin.
Mulle tuli mieleen, että ennen monilla aloilla tehtiin enemmän töitä itsenäisesti ja oli jopa omat työhuoneet. Nykyisin ollaan avokonttoreissa ja kaikki tehdään tiimityönä. Ihmisten kanssa ollaan kontaktissa ja vuorovaikutuksessa koko työpäivän ajan. Vapaa-ajan toivotaan olevan vastapainoa työlle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Miksi tätä on alapeukutettu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin.
Mulle tuli mieleen, että ennen monilla aloilla tehtiin enemmän töitä itsenäisesti ja oli jopa omat työhuoneet. Nykyisin ollaan avokonttoreissa ja kaikki tehdään tiimityönä. Ihmisten kanssa ollaan kontaktissa ja vuorovaikutuksessa koko työpäivän ajan. Vapaa-ajan toivotaan olevan vastapainoa työlle.
Kaikki tehdään tiimityönä? Ei ainakaan meidän työyhteisössämme. Kaikilla on hyvin itsenäiset työnkuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.
Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.
Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.
Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin.
Mulle tuli mieleen, että ennen monilla aloilla tehtiin enemmän töitä itsenäisesti ja oli jopa omat työhuoneet. Nykyisin ollaan avokonttoreissa ja kaikki tehdään tiimityönä. Ihmisten kanssa ollaan kontaktissa ja vuorovaikutuksessa koko työpäivän ajan. Vapaa-ajan toivotaan olevan vastapainoa työlle.
Kaikki tehdään tiimityönä? Ei ainakaan meidän työyhteisössämme. Kaikilla on hyvin itsenäiset työnkuvat.
Sanoinkin, että monilla aloilla. Ei suinkaan kaikilla.
Ei meilläkään ole ihan hirveästi ystäväperheitä, joilla olisi lapsia. Ollaan hankittu lapset huomattavasti nuorempina kuin kaverimme, joten olemme jo vuosia olleet ainoa lapsiperhe piireissämme. Nyt onneksi tilanne taitaa olla muuttumassa, vauvoja näyttää olevan tulossa monellekin ystävällemme (omat lapset ovat tosin jo menossa kohta kouluun joten yhteiset leikit jäävät haaveeksi).
Asia ei ole kuitenkaan ihmeemmin vaivannut minua. Meillä on paljon ystäviä, sekä pariskuntia että sinkkuja, joiden kanssa vietämme aikaa koko perheen voimin, pariskuntana tai yksin. Toki joskus olen haaveillut siitä, että kavereilla olisi samanikäisiä lapsia ja he telmisivät yhdessä, mutta nyt mennään näillä. Lapsilla on omat päiväkotikaverinsa ja koulusta saavat lisää.
Meillä on muuten tukiverkot kunnossa, molemmat isovanhemmat asuvat lähellä ja auttavat paljon. Sisaruksemme ovat nuorempia ja kiinni omissa opiskelu ym kiireissään, he eivät ihmeemmin ole arjessamme mukana.
Minä päätin muuttaa maalle, en tunne sieltä vielä ketään, mutta olen niin yksinäinen ettei sen yksinäisemmäksi voi tulla. Olen yksinhuoltaja ilman tukiverkkoa erityislapsen kanssa. Kaupungilta olen yrittänyt saada tukea koulukäyntiin jo puolen vuoden ajan ja olemme vain jossain jonossa. Jos tukihenkilö saadaankin käy kuten viimeksi että se vaihtui parin viikon välein, mikä vain hämmensi lasta. Olen ollut yksinäinen, väsynyt ja masentunut jo vuosia ja nyt riitti. Minulla on täällä kaupungissa kaikki, mutta minulla ei ole mitään.
Hyvä, kun haluat lähteä etsimään "varamummoa" elämäänne. Muistan, kun aikoinaan esikoiseni ollessa vauva kävin hänen kanssaan ystävämummon luona vierailulla. Oli kesäaika, joten aluksi oltiin ulkona.
Ps. Kirjoitit perhekummista.. Mannerheimin lastensuojeluliitolla MLL on juuri tuollaista tukihenkilö -ja perhekummitoimintaa. Riippuen tosin paikkakunnasta