Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (381)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.


Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.
Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.
Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Tämä kuulostaakin juuri siltä, mitä kaipaan. Olisi ihanaa, kun voisi auttaa vanhuksia jne. Mutta niitä ei ole.

Suomessa on vaikka kuinka paljon yksinäisiä vanhuksia. 

Näin on. Yksinäisen vanhuksen ystäväksi voi hakeutua esim spr:n tai seurakuntien kautta. Ehkä aluksi on muutaman tunnin (etä) koulutus tai muu perehdytys. Voin suositella, kokemusta on.


Tätä täytynee yrittää seuraavaksi. Olen itse kysellyt seurakunnalta, spr:ltä jne ”perhekummia” tai varamummoa (siis sellaista joka olisi ystävä, en tarvitse hoitoapua) mutta näinpäin ei ole löytynyt ja spr sanoi että perheille ei riitä ystäviä kun kaikki menee vanhuksille.
Täytyy siis tehdä niinpäin että tarjoaa itseään ystäväksi mummeleille.
Mulla juurikin kaipuu on yhteisöön, ystävään, johonkin jota kiinnostaisi edes vähän minä ja perheeni. Sinkut ja perheettömätkin käy.
Mulla ei ole ketään kelle soittaa ja puhua, esim juuri lapseni oppi konttamaan, voi kun olisi ollut mummo tms jolle soittaa ja kertoa tämä uutinen. (Meillä mummot on mutta eivät vuosiin pitäneet yhteyttä eivätkä halua että heitä ”häiritään”, eläkeläisriennot on tärkeintä elämässä).

Hyvä, kun haluat lähteä etsimään "varamummoa" elämäänne. Muistan, kun aikoinaan esikoiseni ollessa vauva kävin hänen kanssaan ystävämummon luona vierailulla. Oli kesäaika, joten aluksi oltiin ulkona.
Ps. Kirjoitit perhekummista.. Mannerheimin lastensuojeluliitolla MLL on juuri tuollaista tukihenkilö -ja perhekummitoimintaa. Riippuen tosin paikkakunnasta

Vierailija

Me saimme MML:n perhekummin koska oli päätynyt totaaliyksinhuoltajaksi vastoin omaa tahtoani ja isovanhemmat olivat kuolleet, ei muuta tukiverkkoa. Auttoi ja meillä oli kivaa kummin kanssa. Sittemmin viilensin välit sukulaisiin jotka ovat isovanhempia omille lapsille ja pelkästään kauhistelivat tilannetta. Nykyisin olen aika tyytyväinen elämään. Uusi mies on kuin isä lapsille. Jutut isovanhempien tärkeydestä jätän huomiotta. Ilman pärjää aivan hyvin jos on kaksi aikuista perheessä. Ystäviäkin on löytynyt.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan  hän voi pyytää multa apua.

Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole  niiden vanhempien kanssa kuin tuttava. 

Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan  hän voi pyytää multa apua.

Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole  niiden vanhempien kanssa kuin tuttava. 

Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä. 


Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan  hän voi pyytää multa apua.

Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole  niiden vanhempien kanssa kuin tuttava. 

Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä. 


Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.

Eli sulle tukiverkosto on enemmänkin henkinen juttu? Ihmisiä, jotka kuuntelevat, välittävät ja viettävät yhdessä aikaa? Ymmärrän hyvin tuon puolen ja mä liitän sen niin vahvasti ystävyyteen ja muihin läheisiin ihmissuhteisiin, että en ole tullut edes ajatelleeksi senkin tarkoittavan tukiverkostoa. Mulla ehkä maantieteellinen etäisyys ystäviin ja muihin läheisiin vaikuttaa siihen, että heistä ei oikein voisi olla mitään konkreettista apua. Varsinkaan, jos apua tarvitsisi kohtuullisen nopeasti eikä kuukauden varoitusajalla. Ystävien ja läheisten kanssa joutuu aina sopimaan hyvissä ajoin tapaamisista. Jos vaikka olisin sairaana, ei veljeni voisi lähteä 600 km päästä käymään mulle kaupassa. Sen sijaan voisin pyytää jotain naapurustossa asuvaa tuttuani käymään. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan  hän voi pyytää multa apua.

Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole  niiden vanhempien kanssa kuin tuttava. 

Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä. 


Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.

Eli sulle tukiverkosto on enemmänkin henkinen juttu? Ihmisiä, jotka kuuntelevat, välittävät ja viettävät yhdessä aikaa? Ymmärrän hyvin tuon puolen ja mä liitän sen niin vahvasti ystävyyteen ja muihin läheisiin ihmissuhteisiin, että en ole tullut edes ajatelleeksi senkin tarkoittavan tukiverkostoa. Mulla ehkä maantieteellinen etäisyys ystäviin ja muihin läheisiin vaikuttaa siihen, että heistä ei oikein voisi olla mitään konkreettista apua. Varsinkaan, jos apua tarvitsisi kohtuullisen nopeasti eikä kuukauden varoitusajalla. Ystävien ja läheisten kanssa joutuu aina sopimaan hyvissä ajoin tapaamisista. Jos vaikka olisin sairaana, ei veljeni voisi lähteä 600 km päästä käymään mulle kaupassa. Sen sijaan voisin pyytää jotain naapurustossa asuvaa tuttuani käymään. 

Tähän vielä, että mun on ollut kohtuullisen helppoa saada käytännön avun tukiverkostot ehkä siksi, että näiden ihmisten kanssa on alusta lähtien ollut selvää, ettei ole tarkoituskaan "päästä toisten joulupöytään istumaan". Tarkoitan siis, että ei ole ollut tarkoituskaan mihinkään syvempään ihmissuhteeseen, joka taas vaatisi molemmilta osapuolilta  paljon enemmän panostamista kuin silloin tällöin annettava käytännön apu.  Olen asunut useammassa paikassa ja jokaisesta niistä on löytynyt tukiverkosto. Voisi olla vaikeampi löytää vapaaehtoisia, jos pieniin käytännön palveluihin liittyisi myös odotus syvemmästä ihmissuhteesta, ystävystymisestä, kyläilyistä jne. Ja vastaavasti jos ystävystyminen edellyttäisi lastenhoitoapua, koiranulkoilutusapua, kaupassakäyntiapua jne, ystävän pitäisi asua melko lähellä, jotta tämä olisi mahdollista. Ihmiset kuitenkin muuttavat aika paljon. Entisaikojen kyläyhteisöt olivat tiiviitä, koska muuttoliike oli vähäistä. Samassa yhteisössä oli ihmisiä monesta suvusta ja monessa sukupolvessa. Samojen naamojen kanssa käytiin koulua, ystävystyttiin, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia ja haudattiin yhteisön jäsenet. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan ainoa, joka mieltää tukiverkoston joukoksi ihmisiä, jotka voivat olla avuksi tai joille voi olla avuksi? Naapurissani asuu iäkäs nainen ja katson kuuluvani hänen tukiverkostoonsa, koska talvisin luon lumet hänen pihastaan, välillä olen tarjonnut hänelle autokyydin kauppaan tai apteekkiin sekä mm vienyt hänen vanhan televisionsa sorttiasemalle. En kuitenkaan ole hänen sukulaisensa enkä ystävänsä emmekä kyläile toistemme luona. Hän ei kuulu mun tukiverkostooni, mutta mä kuulun hänen tukiverkostoonsa, koska tarvitessaan  hän voi pyytää multa apua.

Mun tukiverkostossani on ihmisiä, joiden kanssa erilaisten palvelusten tekeminen on ollut vastavuoroista. Yksi naapurini käy kastelemassa mun kukat ja tyhjentämässä postilaatikkoni silloin, kun olen jossain pidemmällä reissussa ja vastaavasti mä hoidan hänen kukkansa ja postinsa. Ei mekään vietetä muuten yhdessä aikaa mitä nyt tietysti ulkona jutellaan, kun osutaan pihalle samaan aikaan. Tällä naapurilla on siis meidän vara-avain ja joskus, kun lapsilta on unohtunut avain kotiin, on voinut käydä hakemassa naapurista. Lähistöllä asuvan koiranomistajan kanssa hoidetaan tarpeen mukaan toistemme koiria ja meidän koirat ovat ylimmät ystävykset, mutta me ihmiset vain tuttavia toisillemme. Lapsilla on kavereita, joiden luona ovat joskus yökylässä ja kaverit vastaavasti meillä, mutta en mä ole  niiden vanhempien kanssa kuin tuttava. 

Ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet mulla on erikseen. Veljeni asuu niin kaukana,ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta tehdä mitään tukiverkostoon kuuluvia juttuja. Ystävätkin asuvat bussimatkan päässä, joten paljon yksinkertaisempaa kaikille, kun naapuri käy kastelemassa kukkani eikä ystävieni tarvitse lähteä erikseen tänne kukkia kastelemaan. Mulle ystävät ja muut läheiset ihmiset ovat niitä, jotka poistavat yksinäisyyden Tukiverkostot taas niitä, jotka ja joille tekee erilaisia pieniä palveluksia. Tietysti ystävät ja läheisetkin voivat olla osa tukiverkostoa, mutta se ei ole välttämätöntä. 


Jotkut käsittää sen varmaan noin. Itse käsitän taas niin että olisi ihmisiä elämässä. Omat vanhemmat ”hylkäsi” lapsensa kun lapsi täytti 18 (sanoivat että heidän vastuu on ohi nyt, heippa) ja sen jälkeen eivät ole kertaakaan halunneet nähdä tai pitää yhteyttä. Mulle tukiverkko (jota ei ole) olisi siis yhteys ihmisiin ja ihmisiä elämässäni joita kiinnostaisi minä ja perheeni jollain lailla. Nyt sellaista ei ole.

Eli sulle tukiverkosto on enemmänkin henkinen juttu? Ihmisiä, jotka kuuntelevat, välittävät ja viettävät yhdessä aikaa? Ymmärrän hyvin tuon puolen ja mä liitän sen niin vahvasti ystävyyteen ja muihin läheisiin ihmissuhteisiin, että en ole tullut edes ajatelleeksi senkin tarkoittavan tukiverkostoa. Mulla ehkä maantieteellinen etäisyys ystäviin ja muihin läheisiin vaikuttaa siihen, että heistä ei oikein voisi olla mitään konkreettista apua. Varsinkaan, jos apua tarvitsisi kohtuullisen nopeasti eikä kuukauden varoitusajalla. Ystävien ja läheisten kanssa joutuu aina sopimaan hyvissä ajoin tapaamisista. Jos vaikka olisin sairaana, ei veljeni voisi lähteä 600 km päästä käymään mulle kaupassa. Sen sijaan voisin pyytää jotain naapurustossa asuvaa tuttuani käymään. 

Tähän vielä, että mun on ollut kohtuullisen helppoa saada käytännön avun tukiverkostot ehkä siksi, että näiden ihmisten kanssa on alusta lähtien ollut selvää, ettei ole tarkoituskaan "päästä toisten joulupöytään istumaan". Tarkoitan siis, että ei ole ollut tarkoituskaan mihinkään syvempään ihmissuhteeseen, joka taas vaatisi molemmilta osapuolilta  paljon enemmän panostamista kuin silloin tällöin annettava käytännön apu.  Olen asunut useammassa paikassa ja jokaisesta niistä on löytynyt tukiverkosto. Voisi olla vaikeampi löytää vapaaehtoisia, jos pieniin käytännön palveluihin liittyisi myös odotus syvemmästä ihmissuhteesta, ystävystymisestä, kyläilyistä jne. Ja vastaavasti jos ystävystyminen edellyttäisi lastenhoitoapua, koiranulkoilutusapua, kaupassakäyntiapua jne, ystävän pitäisi asua melko lähellä, jotta tämä olisi mahdollista. Ihmiset kuitenkin muuttavat aika paljon. Entisaikojen kyläyhteisöt olivat tiiviitä, koska muuttoliike oli vähäistä. Samassa yhteisössä oli ihmisiä monesta suvusta ja monessa sukupolvessa. Samojen naamojen kanssa käytiin koulua, ystävystyttiin, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia ja haudattiin yhteisön jäsenet. 


Olen samoilla linjoilla tämän asian kanssa. Autamme naapurin eläkeläisiä. Kolaamme pihat ja käytämme kaupassa ja jos jollekkin tulee hätä, niin soittavat meille, kun pääsemme nopeampaa avuksi, kuin heidän lapsensa. He taas vastaavat apuumme niin, että yhdellä on vara-avain. Kun olemme poissa toinen huolehtii postimme ja katselevat päällisin puolin, että kaikki on kunnossa. Kun lapsemme olivat pienempiä, heidän ei sentään tarvinnut lapsiamme hoitaa, mutta tyyli oli, että koko kylä kasvatti. Että jos tuli tehtyä jotain höpöä (esim. yksi keräsi kukkakimppua naapurin kukkapenkistä), saivat torua ja kieltää ja kasvattaa.

Ystävät asuvat minullakin kaukana, joten olemme puhelinyhteydessä tai kirjoittelemme viestejä. Mutta emme ole toistemme turvaverkkoja, koska 500km päästä on vähän hankala tulla avuksi.
Itse mielelläni autan myös muita, mutta jos siihen odotetaan ystävyyttä ja kyläilyjä ja yhteisiä lenkkeilyhetkiä ja kahvitteluja ja ajanviettoa, niin auttaminen jää. Haluan pitää auttamisen erillään ja ystävyydet erillään. En voi enkä halua sitoutua ystävyyteen ja tiiviiseen yhdessä ajan viettoon, jos hoidan naapurin lapsia, kun hän käy vaikka lääkärissä

Vierailija

Kuinkahan yleistä Suomessa edes on, että perheet viettävät muiden perheiden kanssa aikaa? Asun pääkaupunkiseudulla isossa rivitaloyhtiössä ja kun kesäisin näkee ja kuulee ihmisten pihoille, omien perheiden kanssa niissä yleensä ollaan. Hyvin harvoin huomaa, että jonkun pihalla viettäisi aikaa muitakin kuin ko asunnossa asuvat. Samoin kun liikkuu missä tahansa, perheet bnäyttäisivät olevan keskenään. Aika harvoin näkyy porukoita, joissa olisi selkeästi usempi kuin yksi perhe. Poislukien tietysti esim lasten harrastukset yms, mutta näihinkin kokoonnutaan varmasti oman lapsen harrastuksen vuoksi ei muiden siellä olevien perheiden vuoksi. 

Nuorena sinkkuna ja vielä seurusteluvaiheen alussa tapasi ystäviään isommalla porukalla, mutta kun tuli lapsia, nämä tapaamiset jäivät. Ruuhkavuosissa ystävien tapaamisesta on tullut "omaa aikaa" eikä oteta puolisoa ja lapsia mukaan ystävien tapaamiseen. 

Ymmärrän aloittajan yhteisöllisyyden kaipuun, mutta mietin vain, miten paljon aloittajan kaipaamaa yhteisöllisyyttä Suomessa on yleensäkään?  Ehkä suomenruotsalaisilla enemmän? Tai joissain uskonnollisissa yhteisöissä? Tunteeko muut tällaisia yhteisöllisiä perheitä? Mä en taida tuntea yhtäkään. Siis toki sukua käy monissa perheissä (meilläkin) lasten synttäreillä, rippijuhlissa jne, mutta sellaista "ilman mitään syytä" hengailua muiden perheiden kanssa ei taida olla kenelläkään tutullani. 

Aloittajan kirjoituksesta tuli vielä mieleeni, ettei meillä Suomessa ole oikein sellaisia juhlapäiviäkään, joita olisi perinteisesti vietetty yhdessä. Yleensäkin porukalla juhliminen tuntuu olevan nykyisin lähinnä nuorten juttu. Monet myös asuvat ainakin pääkaupunkiseudulla sen verran ahtaasti, että jo 8 ihmisen istuttaminen saman ruokapöydän ääreen voisi tuottaa ongelmia. Harvalla on olohuoneessa ruokapöytää ja keittiöihin taas ei mahdu yleensä kuin max 6 hengen ruokapöytä. 

Meni varmaan vähän ohi aiheen, mutta ehkä meillä Suomessa ja suomalaisilla ei ole kovin hyvät puitteet yhteisöllisyydelle? Kurassa ja loskassa rämpiminen pitkin Helsingin katuja  ei ole kovin hauskaa hyvässä seurassakaan. Kesä on Suomessa lyhyt ja säiden puolesta epävakaa. Kovin aikaisin ei voisi sopia edes picniciä toisen perheen kanssa, koska ei ole mitään takeita, ettei sada vettä tai ole muuten kylmä ilma. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.

Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.

Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).

Niin, ihmiset eivät oikein keskity toistensa kohtaamisiin. Itse yritin luoda jonkinlaista suhdetta tuttavaan, jota välillä kutsuin kahville luokseni viettämään yhdessä aikaa. Ajattelin, että ehkä tästä suhde aikaa myöten syvenisi. Hän tuli kylään mielellään, mutta hänen panoksensa yhteydenpidossa jäi Facebookissa noin puolen vuoden lähetettyihin moi, mitä sulle kuuluu -viesteihin. Alkuun vastailin kohteliaasti, kun ajattelin että tässä varmaan seuraavaksi ehdotetaan tapaamista. Tällaista ehdotusta ei kuitenkaan yleensä tullut, joten vähitellen kyllästyin kertomaan kuulumisistani sellaiselle ihmiselle, jota en käytännössä koskaan tapaa.


Minulla on tällaisia tuttavasuhteita, joissa joskus kysellään toisten kuulumisia ja jos ei jaksa nakutella viestiä, soitellaan.
Tapaamiset on vaikeita työvuorojen ja perheolosuhteiden takia. Joten emme harrasta lainkaan toistemme luona kahvitteluja.
Minusta on ihan kivoja tällaiset ihmissuhteetkin. Joskus tulee viesti, että moi mitä kuuluu. Vastaan siihen ja siinä saattaa sitten mennä tunti viestitellessä ja höpöttäessä kaikkea. Oikein mukavaa. Ei kaikilla ihmissuhteilla pidäkkään minusta olla mitään tarkoitusta. Voidaan vain viettää vaikka somen kautta hetki yhdessä. Joskus tulee purettua tällaisille tutuille enemmänkin sen hetkistä vitutusta. Joskus oudommalle ja etäisemmälle on helpompi puhua, kuin läheiselle.
Joten tämä viestittelijä voi olla juuri tällainen ihminen, joka ei odota tuttavuudelta enempää ja hänellä on muitakin tuttuja, joiden kanssa viestittelee satunnaisesti tai juttelee puhelimessa satunnaisesti. Mutta ei ole mitään kahvittelu-ja kyläilysuhteita.
Ihmiset ovat erilaisia ja ei siitä kannata loukkaantua, jos toiset kaipaa erilaisia suhteita, kuin sinä. Ei kaikki odota ihmissuhteiden johtavan johonkin.
Onneksi itse olen löytänyt monta sellaista kaveria, joiden kanssa vietetään aikaa somen kautta silloin tällöin ja se riittää pitämään meille yhteyttä. Ei tarvitse olla yhtään syvempää. Jonkun kanssa on voinut mennä useampi vuosikin, ettei ole pitänyt yhteyttä. Sitten tulee viesti, että moi, mitä kuuluu. Jos on aikaa, niin siinä jaetaankin sitten useamman vuoden kuulumiset ja pohditaan syntyjä syviä. Ihan kivaa ja rentouttavaa ja mukavaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.

Johonkin aikaan luettiin Francesco Alberonin kirjoja. Hän kirjoitti Ystävyys-kirjassaan, että ystävyys syntyy k o h t a a m i s e s t a.

Voin kokemuksesta sanoa, että ystäviä ei löydä vaikka kymmenen vuotta kiertäisi ovelta ovelle (kävisi kaikissa mahdollisissa paikoissa kudontapiiristä arktisen lintujen tarkkailuun).

Niin, ihmiset eivät oikein keskity toistensa kohtaamisiin. Itse yritin luoda jonkinlaista suhdetta tuttavaan, jota välillä kutsuin kahville luokseni viettämään yhdessä aikaa. Ajattelin, että ehkä tästä suhde aikaa myöten syvenisi. Hän tuli kylään mielellään, mutta hänen panoksensa yhteydenpidossa jäi Facebookissa noin puolen vuoden lähetettyihin moi, mitä sulle kuuluu -viesteihin. Alkuun vastailin kohteliaasti, kun ajattelin että tässä varmaan seuraavaksi ehdotetaan tapaamista. Tällaista ehdotusta ei kuitenkaan yleensä tullut, joten vähitellen kyllästyin kertomaan kuulumisistani sellaiselle ihmiselle, jota en käytännössä koskaan tapaa.


Minulla on tällaisia tuttavasuhteita, joissa joskus kysellään toisten kuulumisia ja jos ei jaksa nakutella viestiä, soitellaan.
Tapaamiset on vaikeita työvuorojen ja perheolosuhteiden takia. Joten emme harrasta lainkaan toistemme luona kahvitteluja.
Minusta on ihan kivoja tällaiset ihmissuhteetkin. Joskus tulee viesti, että moi mitä kuuluu. Vastaan siihen ja siinä saattaa sitten mennä tunti viestitellessä ja höpöttäessä kaikkea. Oikein mukavaa. Ei kaikilla ihmissuhteilla pidäkkään minusta olla mitään tarkoitusta. Voidaan vain viettää vaikka somen kautta hetki yhdessä. Joskus tulee purettua tällaisille tutuille enemmänkin sen hetkistä vitutusta. Joskus oudommalle ja etäisemmälle on helpompi puhua, kuin läheiselle.
Joten tämä viestittelijä voi olla juuri tällainen ihminen, joka ei odota tuttavuudelta enempää ja hänellä on muitakin tuttuja, joiden kanssa viestittelee satunnaisesti tai juttelee puhelimessa satunnaisesti. Mutta ei ole mitään kahvittelu-ja kyläilysuhteita.
Ihmiset ovat erilaisia ja ei siitä kannata loukkaantua, jos toiset kaipaa erilaisia suhteita, kuin sinä. Ei kaikki odota ihmissuhteiden johtavan johonkin.
Onneksi itse olen löytänyt monta sellaista kaveria, joiden kanssa vietetään aikaa somen kautta silloin tällöin ja se riittää pitämään meille yhteyttä. Ei tarvitse olla yhtään syvempää. Jonkun kanssa on voinut mennä useampi vuosikin, ettei ole pitänyt yhteyttä. Sitten tulee viesti, että moi, mitä kuuluu. Jos on aikaa, niin siinä jaetaankin sitten useamman vuoden kuulumiset ja pohditaan syntyjä syviä. Ihan kivaa ja rentouttavaa ja mukavaa.

Mullakin on paljon kavereita, joita en tapaa. Monet heistä asuvat maapallon toisella puolella enkä ole tavannut heitä koskaan. Mulle kaveruus eikä edes ystävyys tarkoita, että pitäisi istua samassa huoneessa. Ystävyyteen ja kaveruuteen ei ainakaan mulla kuulu mitään fyysistä koskettelua, joten viestittely ja välillä videopuhelut riittävät ihan hyvin. Omia vanhempiani haluan välillä halata, joten heidän kanssaan pelkät viestit ja videopuhelut ei oikein riitä. Kyllä mä ystäviäni välillä tapaankin, mutta tosi harvoin. Yleensä silloin, kun on jokin molempia kiinnostava tapahtuma. Muuten ollaan yhteydessä jos ei nyt ihan päivittäin niin useamman kerran viikossa. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.

Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.


Minulle riittää. Minulla on myös muutama, joita kutsun jopa ystäväksi, vaikka emme ole koskaan tavanneet. On itketty ja naurettu puhelimessa. Puhuttu erot ja lasten ongelmat. Iloittu toisen uudesta kumppanista tai työpaikasta. Kaikkea mahdollista.
Spontaanimpaa, kuin ensin kodin siivous ja tarjottavien leipominen ja sitten kahville kutsuminen ja aikataulujen sovittaminen.
Myös tuo, että kukaan ei suutu, kun en yövuoroviikolla ole tavoitettavissa tai kylästele. Vastaan viesteihin, kun herään.
T. Eri

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.

Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin. 

Mulle tuli mieleen, että ennen monilla aloilla tehtiin enemmän töitä itsenäisesti ja oli jopa omat työhuoneet. Nykyisin ollaan avokonttoreissa ja kaikki tehdään tiimityönä. Ihmisten kanssa ollaan kontaktissa ja vuorovaikutuksessa koko työpäivän ajan. Vapaa-ajan toivotaan olevan vastapainoa työlle. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.

Miksi tätä on alapeukutettu?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.

Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin. 

Mulle tuli mieleen, että ennen monilla aloilla tehtiin enemmän töitä itsenäisesti ja oli jopa omat työhuoneet. Nykyisin ollaan avokonttoreissa ja kaikki tehdään tiimityönä. Ihmisten kanssa ollaan kontaktissa ja vuorovaikutuksessa koko työpäivän ajan. Vapaa-ajan toivotaan olevan vastapainoa työlle. 

Kaikki tehdään tiimityönä? Ei ainakaan meidän työyhteisössämme. Kaikilla on hyvin itsenäiset työnkuvat.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillain ihmisillä on se käsitys, että ihmissuhde tarkoittaa lähinnä sitä, että ollaan kavereita Facebookissa ja tykkäillään siellä toisen kuvista. Tällaiseen ihmiseen on ihan turha käyttää energiaa. Ei hänen kanssaan mitään läheistä suhdetta synny, vaikka yrittäisi ehdottaa tapaamisia.

Mä luulen, että sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut digitaalisten viestintävälineiden ansiosta. Kuulumisia ei tarvitse erikseen kysellä, koska kuulumiset voi lukea Facebookista tai Instasta. Mulla tosin ei ole FB-kavereinakaan sellaisia, jotka julkaisisivat vain kuvia. Aina on myös tekstiä tai pelkästään tekstiä, joita muut kommentoivat. Ihmisillä on nykyisin paljon kodin ulkopuolisia aktiviteetteja eivätkä työajatkaan ole läheskään kaikilla 8-16. Aikatauluja sumplitaan ihan perheiden sisälläkin ja mahdollisuudet pitää yhteyttä ystäviin ja kavereihin jäävät iltaan. Jos perheessä on vielä pieniä lapsia, paras hetki on lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ei silloin lähdetä enää ketään tapaamaan. Facebook ja vastaavat mahdollistavat myös sen, että toiselle voi laittaa viestiä, vaikka tämä todennäköisesti olisi jo nukkumassa tai vaikka yövuorossa töissä. Toinen sitten vastaa, kun ehtii.

Täyttääkö tämä viestittely sitten monilla sosiaalisuuden tarpeen täysin? Itse en oikein saa siitä mitään irti. Tuntuu siltä, etten kykene säilyttämään mielikuvaa toisesta ihmisestä kunnolla ellemme välillä tapaakin. Enkä ehkä ole riittävän avoin persoonana, jotta kovin paljon haluaisin jakaa elämästäni sellaisille ihmisille, jotka eivät missään määrin ole siinä mukana.

Riippuu varmaan ihmisestä. Mulla sosiaalinen kiintiö tulee aika hyvin täyteen töissä työkavereiden seurassa, omissa harrastuksissa harrastuskavereiden kanssa, lasten harrastuksissa muiden vanhempien kanssa sekä kotona perheen kanssa. Arkisin on käytännössä koko hereilläoloaikansa muiden ihmisten seurassa, viikonloppuisin saa välillä olla hetken aikaa yksinkin. 

Mulle tuli mieleen, että ennen monilla aloilla tehtiin enemmän töitä itsenäisesti ja oli jopa omat työhuoneet. Nykyisin ollaan avokonttoreissa ja kaikki tehdään tiimityönä. Ihmisten kanssa ollaan kontaktissa ja vuorovaikutuksessa koko työpäivän ajan. Vapaa-ajan toivotaan olevan vastapainoa työlle. 

Kaikki tehdään tiimityönä? Ei ainakaan meidän työyhteisössämme. Kaikilla on hyvin itsenäiset työnkuvat.

Sanoinkin, että monilla aloilla. Ei suinkaan kaikilla. 

Vierailija

Ei meilläkään ole ihan hirveästi ystäväperheitä, joilla olisi lapsia. Ollaan hankittu lapset huomattavasti nuorempina kuin kaverimme, joten olemme jo vuosia olleet ainoa lapsiperhe piireissämme. Nyt onneksi tilanne taitaa olla muuttumassa, vauvoja näyttää olevan tulossa monellekin ystävällemme (omat lapset ovat tosin jo menossa kohta kouluun joten yhteiset leikit jäävät haaveeksi).

Asia ei ole kuitenkaan ihmeemmin vaivannut minua. Meillä on paljon ystäviä, sekä pariskuntia että sinkkuja, joiden kanssa vietämme aikaa koko perheen voimin, pariskuntana tai yksin. Toki joskus olen haaveillut siitä, että kavereilla olisi samanikäisiä lapsia ja he telmisivät yhdessä, mutta nyt mennään näillä. Lapsilla on omat päiväkotikaverinsa ja koulusta saavat lisää.

Meillä on muuten tukiverkot kunnossa, molemmat isovanhemmat asuvat lähellä ja auttavat paljon. Sisaruksemme ovat nuorempia ja kiinni omissa opiskelu ym kiireissään, he eivät ihmeemmin ole arjessamme mukana.

tämän kaiken minä sinulle annan

Minä päätin muuttaa maalle, en tunne sieltä vielä ketään, mutta olen niin yksinäinen ettei sen yksinäisemmäksi voi tulla. Olen yksinhuoltaja ilman tukiverkkoa erityislapsen kanssa. Kaupungilta olen yrittänyt saada tukea koulukäyntiin jo puolen vuoden ajan ja olemme vain jossain jonossa. Jos tukihenkilö saadaankin käy kuten viimeksi että se vaihtui parin viikon välein, mikä vain hämmensi lasta. Olen ollut yksinäinen, väsynyt ja masentunut jo vuosia ja nyt riitti.  Minulla on täällä kaupungissa kaikki, mutta minulla ei ole mitään.  

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla