Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys

Surettaa lukea yksinäisyydestä, se on kamala tunne. Itse olen tullut vain aika varovaiseksi uusien tuttavuuksien kanssa. Haluan jatkaa "sattumanvaraista" tapailua (hiekkalaatikko, perhekerho, harrastus, opiskelu- tai työpaikka) aika kauan (kuukausia tai vuosia), ennen kuin alan sopia henkilökohtaisia tapaamisia uuden tuttavuuden kanssa. Olen hidas ystävystymään ja rakennan luottamusta pikku hiljaa, pitkään ollaan ensin pinnallisempia tuttavia.

Muutaman kerran on käynyt niin, että uusi tuttavuus on parien kahvitreffejen tai kyläilyn jälkeen alkanut vaativaksi, liian avoimeksi (kiusaannuttavalla tavalla) tai muuten vain on paljastunut ikäviä piirteitä. Etäisyyden ottamisesta on seurannut konflikti. Olen konfliktia kaihtava luonne ja nämä tilanteet haluan välttää. Siispä tutustun omaan tahtiini ja harmi kyllä minusta ei ole kaveriksi niille, kelle tahtini ei sovi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Vierailija kirjoitti:

Surettaa lukea yksinäisyydestä, se on kamala tunne. Itse olen tullut vain aika varovaiseksi uusien tuttavuuksien kanssa. Haluan jatkaa "sattumanvaraista" tapailua (hiekkalaatikko, perhekerho, harrastus, opiskelu- tai työpaikka) aika kauan (kuukausia tai vuosia), ennen kuin alan sopia henkilökohtaisia tapaamisia uuden tuttavuuden kanssa. Olen hidas ystävystymään ja rakennan luottamusta pikku hiljaa, pitkään ollaan ensin pinnallisempia tuttavia.

Muutaman kerran on käynyt niin, että uusi tuttavuus on parien kahvitreffejen tai kyläilyn jälkeen alkanut vaativaksi, liian avoimeksi (kiusaannuttavalla tavalla) tai muuten vain on paljastunut ikäviä piirteitä. Etäisyyden ottamisesta on seurannut konflikti. Olen konfliktia kaihtava luonne ja nämä tilanteet haluan välttää. Siispä tutustun omaan tahtiini ja harmi kyllä minusta ei ole kaveriksi niille, kelle tahtini ei sovi.

Komppaan tätäkin.

Välillä tulee hirveän syyllinen ja ilkeä olo, kun en pysty antamaan toiselle sitä, mitä hän tarvitsee. Mutta ei ole oikein olla tekemisissä vain, koska toinen sitä vaatii. Tai ottaa yhteyttä useammin kuin jaksamista olisi, koska pelkää toisen kiukuttelua. Samanhenkisyys on tärkeää, muuten ystävyys käy stressaavaksi.

-243

Otsikosta sen verran että nyt työttömänä voi sanoa suoraan, että ei suurin ongelma ole, mutta onhan nuo kaksi edellä mainittua todella vakavia ongelmia työssäkäyville perheellisille vanhemmille.

Ajan puute ja työelämän vaatimukset.

Hyvä jos lapsia kerkeää kasvattaa.

Ei lainkaan ihme että ei järkevät ihmiset lapsia hanki tälläiseen ympäristöön, jossa aika on kortilla ja koko ajan on väsymystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Mä niin tahtoisin, että olis joku yks ihminen jolle soittaa ja huokaista kaikki omat ajatukset ja kuulla hänen ajatukset, mutta sitä ystävää ei mulla ole. Mä olen aivan hirveän yksin. Jos soitan jollekin, on vastaus yllättynyt ja odotetaan että soitan jotain Asiaa. Ei ole ketään parasta luottokaveria, josta vois olla varma että se kuuntelee ja sanoo jotain kivaa. Mihin katosi kaikki kaverit, tai minä kavereilta? Koska se tapahtui, miten? Eikö kukaan nähnyt miten uupuneeksi aloin muuttua, eikö ketään kiinnostanut, tai kiinnosta? Itkettää.

Meillä oli paljonkin kaveriperheitä joiden kanssa hengailtiin. Sitten Perheeseemme syntyi kolmas lapsi joka on kehitysvammainen, hän on äänekäs ja no, kehitysvammainen. Ei olla enää kovin haluttua seuraa, koska ihmisten käsitykset illanvietoista on esim tälläistä: aikuiset kokkaa ja lapset leikkii/kirmaa pihalla sillä välin. Sitten syödään yhdessä jonka jälkeen aikuiset istuvat viinilasin kanssa keskustelemaan lasten leikkiessä/ nukkuessa. Ei onnistu meiltä enää tälläinen.

Mulla ei ole yhtään kaveria. Olen aina lasten kanssa tai yksin kun lapset mummolassa. Mies tekee pitkää päivää maatilalla.

Samaa mieltä, minullekin raskainta oli yksinäisyys. Nyt kun lapset jo vähän isompia, on muodostunut ystävyyssuhteita ja erilaisia aktiviteetteja. Vauva-arjessa hirveintä oli samat rutiinit joka päivä, ilman mitään vaihtelua ja seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjastot

Leikkipuistot

Museot (museokortti)

Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.

Käykää kävelyllä

Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Hei, kiitos vinkeistä. Ongelma on siinä, että olemme tehneet näitä asioita jo sen kymmenen vuotta eikä innostusta enää ole omalla perheellä. Ap

Eli olette tylsä porukka, ja odotatte että joku tulee leikittämään teitä?

vähän sama tilanne kaverilla, se osti auton vaikkei talossa autopaikkoja.  nyt kitisee jokapäivä että mihi auton laittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Niin me kuule kaikki muutkin joudutaan tekemään. Ihan oikeastiko luulet, että ei-yksinäiset voivat vain ilmoittaa, että minä haluan tuon, tuon ja tuon ystäväkseni? Kyllä mekin joudumme valitsemaan niistä, jotka on tarjolla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjastot

Leikkipuistot

Museot (museokortti)

Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.

Käykää kävelyllä

Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Ai että aina nämä samat vinkit köyhälle ja yksinäiselle perheelle! Kyllä pari vuotta menee eväsretkillä, mutta mitä luulet isojen koululaisten tykkäävän, kun elämä on 12 vuotta putkeen samaa eväsretkeä ja kirjastoa? Ohis, mutta ai että ärsyttää nämä hyväntahtoiset neuvot. Selvästi ap kaipaisi enemmän elämää ympärilleen ja newsflash, ei kirjastossa ja museossa ainakaan ole pätkän vertaa yhteisöllisempää eikä kirjastonhoitajaa voi pyytää saunaseuraksi viikonloppuna.

Mä olin juuri tulossa kommentoimaan tätä samaa! Tuutakaan kasapän muka hyviä neuvoja mutta kun ei ole kuunneltu yhtään sen alkuperäisen kirjoittajan ongelmaa. "Käykää kävelyllä, käykää kävelyllä eväiden kanssa" Just joo...

Monet tuntuvat kaipaavan "perheystäviä". On oma perhe ja on ystäviäkin, mutta pitäisi olla lisäksi vielä "perheystäviä". Kai te tajuatte, että jos teille tulisikin puolisonne kanssa ero tai jäisitte leskeksi, nämä "perheystävät" katoaisivat elämästänne samantien? Koska heidän tarkoituksensa olisi alunperinkin olla ystäviä kanssanne vain perheenä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Niin me kuule kaikki muutkin joudutaan tekemään. Ihan oikeastiko luulet, että ei-yksinäiset voivat vain ilmoittaa, että minä haluan tuon, tuon ja tuon ystäväkseni? Kyllä mekin joudumme valitsemaan niistä, jotka on tarjolla. 

Ohis, mutta kenen "muiden" puolesta kuvittelet puhuvasi?? Miksi ihmeessä joku viettäisi vapaaehtoisesti aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei viihdy eikä elämänarvot ja kemiat kohtaa??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjastot

Leikkipuistot

Museot (museokortti)

Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.

Käykää kävelyllä

Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Ai että aina nämä samat vinkit köyhälle ja yksinäiselle perheelle! Kyllä pari vuotta menee eväsretkillä, mutta mitä luulet isojen koululaisten tykkäävän, kun elämä on 12 vuotta putkeen samaa eväsretkeä ja kirjastoa? Ohis, mutta ai että ärsyttää nämä hyväntahtoiset neuvot. Selvästi ap kaipaisi enemmän elämää ympärilleen ja newsflash, ei kirjastossa ja museossa ainakaan ole pätkän vertaa yhteisöllisempää eikä kirjastonhoitajaa voi pyytää saunaseuraksi viikonloppuna.

Mä olin juuri tulossa kommentoimaan tätä samaa! Tuutakaan kasapän muka hyviä neuvoja mutta kun ei ole kuunneltu yhtään sen alkuperäisen kirjoittajan ongelmaa. "Käykää kävelyllä, käykää kävelyllä eväiden kanssa" Just joo...

Ohis... olihan tuossa myös kolme ihan hyvää vinkkiä:

 

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjastot

Leikkipuistot

Museot (museokortti)

Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.

Käykää kävelyllä

Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Ai että aina nämä samat vinkit köyhälle ja yksinäiselle perheelle! Kyllä pari vuotta menee eväsretkillä, mutta mitä luulet isojen koululaisten tykkäävän, kun elämä on 12 vuotta putkeen samaa eväsretkeä ja kirjastoa? Ohis, mutta ai että ärsyttää nämä hyväntahtoiset neuvot. Selvästi ap kaipaisi enemmän elämää ympärilleen ja newsflash, ei kirjastossa ja museossa ainakaan ole pätkän vertaa yhteisöllisempää eikä kirjastonhoitajaa voi pyytää saunaseuraksi viikonloppuna.

Mä olin juuri tulossa kommentoimaan tätä samaa! Tuutakaan kasapän muka hyviä neuvoja mutta kun ei ole kuunneltu yhtään sen alkuperäisen kirjoittajan ongelmaa. "Käykää kävelyllä, käykää kävelyllä eväiden kanssa" Just joo...

Ohis... olihan tuossa myös kolme ihan hyvää vinkkiä:

 

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Ap kertoi, ettei lapsillaankaan ole oikeastaan kavereita. Ja noissa naapurien/ lasten kavereiden vanhempien pyytämisessä kahville sisältyy oletus, että ko. henkilöt ajattelisivat tilanteesta samoin ja haluaisivat löytää uusia ystäviä. Minulle itselle tuo olisi ainakin painajainen, että omat naapurini tai lasten kavereiden vanhemmat alkaisivat pyydellä minua kahville uuden ystävyyden toivossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Niin me kuule kaikki muutkin joudutaan tekemään. Ihan oikeastiko luulet, että ei-yksinäiset voivat vain ilmoittaa, että minä haluan tuon, tuon ja tuon ystäväkseni? Kyllä mekin joudumme valitsemaan niistä, jotka on tarjolla. 

Ohis, mutta kenen "muiden" puolesta kuvittelet puhuvasi?? Miksi ihmeessä joku viettäisi vapaaehtoisesti aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei viihdy eikä elämänarvot ja kemiat kohtaa??

Kaikkien muiden. Jos on kovin ronkeli ihminen eikä oikein kenenkään seura kelpaa eikä kenenkään seurassa viihdy, silloin täytyy tyytyä olemaan yksin. En mä ainakaan ole koskaan kokenut tarvetta elämänarvojen kohtaamiselle. Mulla on hyvin erilaisia ystäviä hyvin erilaisine elämänarvoineen. Pystyn myös vallan mainiosti olemaan porukassa, jossa osasta tyypeistä en edes erityisemmin pidä. Riittää, että joukossa on muutama, joista pitää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjastot

Leikkipuistot

Museot (museokortti)

Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.

Käykää kävelyllä

Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Ai että aina nämä samat vinkit köyhälle ja yksinäiselle perheelle! Kyllä pari vuotta menee eväsretkillä, mutta mitä luulet isojen koululaisten tykkäävän, kun elämä on 12 vuotta putkeen samaa eväsretkeä ja kirjastoa? Ohis, mutta ai että ärsyttää nämä hyväntahtoiset neuvot. Selvästi ap kaipaisi enemmän elämää ympärilleen ja newsflash, ei kirjastossa ja museossa ainakaan ole pätkän vertaa yhteisöllisempää eikä kirjastonhoitajaa voi pyytää saunaseuraksi viikonloppuna.

Mä olin juuri tulossa kommentoimaan tätä samaa! Tuutakaan kasapän muka hyviä neuvoja mutta kun ei ole kuunneltu yhtään sen alkuperäisen kirjoittajan ongelmaa. "Käykää kävelyllä, käykää kävelyllä eväiden kanssa" Just joo...

Ohis... olihan tuossa myös kolme ihan hyvää vinkkiä:

 

Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän

Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään

Pyydä naapurit kahville

Ap kertoi, ettei lapsillaankaan ole oikeastaan kavereita. Ja noissa naapurien/ lasten kavereiden vanhempien pyytämisessä kahville sisältyy oletus, että ko. henkilöt ajattelisivat tilanteesta samoin ja haluaisivat löytää uusia ystäviä. Minulle itselle tuo olisi ainakin painajainen, että omat naapurini tai lasten kavereiden vanhemmat alkaisivat pyydellä minua kahville uuden ystävyyden toivossa.

Ymmärrän, mutta jos ei edes kysy, ei voi tietääkään. Ei ystäviä tai yhteisöjä taivaasta tipahda vaan itse pitää olla aktiivinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Niin me kuule kaikki muutkin joudutaan tekemään. Ihan oikeastiko luulet, että ei-yksinäiset voivat vain ilmoittaa, että minä haluan tuon, tuon ja tuon ystäväkseni? Kyllä mekin joudumme valitsemaan niistä, jotka on tarjolla. 

Ohis, mutta kenen "muiden" puolesta kuvittelet puhuvasi?? Miksi ihmeessä joku viettäisi vapaaehtoisesti aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei viihdy eikä elämänarvot ja kemiat kohtaa??

Kaikkien muiden. Jos on kovin ronkeli ihminen eikä oikein kenenkään seura kelpaa eikä kenenkään seurassa viihdy, silloin täytyy tyytyä olemaan yksin. En mä ainakaan ole koskaan kokenut tarvetta elämänarvojen kohtaamiselle. Mulla on hyvin erilaisia ystäviä hyvin erilaisine elämänarvoineen. Pystyn myös vallan mainiosti olemaan porukassa, jossa osasta tyypeistä en edes erityisemmin pidä. Riittää, että joukossa on muutama, joista pitää. 

Eli vain omasta puolestasi. Siltäpä se kuulostikin.