Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
anna naapureiden sedille pil...a saatte paljon ystäviä. ei se kulu saat jopa uusia vinkkejä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi, miten ikävää. Kieltämättä on käynyt mielessä, tuleeko minulla ja miehellä olemaan sama tilanne, jos päädytään lapsia hankkimaan. Asumme pääkaupunkiseudulla, ja kotoisin olemme ihan eri puolilta Suomea - lapsuudenperheemme ja muutkin sukulaisemme asuvat noilla seuduilla edelleen. Työkavereita ja vanhoja opiskelukavereita kyllä löytyy, mutta ei perheellisiä ystäviä.
Olen jo päättänyt, että alan raskausaikana käydä odottajille suunnatuissa tapahtumissa ja synnytyksen jälkeen vauvakerhoissa tai vastaavissa. Ilmeisesti sellaisia kotikaupungissamme järjestetään, ja niistä voisi olla apua verkostoinnissa ja samassa tilanteessa olevien kavereiden saannissa.
Ei tässä auta muu kuin että alatte pyytää mahdollisia ystäväehdokkaita kylään. Työkavereita, lasten vanhempia, satunnaisia tuttuja. Ei tarvitse mitään gourmetillallista tehdä, paistatte vaikka pizzaa ja teette salaatia ja ihan kylmästi kutsutte ihmisiä kotiinne. Välttämätta kaikista ei tule sydänystäviä mutta ette voi odottaa, että teidän kutsutaan illanviettoon, jos itse ette kutsu ketään. Tätä sitkeästi jatkamalla alkaa myös teillepäin putoilla kutsuja ja saatte uusia ystäviä.
Yksinäisyys on kasvava ongelma monille erilaisille ihmisille. Mielestäni tähän voisi vastata perustamalla erilaisia julkisia olohuoneita, joissa kaikenlaiset ihmiset voisivat tavata toisiaan ja samalla tehdä jotain mielekästä yhdessä. Nykyään kaikki kodin ulkopuolinen toiminta on niin määrätietoista ja tarkoitushakuista, että keskitytään joka paikassa vaan juuri siihen täsmätekemiseen, ei jää aikaa eikä tilaisuutta hengailuun ja tutustumiseen. Joku sanoo, että harrastuksissa voisi tutustua, mutta kun suurin osa kavahtaa jos kehtaa kahville pyytää vaikkapa espanjantunnin päätteeksi. Tai samantien leimaavat joko iskemismielessä lähestyväksi tai sitten epätoivoiseksi ripustautujaksi, josta tulee riippakivi jos sen kanssa juo kahvit.
Minkälainen tämä yhteinen olohuone sitten voisi olla? Kahvila, joka toimii vapaaehtoisvoimin, paikka jossa saisi istua, pelata lautapelejä, kutoa sukkaa, olla puhelimella yksin nurkassa, lukea lehtiä tai kirjaa, joskus laulaa karaokea, soittaa, pelata bingoa jne.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on kasvava ongelma monille erilaisille ihmisille. Mielestäni tähän voisi vastata perustamalla erilaisia julkisia olohuoneita, joissa kaikenlaiset ihmiset voisivat tavata toisiaan ja samalla tehdä jotain mielekästä yhdessä. Nykyään kaikki kodin ulkopuolinen toiminta on niin määrätietoista ja tarkoitushakuista, että keskitytään joka paikassa vaan juuri siihen täsmätekemiseen, ei jää aikaa eikä tilaisuutta hengailuun ja tutustumiseen. Joku sanoo, että harrastuksissa voisi tutustua, mutta kun suurin osa kavahtaa jos kehtaa kahville pyytää vaikkapa espanjantunnin päätteeksi. Tai samantien leimaavat joko iskemismielessä lähestyväksi tai sitten epätoivoiseksi ripustautujaksi, josta tulee riippakivi jos sen kanssa juo kahvit.
Minkälainen tämä yhteinen olohuone sitten voisi olla? Kahvila, joka toimii vapaaehtoisvoimin, paikka jossa saisi istua, pelata lautapelejä, kutoa sukkaa, olla puhelimella yksin nurkassa, lukea lehtiä tai kirjaa, joskus laulaa karaokea, soittaa, pelata bingoa jne.
Esimerkiksi Pienperheyhdistys ry:llä on tuon kaltaista toimintaa. Helsingistä löytyy nk kohtaamiskahviloita. Omassa vantaalaislähiössäni on Lions Clubin ylläpitämä kohtaamiskahvila. Eli kyllähän näitä on, mutta ei kaikkialla. Kannattaa ehdottaa omalla alueella olevalle yhdistykselle tai vaikkapa seurakunnalle tuollaisen paikan perustamista. Nyt tietysti pandemian aikana monet tällaiset toimivat vain virtuaalisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on kasvava ongelma monille erilaisille ihmisille. Mielestäni tähän voisi vastata perustamalla erilaisia julkisia olohuoneita, joissa kaikenlaiset ihmiset voisivat tavata toisiaan ja samalla tehdä jotain mielekästä yhdessä. Nykyään kaikki kodin ulkopuolinen toiminta on niin määrätietoista ja tarkoitushakuista, että keskitytään joka paikassa vaan juuri siihen täsmätekemiseen, ei jää aikaa eikä tilaisuutta hengailuun ja tutustumiseen. Joku sanoo, että harrastuksissa voisi tutustua, mutta kun suurin osa kavahtaa jos kehtaa kahville pyytää vaikkapa espanjantunnin päätteeksi. Tai samantien leimaavat joko iskemismielessä lähestyväksi tai sitten epätoivoiseksi ripustautujaksi, josta tulee riippakivi jos sen kanssa juo kahvit.
Minkälainen tämä yhteinen olohuone sitten voisi olla? Kahvila, joka toimii vapaaehtoisvoimin, paikka jossa saisi istua, pelata lautapelejä, kutoa sukkaa, olla puhelimella yksin nurkassa, lukea lehtiä tai kirjaa, joskus laulaa karaokea, soittaa, pelata bingoa jne.
https://www.google.com/search?q=yksin%C3%A4isten+tapahtumat&rlz=1C1VFKB…
Mulla se oli väsymys, mikä luhisti. Me olemme erilaisia, ja vähänkään välkymmät ihmiset eivät kestä valvomista. Toista on teidän älyn rautakankien kanssa;, joilla viikon valvominen ei näy kognitiivisissa kyvyissä yhtään. Mihin suorituskyky nollasta tippuisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.
Tämä.
Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.
Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.
Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.
Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!
Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.
Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.
Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.
Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.
Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.
Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa.
t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselleTulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?
Yksi osa aikuisuutta on opetella viihtymään niiden seurassa, jotka ovat tarjolla. Nuorena, kun tapasi poikaystävänsä, tällä oli kavereita ja kavereilla tyttöystäviä. Eivät nämä läheskään aina olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi ennen poikaystävän tapaamista ystävystynyt. Kuitenkin heidän seurassaan opetteli viihtymään, koska he nyt sattuivat olemaan tarjolla. Sama tilanne kuin puolison vanhempien, puolison sisarusten ja puolison sisarusten puolisoiden kanssa: saattavat olla aivan erilaisia ihmisiä erilaisine elämänarvoineen ja kiinnostuksenkohteineen, mutta heidän seurassaan on opetellut viihtymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.
Tämä.
Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.
Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.
Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.
Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!
Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.
Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.
Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.
Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.
Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.
Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa.
t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselleTulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?
Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään.
- eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on sekin aika epämiellyttävää, jos esim. ei ole mitään puhuttavaa ja pitäisi täydessä hiljaisuudessa vain istua toisen kanssa. Tai jos pääosa siitä, mitä toinen tuo esiin, edustaa eri näkökulmaa kuin mitä itse ajattelee - pitemmän päälle on aika raskasta joko olla sanomatta mitään tai vaihtoehtoisesti yrittää sanoa takaisin, kun mielipideasioista yleensä on turha hirveästi keskustella.
Kyllä jotain yhteistä ja jotain puhuttavaa pitäisi olla, vaikka ei tietenkään mitään täydellistä sydänystävien verkostoa kaikki voikaan saada.
Joo tämähän se on, vieläpä työttömänä puuttuu sellainen päivittäinen kanssa käyminen aikuisten kesken, ystävistä ja heidän tapaamisesta puhumattakaan.
Korona vei harrastuksen ja sen myötä yhden ainoan kaverin jonka kanssa kävimme yhdessä, nyt on kulunut jo yli 3kk kun en ole tavannut ketään kodin ulkopuolista aikuista. Seurana on ainostaan omat lapset ja mies joka ehtii töiltään olla kotona noin 5h viikossa.
Olen ollut aina vähän ”outo” ja sen takia tutustuminen uusiin ihmisiin on hankalaa, en vaan sovi porukkaan.
Lasten harrastuksen myötä luulin löytäneeni uuden yhteisön, mutta mukavista ihmisistä huolimatta olen jälleen se outolintu joka jää porukan ulkopuolelle.
Toisaalta viihdyn yksinkin, mutta olisi ihan mahtavaa kun joskus vielä voisi nauraa ja pitää hauskaa ystävien kesken ja tehdä jotain pelkkiä aikuisten juttuja. Taitaa haaveeksi jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No on sekin aika epämiellyttävää, jos esim. ei ole mitään puhuttavaa ja pitäisi täydessä hiljaisuudessa vain istua toisen kanssa. Tai jos pääosa siitä, mitä toinen tuo esiin, edustaa eri näkökulmaa kuin mitä itse ajattelee - pitemmän päälle on aika raskasta joko olla sanomatta mitään tai vaihtoehtoisesti yrittää sanoa takaisin, kun mielipideasioista yleensä on turha hirveästi keskustella.
Kyllä jotain yhteistä ja jotain puhuttavaa pitäisi olla, vaikka ei tietenkään mitään täydellistä sydänystävien verkostoa kaikki voikaan saada.
Miksi ei olisi mitään puhuttavaa? Miksi pitäisi istua täydellisessä hiljaisuudessa? Uskoisin ymmärtäväni, mitä tarkoitat, mutta hyvin monilla ei-yksinäisillä on kyky puhua toisen kanssa ihan mistä tahansa. Ei tarvitse edes tietää koko aiheesta mitään, koska sosiaalisten taitojen ansiosta osataan kysellä toiselta. Ja samalla itsekin oppii jotain, mistä ei ollut ehkä koskaan ennen kuullutkaan.
Mitä tulee erilaiseen arvomaailmaan, niin onko sun aina pakko päästä sanomaan oma mielipiteesi ja esittämään se ainoana oikeana totuutena? Etkö osaa kunnioittaa toisen erilaista arvomaailmaa ja erilaista näkemystä jostain asiasta? Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että keskustelut voivat olla hedelmällisempiä ja omaakin ajattelua avartavia, jos EI olla samaa mieltä? Että sen toisen ajatuksista voi oppia katsomaan asiaa vähän muullakin tavalla kuin vain ikioman rakkaan napasi kautta? Eihän omaa mielipidettään tarvitse muuttaa sen vuoksi, että toinen on asiasta eri mieltä.
Aloin oikein pohtia mistä meidän ystävät on peräisin... olin itse raskausaikana aloitteellinen ja selvitin työkaverin numeron, joka oli jo jäänyt äitiyslomalle, miehemme ovat tutustuneet tässä vuosien varrella. Yhteen pariskuntaan on tutustuttu toisen pariskunnan kautta. Yhdet ovat vanhoja naapureita. Miehen kautta on tullut pari ystävä perhettä. Tilanne olisi kyllä eri jos asuisimme muualla. Se vaatisi omaa aktiivisuutta työpaikoilla ja muskarissa yms..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti.
Eiköhän se ole ihan itsestä kiinni, jos ei ole kavereita. Ainakin samaa sukupuolta olevia. Vastakkaisen sukupuolen kavereihin on nykyään metoon aikana ymmärrettävästi vaikea tutustua.
Jaa-a, itsekin olen saanut ihmisiä tulemaan kylään. Yleensä vastakutsua ei kuitenkaan ole tullut. Joskus olen saattanut useamman kerrankin kutsua jotain kylään, kun olen kokenut meidän tulleen hyvin juttuun.
Olen ajatellut, että kyllä toinen sitten jossain vaiheessa minutkin rohkaistuu kutsumaan vierailulle. Välttämättä näin ei ole käynyt, joten olen sitten lopettanut omalta osaltani yhteydenpidon. Kaipaisin ihmissuhteisiin vastavuoroisuutta. En minä niin hirveästi nauti kodin laittamisesta vieraita varten, että pelkästään huvittaisi olla se, joka kutsuu muita kylään, mutta jää itse ilman kutsuja.
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, itsekin olen saanut ihmisiä tulemaan kylään. Yleensä vastakutsua ei kuitenkaan ole tullut. Joskus olen saattanut useamman kerrankin kutsua jotain kylään, kun olen kokenut meidän tulleen hyvin juttuun.
Olen ajatellut, että kyllä toinen sitten jossain vaiheessa minutkin rohkaistuu kutsumaan vierailulle. Välttämättä näin ei ole käynyt, joten olen sitten lopettanut omalta osaltani yhteydenpidon. Kaipaisin ihmissuhteisiin vastavuoroisuutta. En minä niin hirveästi nauti kodin laittamisesta vieraita varten, että pelkästään huvittaisi olla se, joka kutsuu muita kylään, mutta jää itse ilman kutsuja.
Mitä ihme laittamista siinä kodissa on? Ja jos kutsut ihmisiä sillä asenteella, että muut ovat sen jälkeen sinulle kutsun velkaa, niin älä kutsu ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, itsekin olen saanut ihmisiä tulemaan kylään. Yleensä vastakutsua ei kuitenkaan ole tullut. Joskus olen saattanut useamman kerrankin kutsua jotain kylään, kun olen kokenut meidän tulleen hyvin juttuun.
Olen ajatellut, että kyllä toinen sitten jossain vaiheessa minutkin rohkaistuu kutsumaan vierailulle. Välttämättä näin ei ole käynyt, joten olen sitten lopettanut omalta osaltani yhteydenpidon. Kaipaisin ihmissuhteisiin vastavuoroisuutta. En minä niin hirveästi nauti kodin laittamisesta vieraita varten, että pelkästään huvittaisi olla se, joka kutsuu muita kylään, mutta jää itse ilman kutsuja.
Mitä ihme laittamista siinä kodissa on? Ja jos kutsut ihmisiä sillä asenteella, että muut ovat sen jälkeen sinulle kutsun velkaa, niin älä kutsu ollenkaan.
En kutsu. Nykyään olen aivan kuin kaikki muutkin.
Vierailija kirjoitti:
Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti.
Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.
Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.
Alue: Aihe vapaa
Äh, miten mä tämän nyt ratakiskosta väännän. Yleensä ihmisillä - siis ei-yksinäisillä - on kyky olla tekemisissä muiden kanssa ilman, että nämä muut ovat mitään samiksia tai hengenheimolaisia. Kun opettelee tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja opettelee viihtymään erilaisten ihmisten kanssa, myös tarjonta laajenee. Ei aikuisena ole tarkoituskaan, että oltaiisin jotain teinivuosien bestiksiä, jotka ajattelee kaikesta samalla tavalla. Monen yksinäisen ongelma tuntuu olevan, että toisen pitäisi olla samanlainen kuin yksinäinen itsekin. Paitsi että toinen yksinäinen ei missään tapauksessa kuitenkaan kelpaa.