Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys

Lasten ei tarvitse olla hoidossa kodin ulkopuolella siksi, että vanhemmat saisivat harrastaa ja matkustella joko yksin tai kahdestaan. Vanhempien tulisi muuttaa asenteitaan ja viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Perheen kanssa voi lähteä eväsretkelle luontoon tai käydä kirjastossa. Vähemmän ruutuaikaa sekä aikuisille että lapsille, niin koko perhe voi paremmin.

Ulkomaanmatkat voi vaihtaa kotimaan matkailuun kohteisiin, joihin voi mennä lasten kanssa. Tilapäistä lastenhoitajaa voi kysyä esimerkiksi MLL:n hoitajavälityksestä. Kotiin saa koulutetun hoitajan, joka on käynyt lastenhoitokurssit tai on hoitoalan opiskelija. En ymmärrä valitusta "kun ei ole isovanhempia lapsia hoitamassa jne.". Vastuu lapsista ja lastenhoidosta kuuluu lapsen vanhemmille. Sukulaisten tehtävä ei ole toimia perheen ilmaisina lastenhoitajina ja kotiapulaisina. 

Mannerheimin lastensuojeluliitolla on perhekummitoimintaa, voin suositella tueksi "tukiverkottomille" perheille.

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei tarvitse olla hoidossa kodin ulkopuolella siksi, että vanhemmat saisivat harrastaa ja matkustella joko yksin tai kahdestaan. Vanhempien tulisi muuttaa asenteitaan ja viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Perheen kanssa voi lähteä eväsretkelle luontoon tai käydä kirjastossa. Vähemmän ruutuaikaa sekä aikuisille että lapsille, niin koko perhe voi paremmin.

Ulkomaanmatkat voi vaihtaa kotimaan matkailuun kohteisiin, joihin voi mennä lasten kanssa. Tilapäistä lastenhoitajaa voi kysyä esimerkiksi MLL:n hoitajavälityksestä. Kotiin saa koulutetun hoitajan, joka on käynyt lastenhoitokurssit tai on hoitoalan opiskelija. En ymmärrä valitusta "kun ei ole isovanhempia lapsia hoitamassa jne.". Vastuu lapsista ja lastenhoidosta kuuluu lapsen vanhemmille. Sukulaisten tehtävä ei ole toimia perheen ilmaisina lastenhoitajina ja kotiapulaisina. 

Tällaiset sormi pystyssä moraalisaarnaajat on aina, siis AINA, itse tukiverkollisia jotka vie vähän väliä lapsia mummolaan, joilla mummot järkkää ristiäiset ja synttärit ja tulee hoitamaan lapsia vähä väliä että vanhemmat pääsee milloin minnekin. Nämä ei edes itse tajua saavansa valtavasti apua koska heille se on itsestäänselvyys ja kuin ilma jota hengittää.

Oikeille tukiverkottomille sitten sätitään miten ootte laiskoja. Yeah right.

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei tarvitse olla hoidossa kodin ulkopuolella siksi, että vanhemmat saisivat harrastaa ja matkustella joko yksin tai kahdestaan. Vanhempien tulisi muuttaa asenteitaan ja viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Perheen kanssa voi lähteä eväsretkelle luontoon tai käydä kirjastossa. Vähemmän ruutuaikaa sekä aikuisille että lapsille, niin koko perhe voi paremmin.

Ulkomaanmatkat voi vaihtaa kotimaan matkailuun kohteisiin, joihin voi mennä lasten kanssa. Tilapäistä lastenhoitajaa voi kysyä esimerkiksi MLL:n hoitajavälityksestä. Kotiin saa koulutetun hoitajan, joka on käynyt lastenhoitokurssit tai on hoitoalan opiskelija. En ymmärrä valitusta "kun ei ole isovanhempia lapsia hoitamassa jne.". Vastuu lapsista ja lastenhoidosta kuuluu lapsen vanhemmille. Sukulaisten tehtävä ei ole toimia perheen ilmaisina lastenhoitajina ja kotiapulaisina. 

Olen maailman pas kin äiti. Olen 14-vuoden aikana tuntenut hyvin usein tarvetta olla erossa lapsista tai viettää miehen kanssa aikaa kaksistaan. Olemme arkitukiverkottomia (sisältää myös tavalliset viikonloput). Suku on satojen kilometrien päässä, samoin vanhat ja uudemmat ystävät hajallaan ympäri Suomea. Saadaan järjestettyä tapaamisia vain lomilla ja pitkinä pyhäviikonloppuina - jos aina silloinkaan. Vietämme lasten kanssa kaiken vapaa-ajan mitä töiltä jää. Olin vuosia kotiäiti, kun lapset olivat pieniä. Silloin kun lapset olivat pieniä MLL ei toiminut kunnassamme, nykyään ilmeisesti toimii. En ole niin tarkkaan seurannut, kun ei ole enää ajankohtaista. Mutta kyllä, niin pas ka äiti olen, että tunsin ja tunnen edelleen vieläkin tarvetta olla ilman lapsia tai miehen kanssa kaksin.

Näin lapsettomana ja perheettömänä puolestani ihmettelen sitä, että yhtäkkiä minua ei enää pyydetä mihinkään. Lakkasin olemasta heille.

Kannattaa vähän miettiä sitä, millaisia vaatimuksia niille uusille ystävyyksille asettaa. Pitääkö olla tietyn sosiaalisen luokan edustaja, tietyn ikähaarukan puitteissa, pitääkö olla tietyn ikäisiä lapsia, jne. Kyllähän se kaventaa ystäväehdokkaiden määrää, jos työtön nuori lapseton leski tai yli-ikäinen sateenkaariuusperhekuvio ei kelpaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei tarvitse olla hoidossa kodin ulkopuolella siksi, että vanhemmat saisivat harrastaa ja matkustella joko yksin tai kahdestaan. Vanhempien tulisi muuttaa asenteitaan ja viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Perheen kanssa voi lähteä eväsretkelle luontoon tai käydä kirjastossa. Vähemmän ruutuaikaa sekä aikuisille että lapsille, niin koko perhe voi paremmin.

Ulkomaanmatkat voi vaihtaa kotimaan matkailuun kohteisiin, joihin voi mennä lasten kanssa. Tilapäistä lastenhoitajaa voi kysyä esimerkiksi MLL:n hoitajavälityksestä. Kotiin saa koulutetun hoitajan, joka on käynyt lastenhoitokurssit tai on hoitoalan opiskelija. En ymmärrä valitusta "kun ei ole isovanhempia lapsia hoitamassa jne.". Vastuu lapsista ja lastenhoidosta kuuluu lapsen vanhemmille. Sukulaisten tehtävä ei ole toimia perheen ilmaisina lastenhoitajina ja kotiapulaisina. 

Olen maailman pas kin äiti. Olen 14-vuoden aikana tuntenut hyvin usein tarvetta olla erossa lapsista tai viettää miehen kanssa aikaa kaksistaan. Olemme arkitukiverkottomia (sisältää myös tavalliset viikonloput). Suku on satojen kilometrien päässä, samoin vanhat ja uudemmat ystävät hajallaan ympäri Suomea. Saadaan järjestettyä tapaamisia vain lomilla ja pitkinä pyhäviikonloppuina - jos aina silloinkaan. Vietämme lasten kanssa kaiken vapaa-ajan mitä töiltä jää. Olin vuosia kotiäiti, kun lapset olivat pieniä. Silloin kun lapset olivat pieniä MLL ei toiminut kunnassamme, nykyään ilmeisesti toimii. En ole niin tarkkaan seurannut, kun ei ole enää ajankohtaista. Mutta kyllä, niin pas ka äiti olen, että tunsin ja tunnen edelleen vieläkin tarvetta olla ilman lapsia tai miehen kanssa kaksin.

Jos on puoliso, voi viettää aikaa ilman lapsia ihan vaan sopimalla asiasta puolison kanssa. Puolison kanssa kahdestaan ei tietenkään pääse minnekään, jos ei ole tukiverkostoja. 

Ei sitten ap vastannut, että keille kaikille muille hän toimii turvaverkkona? Menee mm. auttamaan suursiivoukseen, senhän ap mainitsi.

Olen vasta sivulla kaksi.

Ap lapsillasi ei ole ystäviä.

Oletteko keskustelleet miksi?

Oletteko kaikki ylipainoisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten ei tarvitse olla hoidossa kodin ulkopuolella siksi, että vanhemmat saisivat harrastaa ja matkustella joko yksin tai kahdestaan. Vanhempien tulisi muuttaa asenteitaan ja viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Perheen kanssa voi lähteä eväsretkelle luontoon tai käydä kirjastossa. Vähemmän ruutuaikaa sekä aikuisille että lapsille, niin koko perhe voi paremmin.

Ulkomaanmatkat voi vaihtaa kotimaan matkailuun kohteisiin, joihin voi mennä lasten kanssa. Tilapäistä lastenhoitajaa voi kysyä esimerkiksi MLL:n hoitajavälityksestä. Kotiin saa koulutetun hoitajan, joka on käynyt lastenhoitokurssit tai on hoitoalan opiskelija. En ymmärrä valitusta "kun ei ole isovanhempia lapsia hoitamassa jne.". Vastuu lapsista ja lastenhoidosta kuuluu lapsen vanhemmille. Sukulaisten tehtävä ei ole toimia perheen ilmaisina lastenhoitajina ja kotiapulaisina. 

Olen maailman pas kin äiti. Olen 14-vuoden aikana tuntenut hyvin usein tarvetta olla erossa lapsista tai viettää miehen kanssa aikaa kaksistaan. Olemme arkitukiverkottomia (sisältää myös tavalliset viikonloput). Suku on satojen kilometrien päässä, samoin vanhat ja uudemmat ystävät hajallaan ympäri Suomea. Saadaan järjestettyä tapaamisia vain lomilla ja pitkinä pyhäviikonloppuina - jos aina silloinkaan. Vietämme lasten kanssa kaiken vapaa-ajan mitä töiltä jää. Olin vuosia kotiäiti, kun lapset olivat pieniä. Silloin kun lapset olivat pieniä MLL ei toiminut kunnassamme, nykyään ilmeisesti toimii. En ole niin tarkkaan seurannut, kun ei ole enää ajankohtaista. Mutta kyllä, niin pas ka äiti olen, että tunsin ja tunnen edelleen vieläkin tarvetta olla ilman lapsia tai miehen kanssa kaksin.

Jos on puoliso, voi viettää aikaa ilman lapsia ihan vaan sopimalla asiasta puolison kanssa. Puolison kanssa kahdestaan ei tietenkään pääse minnekään, jos ei ole tukiverkostoja. 

Ajattelitko, ettei olla tätä hoksattu? 😄

Ärsyttää vaan ihan suunnattomasti tuollaiset syyllistävät "neuvot", että pitäisi unohtaa oma aika ja unohtaa puolison kanssa kaksin vietetty aika silloin kun lapset ovat pieniä. Minä ainakin olen parempi äiti, kun saan säännöllisesti olla yksin tai omilla menoilla. Ja olisin varmasti myös parempi kumppani, jos säännöllisesti olisi mahdollisuus olla (mutta ei ole) miehen kanssa kaksin (poissa kotoa) ilman mielessä pyörivää pyykkivuorta, pieneksi menneitä luistimia ja monoja ja miljoona muuta muistettavaa ja tekemistä odottavaa asiaa.

Tuttavapiirissäni ne naiset jotka ovat eniten julistaneet etteivät tarvitse omaa aikaa ovat päätyneet eroon pikkulapsivuosien jälkeen. Jännä ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kutsuimme naapuria kahville. Sanoi, että on parempi, että ei tule. Kuitenkin joskus myöhemmin hän soitti ovikelloa ja antoi puhelinnumeronsa siltä varalta, JOS HÄNELLE SATTUU JOTAIN JA ME SE HUOMATTAISIIN. Tehtävämme oli hänen mielestään seurata, etä hänellä ei roiku postit postiluukussa.Yksinäinen eläkkeellä oleva nainen, jolla ei ole lapsenlapsia, vain yksi vanheneva tytär, joka käy harvoin.

Ei sitten lapsiperheen seura kiinnostanut? Kannoin hänen ostoskassejaan, jos satumme yhtaikaa rappuun ja olisi ollut kiva tutustua sen verran, että jos lapsi olisi myöhemmin kouluikäisenä jäänyt lukkojen taakse koulusta tullessaan, olisi hän ehkä voinut pitää hetken seuraa, olisi voinut turvata naapurin tätiin. No ei sitten. 

Eli oliko sulla tuossa vaan hyötynäkökulma asiassa?   Äkkäsit naapurissa asuvan vanhemman ihmisen ja ajattelit, että tuosta lapsellemme mahdollinen seuranpitäjä, vai?  

Taustoja ei voi tietää.  Jos hän sanoi, että parempi ettei hän tule, niin lienee hänellä tuossa joku syy.   Mistä sen tietää, vaikka mielenterveysongelma, jota hän ei halunnut lähteä jakamaan teidän kanssanne, jos olisitte enemmän tutustuneet.  Ei koskaan voi tietää.  Tuokin pyyntö, että jos hänelle jotakin sattuu, kuulostaa oudolta, voi olla, että onkin parempi että ette ole tekemisissä sen enempää.  Tokihan naapureitten asioihin pitää puuttua, jos todella jotakin epäilyttävää havaitsee, mutta ihan pyytämättäkin.

No eihän tuollaisen asioihin puututa ennenkuin naapurissa haisee niin pahasti ettei ohi voi kävellä. Pientä vastavuoroisuutta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät voi kutsua vaikka maanantai-iltaisin ja tilata kaikille pizzat. Tai tehdä jonkun 15 min nopsan ruuan. Lapset leikkivät keskenään ja pääasia että nähdään.  Tietenkin ne perheet joilla tosi tiukasti aikataulutetut harrastuskalenterit tippuvat pois, jos ei yhtään arki-iltaa ole vapaana.

Mulla ei ole tiukka aikataulu, mutta mulla ei ole autoa. Pääsen klo 17 töistä ja olen kotona klo 18. Lähin ystäväni asuu tunnin bussimatkan päässä. Jos lähtisimme käytännöllisesti katsoen heti, kun olen tullut kotiin, olisimme ystäväni luona vähän yli klo 19. Ei siellä ehtisi kovin kauaa olla, kun pitäisi jo lähteä takaisin kotiin, jotta lapset pääsevät nukkumaan. Alakouluikäiset kyseessä. Työpäivän jälkeen yhteensä 3 tuntia bussissa istumista ei oikein nappaa. 

taksi

Taitaa olla kyse siitä, että kaivataan tukea, mutta ei haluta olla kenenkään muun tukijoukkoa. Pitäisi saada apua suursiivoukseen, mutta ei tasan itse mentäisi minnekään siivoamaan.

Surullista tuo tukiverkoston puute toisilla . Kehtaanko edes kertoa että makaan just sohvalla koska isovanhemmat lähtivät lasten kanssa hiihtämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät voi kutsua vaikka maanantai-iltaisin ja tilata kaikille pizzat. Tai tehdä jonkun 15 min nopsan ruuan. Lapset leikkivät keskenään ja pääasia että nähdään.  Tietenkin ne perheet joilla tosi tiukasti aikataulutetut harrastuskalenterit tippuvat pois, jos ei yhtään arki-iltaa ole vapaana.

Mulla ei ole tiukka aikataulu, mutta mulla ei ole autoa. Pääsen klo 17 töistä ja olen kotona klo 18. Lähin ystäväni asuu tunnin bussimatkan päässä. Jos lähtisimme käytännöllisesti katsoen heti, kun olen tullut kotiin, olisimme ystäväni luona vähän yli klo 19. Ei siellä ehtisi kovin kauaa olla, kun pitäisi jo lähteä takaisin kotiin, jotta lapset pääsevät nukkumaan. Alakouluikäiset kyseessä. Työpäivän jälkeen yhteensä 3 tuntia bussissa istumista ei oikein nappaa. 

taksi

No en todellakaan ala maksamaan melkein satasta, että ehtisin käydä arkipäivinä töiden jälkeen ystäväni luona. Vapaapäivät on sitä varten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Me yritimme niitä kaveriperheiden kera saunailtoja yms silloin alussa, kun esikoinen oli pieni. Ihan hirveitä iltoja. Kun meidän naisten olisi pitänyt olla ystäviä ja miesten myös. Kun kyse oli aina jommankumman kavereista tai toisen tutustumasta ihmisestä. Sitten viettämään yhteistä iltaa ja sitten kaikkien olisi pitänyt ystävystyä. 

Onneksi kumpikin totesimme aika pian, että ei ole meidän juttu. Kummallakin on omat kaverit ja heidän puolisoitaan ei yritetä pakkoystävystyttää koko pakettina.

Äitiyslomalla kahvittelin joskus jonkun äitikaverin kanssa, mutta sellaiset jäi pois, jotka alkoivat heti kalenterin kanssa vaatimaan uutta tapaamista ja sitten  lenkille ja viikonloppuna leffaan ja kohta huomasit olevasi kuin mustasukkaisessa seurustelusuhteessa äitkaverin kanssa.

Niiden kanssa välit pysyi, jotka olivat myös yhtä itsenäisiä, etteivät jääneet roikkumaan, vaan kaipasivat joskus kevyttä rupatteluseuraa. Se riitti niihin aikoihin.

Olen karsinut turhat ihmiset elämästäni pois ja olen tyytyväinen näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä sama ongelma koskee Suomessa hyvin monia, ei vain lapsiperheitä. Lasten ollessa pieniä voi vielä ajatella olevansa jollekin merkityksellinen ihan sen vanhemmuuden kautta, mutta kun lapset lentävät maailmalle, siinä on sitten korkeintaan puoliso. Kun lapseni olivat pieniä, sain sentään juttuseuraa kerhoista, mutta ei niissäkään ystävyyksiä syntynyt: siellä käytiin sen aikaa, kun elämäntilanne oli se. Muut äidit olivat ikään kuin työkavereita. Olen jäänyt kotiäidiksi, kotoa käsin tehtävää työtä tässä kehittelen, mutta joskus aloin tosissaan miettiä, keitä ovat ystäväni. En keksinyt. Kaikki ovat jääneet. Harrastusten kautta voi löytää seuraa, mutta monella tulee sitten eteen  se, ettei siihen ole varaa.

Yksinäisyys lisääntyy koko ajan, mutta miksi? Suomessa on ihmisiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Eivät mun isovanhempani voineet valita, millainen tyyppi muutti naapuritontille rakennettuun rintamamiestaloon. Taloon muutti joku ja siihen tutustuttiin. Kun mummu leipoi pullaa, meni pullavadin kanssa naapuriin ja naapuri keitti kahvit. Sama toistepäin. Ei tarvinnut olla samanikäiset lapset, samanlaiset elintasot, samanlaiset kiinnostuksenkohteet eikä edes samanlaiset elämänarvot. Eikä edes mitään synkkaamista tai kemioiden kolahtamista.  Riitti, että toinen  asui vieressä eikä ollut väkivaltainen. Siinä sitten auteltiin puolin ja toisin, mutta en usko mummuni kokeneen naapuriinsa eli parhaaseen ystäväänsä mitään hengenheimolaisuutta tai sielunsiskoutta. Varmasti tiesi, että jos ystävälleen kertoi jotain vähän yksityisempää tai suuria salaisuuksia, hetken päästä koko kylä tiesi asian. Sitä pidettiin ihan normaalina. Kyläyhteisöt pysyivät tiiviinä, kun kaikki tiesi toistensa asiat. Paitsi ne, mitä ei kertonut kenellekään. 

Nykyisin tuntuu, että monilla on ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Pitää olla sitä ja tätä, mutta ei saa olla tuota. Karsiutuuhan potentiaaliset ystäväehdokkaat, jos etsii suunnilleen kaksoisolentoaan. Ja jos sellaisen löytääkin, pahuksen kaksoisolento meni hankkiutumaan erilaiseen elämäntilanteeseen (esim hankki lapsen, hankki vielä iltatähden, erosi, jäi työttömäksi, lähti opiskelemaan, sairastui ja pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle  tai voitti lotossa). . 

Kiteytit hyvin sen mitä ajattelin. Siellä kerhoissa jutteli ihmisten kanssa niin kauan, kun meillä oli sama elämäntilanne, sitten tiet erkanivat ihan automaattisesti. Samaten kun sain esikoiseni elettiin vielä kirjekaveriaikaa ja odottavat äidit etsivät kirjeseuraa jossain vauvalehdissä. Olin ahkera kirjoittaja ja iloitsin kun koin, että minulla oli ystäviä. Kun kaverit sitten palasivat töihin, minä sain jäädä, koska olin sellainen täsmäkaveri siihen elämäntilanteeseen, joka oli nyt ohi. Samaten sitä ihmettelin, että monille oli niin tärkeää, että vauvat olivat lähes saman ikäisiä ja mielellään samaa sukupuoltakin. Joskus tuntuu, että vaikka ihmiset ennen asuivat tyypillisemmin pienissä kyläyhteisöissä, niin paljon monipuolisemminhan siellä tutustui ihmisiin. Ei mitään väliä, vaikka ikäeroa oli vuosikymmeniä, tottakai oltiin jonkin sortin tuttuja. Nykyisin ollaan hyvin tarkkoja siitä, että seurustellaan vain oman ryhmän ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Me yritimme niitä kaveriperheiden kera saunailtoja yms silloin alussa, kun esikoinen oli pieni. Ihan hirveitä iltoja. Kun meidän naisten olisi pitänyt olla ystäviä ja miesten myös. Kun kyse oli aina jommankumman kavereista tai toisen tutustumasta ihmisestä. Sitten viettämään yhteistä iltaa ja sitten kaikkien olisi pitänyt ystävystyä. 

Onneksi kumpikin totesimme aika pian, että ei ole meidän juttu. Kummallakin on omat kaverit ja heidän puolisoitaan ei yritetä pakkoystävystyttää koko pakettina.

Äitiyslomalla kahvittelin joskus jonkun äitikaverin kanssa, mutta sellaiset jäi pois, jotka alkoivat heti kalenterin kanssa vaatimaan uutta tapaamista ja sitten  lenkille ja viikonloppuna leffaan ja kohta huomasit olevasi kuin mustasukkaisessa seurustelusuhteessa äitkaverin kanssa.

Niiden kanssa välit pysyi, jotka olivat myös yhtä itsenäisiä, etteivät jääneet roikkumaan, vaan kaipasivat joskus kevyttä rupatteluseuraa. Se riitti niihin aikoihin.

Olen karsinut turhat ihmiset elämästäni pois ja olen tyytyväinen näin. 

Juuri näin.

Ilman lapsiakin nuo pariskunta-tapaamiset oliva rankkoja. Ei yhtään meidän juttumme. Oma ystäväni olisi halunnut pitää peli-iltoja sun muuta, mutta itse nautin vain hänen seurastaan ja höpöttelystä meidän kesken. Nyt taaperon kanssa liikkuessa kauhulla odotan, jos joku äiti-ihminen ehdottaa "vapaa-ajalla" tapaamista. Leikkipuistot ja kerhot ovat oma juttunsa, mutta eniten kaipaan aikaa itselleni ja sitä saan päiväunien aikaan, iltaisin sekä miehen avulla. Yhteiseksi ajaksi meille on riittänyt ilta-ajat kaksin.

Kavereiden kanssa soitellaan silloin tällöin, kun ehditään. Tulevaisuudessa yritän parhaani mukaan kannustaa lastani ystävystymään ja harrastamaan. Itse en kaipaa hirveästi sosiaalisia suhteita, kun kokemukset ovat opettaneet varovaiseksi.