Kiukutteleva lapsi ja lastensuojeluilmoitus?

Minä olen kerran huutanut kuusivuotiaalle kadulla.

Hän oli juuri juossut autojen eteen täysin yllättäen.

Säikähdin niin että olin aivan shokissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hahhah, mammat selkeesti pelkää että tulee tukkapöllyt sun muut kuritukset ilmi sossutädeille lasten lavertelemana, vaikka ihan muusta syystä olisi ilmoitus tehty. 😂 Muuten ei ole mitään syytä olla noin vastahankainen matalan kynnyksen ilmoituksia ja tarkistuksia kohtaan, kuin että siellä kotona ja kasvatuksessa ei kaikki kestä päivänvaloa.

Olisi kyllä ihan oikein jos tulisi seuraamuksia teille siitä!

Oot täydellinen esimerkki siitä miksi tollanen kiusaamisen mahdollistava järjestelmä tulee lopettaa.

Oletko muuten ikinä autoa ajaessasi tehnyt yhtä ainutta virhettä? Tai ajanut edes ohitustilanteessa hetken ylinopeutta? Olisiko kiva jos näitä tultaisi penkomaan? Kukaan ei ole 100 % täydellinen.

Lässynlässyn, MIKÄÄN tekosyy ei oikeuta sinua käyttämään väkivaltaa lapseen ja piste. Jos tunsit piston sydämessäsi niin se on ihan oikein. Ja sekin on oikein, että siihen puututaan viranomaistaholta.

Ja et muuten käy ihan täysillä koska vertaat lapsen pahoinpitelyä liikennerikkeisiin....

Miksi vähättelet liikennerikkeitä? Pahimmillaan tapat jonkun huolimattomuuttasi. Olet todella piittaamaton. Jopa yhteistyökyvytön etten sanoisi.

Ehkä ap tekee palveluksen lapsilleen, kun opettaa olemaan raivoamatta ja huutamatta jatkuvasti?

Näiden kommenttien perusteella ilmeisesti on sellaisiakin ihmisiä, jotka todella pystyvät aina olemaan rauhallisia aikuisia. Ehkä minusta tehdään nyt sitten ilmoitus, koska voin myöntää, että kyllä on hermo mennyt ja olen raivonnut lapsille enkä ainoastaan korottanut ääntäni. Joka kerta lapsi on tiennyt, että testailee rajoja ja että olisi hyvä jo rauhoittua tai noudattaa annettua ohjetta (esim. olla kiusaamatta sisarusta) eli ihan puuntakaa arvaamatta en ole huutanut koskaan. Ei varmaankaan ole lieventävä asianhaara, vaan merkki paatuneisuudesta sekin, että lasten kanssa on aina puhuttu paljon, selvitelty asioita, perusteltu (väärin), että minäkin olen vain ihminen, että harjoittelen tätä kaikkea, yritän parhaani ja että kyllä, myös raskaat asiat lähipiirissä ja haasteet työelämässä ovat laskeneet välillä sietokykykynnystä. Olen pyytänyt anteeksi ja ovat lapsetkin oppineet omissa ihmissuhteissaan niin tekemään.

En kuitenkaan koe, että se, mitä lastensuojelusta tiedän, olisi voinut koskaan näitä tilanteita, näitä huutamisia estää. En ole saanut varsinaisesti asiantuntevaa tukea ja neuvoja kuin turvakodista aikanaan. Muutoin ovat yhteiskunnan eri tahoilta etsimäni tuki ollut surullisen ammattitaidotonta. 

Minun ei koskaan olisi pitänyt toivoa ja saada lapsia, koska en ole kuin esimerkiksi tänne kirjoittanut suurperheen äiti. En ole aina osannut. Koulusta ja jo päiväkodista sain aina palautetta siitä, kuinka lapset osaavat hyvin sanoittaa tunteitaan ja ovat keskustelevia ja empaattisia. Kaipa tällekin on sitten joku selitys psykologiassa, että ei ole merkki keskustelevasta kulttuurista kotona, yrityksistä ja erehdyksistä vaan oire siitä, kun äiti on joskus raivostunut.

Jos mummeli tulee rappikseen kurkkimaan, on huoli mielestäni aiheellinen. Joillakin ihmisillä on vain suuri tarve tehdä itsensä tärkeäksi ja ilmoitella milloin mistäkin "epänormaalista". Onneksi jo entinen naapuri oli nenänsä joka juttuun työntävä elämäänsä kyllästynyt akka, joka protestoi kolisuttamalla pattereita aamulla ja valitti isännöitsijälle meidän metelistä. Tällöin ei vielä lapsia ollut, mutta jättänyt traumat ja nyt juuri nuo uloslähtötilanteet, aamu- ja iltapesut yms uhmaikäisen suuret vastoinkäymiset saa mut hermostumaan ja huutamaan kilpaa lapsen kanssa, mikä vaan pahentaa pelkoa naapureiden valituksista.

Mutta luulisi nyt lastensuojelun ymmärtävän, että pienet kiukuttelee, ja voi olla naapurin mammalla omat syynsä ilmoitella häiriöistä. Ja ennen kuin oma esikoinenkaan oli kunnon kiukutteluiässä, asui naapurissa lapsiperhe, joiden aamutoimet ja nukkumaan käymiset raikui pihalle asti.

Vierailija kirjoitti:

Hahhah, mammat selkeesti pelkää että tulee tukkapöllyt sun muut kuritukset ilmi sossutädeille lasten lavertelemana, vaikka ihan muusta syystä olisi ilmoitus tehty. 😂 Muuten ei ole mitään syytä olla noin vastahankainen matalan kynnyksen ilmoituksia ja tarkistuksia kohtaan, kuin että siellä kotona ja kasvatuksessa ei kaikki kestä päivänvaloa.

Olisi kyllä ihan oikein jos tulisi seuraamuksia teille siitä!

Kuulun näihin, jotka vihaavat näitä matalan kynnyksen sössötyksiä. Oma lapseni on hartaasti toivottu ja elämäni tärkein asia. Vanhemmuus on hallussa ja en ikinä tekisi mitään mikä vahingoittaisi lastani. Lapsi saisi ihan rauhassa jutella sossutätien tai kenen tahansa kanssa. Silti olen neuvolasta lähtien inhonnut kaikenlaista utelua ja ohjeistamista. Koen, että olen lapseni paras asiantuntija ja ihminen, joka näkee lasta silloin tällöin ei ole millään muotoa pätevä minua neuvomaan.

Älä pelkää itkukohtauksia suotta. Lohduta lapsia jos heitä itkettää tai on hätä. Keskustele mikä on hätänä ja auta tunteiden käsittelyssä - mutta jos eivät puhu vielä kannattaa katsoa mikä on. Luultavasti lyhyt itku ei ihmetytä naapureita, mutta pitkään tuntikausia itkevä ahdistaa aikuisia siinä mielessä, että miettivät miksei kukaan lohduta lasta - siis ellei ole joku kuume tms. Ei se ole lastensuojeluasia. On monia syitä miksi lapset voivat itkeä vaikka eivät pysty niitä aina ilmaisemaan

Vierailija kirjoitti:

Jos mummeli tulee rappikseen kurkkimaan, on huoli mielestäni aiheellinen. Joillakin ihmisillä on vain suuri tarve tehdä itsensä tärkeäksi ja ilmoitella milloin mistäkin "epänormaalista". Onneksi jo entinen naapuri oli nenänsä joka juttuun työntävä elämäänsä kyllästynyt akka, joka protestoi kolisuttamalla pattereita aamulla ja valitti isännöitsijälle meidän metelistä. Tällöin ei vielä lapsia ollut, mutta jättänyt traumat ja nyt juuri nuo uloslähtötilanteet, aamu- ja iltapesut yms uhmaikäisen suuret vastoinkäymiset saa mut hermostumaan ja huutamaan kilpaa lapsen kanssa, mikä vaan pahentaa pelkoa naapureiden valituksista.

Mutta luulisi nyt lastensuojelun ymmärtävän, että pienet kiukuttelee, ja voi olla naapurin mammalla omat syynsä ilmoitella häiriöistä. Ja ennen kuin oma esikoinenkaan oli kunnon kiukutteluiässä, asui naapurissa lapsiperhe, joiden aamutoimet ja nukkumaan käymiset raikui pihalle asti.

Meidän edellisessä asunnossa naapurin mummo kyttäsi ikkunassa 24/7, naputteli aina kun näki meidän koiran (vaikka sylissä) koska vihasi koiria ja päivysti kaikkea rivitaloyhtiössä tapahtuvaa.

Oltiin myös riitaannuttu hänen kanssaan koska keräsi omenat meidän omenapuusta ja miehensä pysäköi autonsa meidän ikkunan alle tyhjäkäynnille.

Olen aivan varma, että lasuja olisi alkanut sataa, jos olisimme sinne jääneet - eikä ne olisi olleet yhtään sen kummemmin "aiheellisia huolia".

Monet mummot päivystää ikkunassa tai ovisilmässä. Siskoni naapuri seisoo jakkaralla keittokomerossaan pitkiä aikoja nähdäkseen kuka kulkee talon etuovesta.

Miksi lastensuojelusta sanotaan, etteivät voi tehdä mitään, kun lapsi, alakouluikäinen, itse kertoo, että isä saa raivareita ihan mistä vaan, repii puhelimen, ettei voi lapsi olla mihinkään yhteydessä, että saa olla kokonaisen viikonlopun koneella tai katsoa telkkaria putkeen olematta ulkona ollenkaan, syödä mitä ja milloin sattuu, ikävöidä ja itkeä salaa vessassa (näkösällä ei saa itkeä, koska isä raivostuu siitäkin, ei saa olla koti-ikävä, koska se on valetta).

Kerrottu on ja kirjallisenakin on vastaus, että mitään ei varsinaisesti lapsen olosuhteille tapaamisviikonloppuina voida tehdä. Isä kertoo, että isi rakastaa ja lapsi valehtelee.

Mistä kaikki nämä ihmiset oikein löytyvät, jotka uskovat, että lastensuojelu oikeasti pitää lapsen puolta? Että tämä systeemi toimii? 

Vierailija kirjoitti:

Jos mummeli tulee rappikseen kurkkimaan, on huoli mielestäni aiheellinen. Joillakin ihmisillä on vain suuri tarve tehdä itsensä tärkeäksi ja ilmoitella milloin mistäkin "epänormaalista". Onneksi jo entinen naapuri oli nenänsä joka juttuun työntävä elämäänsä kyllästynyt akka, joka protestoi kolisuttamalla pattereita aamulla ja valitti isännöitsijälle meidän metelistä. Tällöin ei vielä lapsia ollut, mutta jättänyt traumat ja nyt juuri nuo uloslähtötilanteet, aamu- ja iltapesut yms uhmaikäisen suuret vastoinkäymiset saa mut hermostumaan ja huutamaan kilpaa lapsen kanssa, mikä vaan pahentaa pelkoa naapureiden valituksista.

Mutta luulisi nyt lastensuojelun ymmärtävän, että pienet kiukuttelee, ja voi olla naapurin mammalla omat syynsä ilmoitella häiriöistä. Ja ennen kuin oma esikoinenkaan oli kunnon kiukutteluiässä, asui naapurissa lapsiperhe, joiden aamutoimet ja nukkumaan käymiset raikui pihalle asti.

Se sama mummeli on tullut ovelle kurkkimaan myös muuton tai vaikka jonkun reissuun lähdön yhteydessä, samoin myös kun siivosin ja kuljetin mattoja ulos (näin hänet ihan ensimmäisen kerran juuri mattoja kantaessa ja hänen katseensa oli sellainen, että tein jotain väärin kantaessani mattoa ulos...lisäksi hänellä ei taida olla muuta elämää kuin naapurien kyttääminen postilaatikosta ja oven avaus, kun ovisilmää hänellä ei ole). Riittää, että kuuluu jotain hiljaisuudesta poikkeavaa ääntä. Aina nyrpeä, kyräilevä ilme sekä kurkistelua oven takaa, eikä vahingossakaan tervehdystä ja jos/kun itse tervehdin, saan ynähdyksen vastaukseksi.

T. Ap

Useimmiten, kun olen lähtenyt reissuun, se "merkitsevä" oven avaus ja kurkistus kuuluu asiaan, kun kehtaan matkalaukkua hetken vetää käytävässä tai nostaa ovesta ulos/laskea hissin luokse jne. Olen melko väsynyt lähinnä sen naapurin toimintaan, enkä tiedä, mitä skenaarioita kyseinen seniorikansalainen kehittelee mielessään. Itse en edes kehtaisi olla niin avoimen utelias ja samalla pahansuopa ketään kohtaan.

T. Ap

Minulla oli hetken aikaa miesystävä, isä itsekin, joka koputteli harjanvarrella kattoon ja piti kirjaa yläkerran juoksuaskelista ja metelistä. Kylmäsi, kun hän kertoi laittaneensa postiluukusta "heippalappuja" ja saaneensa niiden jälkeen isännöitsijältä yhteydenottoja. Minulle hän esitti lapsirakasta ja kaikille ulkopuolisille hurmaavaa ja ihanaa ihmistä, mutta hän oli todella skitso naapurina. Eikä ollut mikään kyylääjämummo, vaan susi lampaan vaatteissa.

Muuta pois, nää on just sellaisia kyyliä jotka alkavat heippa - laputtaa ja limaa lukkoja, kun viranomaiset eivät ota heidän ilmoituksiaan todesta...

Nämä matalan kynnyksen apuohjelmat ovat mielestäni mainioita. Olen itse sellaista käyttänyt. Vaimoni asuu toisella paikkakunnalla töiden vuoksi ja nähdään pari-kolme kertaa kuukaudessa. Olen käytännössä YH-isä ja ollut siitä lähtien kun vaimo palasi työelämään lapsen ollessa n. 2v. Vuosi sitten (lapsi 4,5v ikäinen) olin erittäin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Työ on henkisesti vaativaa ja introverttinä ihmisenä kaipaan erityisesti hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä ei ollut (eikä ole vieläkään) yhtenäkään hereillä olon hetkenä, sillä ainoa lapsemme luonnollisesti kotona oli koko ajan "Isi!! Isi!! Nytminähöpötänkaikkeamahdollistaleikimunkanssa!!"... Voitte varmasti kuvitella. Pelkäsin kotiin tulemista kun lapsen huomionhaku vei kaiken energian siten että ajattelin koko ajan vain sitä hetkeä kun lapsen saa nukkumaan ja on hiljaista.

Otin yhteyttä kunnan sosiaalityöntekijöihin ja sieltä tuli sitten työntekijä käymään kotona. Keskusteltiin pari tuntia kaikesta mahdollisesta. Tuloksena hän sitten antio kunnan palveluseteleitä joilla voin palkata kotiapua että saan vähän omaa aikaa kuntosalilla käymiseen. Niillä sitten pääsin kevän aikana 7 kertaa pois kotoa pariksi tunniksi kerrallaan ja se auttoi minua jaksamaan ilman hermoromahdusta. Niinkin pieni panostus kunnan taholta edesauttoi jaksamistani vaikean ajan yli. Nyt asiat ovat paljon paremmin ja en enää tarvitse kunnan apua.

En edes miettinyt mitään lasuja tai huostaanottoasioita kun otin yhteyttä kuntaan. Sosiaalityöntekijä oli hyvin ammattitaitoinen ja antoi hyviä ohjeita. Tapaamiskerran jälkeen sanoinkin hänelle että jo tämä juttutuokio tuntui hyvältä. Että saattoi jonkun kanssa puhua vanhemmuuden tuomista asioista. Olin kaikesta täysin avoin ja en edes miettinyt että "kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan" olisi mahdollista.

Minulla on siis hyvä kokemus. Asioiden lutviutumiseen vaikuttaa varmasti paljon se, kuinka avoin ja välitön aikuinen on ollessana yhteydessä sosiaalityöntekijöihin. Ja se että he eivät tunne olevansa vihollisen maaperällä kun puhuvan apua tarvitsevan vanhemman kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia vanhempia täällä oikein on? Tiedänkö mielestä lapselle huutaminen tai mykkäkoulu ovat ihan normaaleja asioita? Kyllähän tuollainen käyttäytyminen kertoo siitä, että lapsen tunteita on jotenkin hankala sietää ja käsitellä. Lasu on toki järeä keino puuttua. Toivoisinkin, että Suomessa olisi mahdollisuus saada enemmän Matalan kynnyksen tukea lasten kasvatukseen. Eihän tässä ole kysymys siitä, että vanhemmat ovat huonoja. Ei tarvitse syyllistyä niin kovasti. Enemmän vanhempia varmaan leimaa keinottomuus näissä tunteita nostettavissa tilanteissa.

Ensin syyllistät ja haukut vanhempla, sitten sanot ettei tarvitse syyllistyä, että eihän tässä kyse ole siitä että vanhemmat ovat huonoja :D

Ja joo ei kosketa mua, ei ole lapsia. Kirjoituksesi epäloogisuus vain pysäytti :D

Okei! Tarkoitin kyllä, että kaikki vanhemmat eivät ole huonoja. Toki on myös huonoja ja siitä olin myös huolissani. Ei ihme, että lasten käytösongelmat lisääntyvät kun vanhemmuus on monella hukassa.

Milläköhän sinäkin mukamas huonon vanhemman tunnistat. Ellet nyt peilistä näe.

Eikö Vilja Eerikan tapauskaan saa sinua ymmärtämään, että oikeasti huonoja vanhempia on olemassa?

Vilja Eerika oli just esimerkki siitä ettei lasu toimi. Jos sitä pidetään esimerkkinä niin johtopäätös on että lasutyöntekijöiden sukulaisten lapset on todella isossa vaarassa, koska niistä tehtyjä lasuja ei tutkita kunnolla.

Ehdotan että kaikkien lasun työntekijöiden sukulaisten luona käy poliisi selvittämässä kotiolot koska Eerika. Vai mihin tuon lapsen surkeaa kohtaloa pitää keppihevostella?

Koska Eerika? Kirjoita lause kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Nämä matalan kynnyksen apuohjelmat ovat mielestäni mainioita. Olen itse sellaista käyttänyt. Vaimoni asuu toisella paikkakunnalla töiden vuoksi ja nähdään pari-kolme kertaa kuukaudessa. Olen käytännössä YH-isä ja ollut siitä lähtien kun vaimo palasi työelämään lapsen ollessa n. 2v. Vuosi sitten (lapsi 4,5v ikäinen) olin erittäin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Työ on henkisesti vaativaa ja introverttinä ihmisenä kaipaan erityisesti hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä ei ollut (eikä ole vieläkään) yhtenäkään hereillä olon hetkenä, sillä ainoa lapsemme luonnollisesti kotona oli koko ajan "Isi!! Isi!! Nytminähöpötänkaikkeamahdollistaleikimunkanssa!!"... Voitte varmasti kuvitella. Pelkäsin kotiin tulemista kun lapsen huomionhaku vei kaiken energian siten että ajattelin koko ajan vain sitä hetkeä kun lapsen saa nukkumaan ja on hiljaista.

Otin yhteyttä kunnan sosiaalityöntekijöihin ja sieltä tuli sitten työntekijä käymään kotona. Keskusteltiin pari tuntia kaikesta mahdollisesta. Tuloksena hän sitten antio kunnan palveluseteleitä joilla voin palkata kotiapua että saan vähän omaa aikaa kuntosalilla käymiseen. Niillä sitten pääsin kevän aikana 7 kertaa pois kotoa pariksi tunniksi kerrallaan ja se auttoi minua jaksamaan ilman hermoromahdusta. Niinkin pieni panostus kunnan taholta edesauttoi jaksamistani vaikean ajan yli. Nyt asiat ovat paljon paremmin ja en enää tarvitse kunnan apua.

En edes miettinyt mitään lasuja tai huostaanottoasioita kun otin yhteyttä kuntaan. Sosiaalityöntekijä oli hyvin ammattitaitoinen ja antoi hyviä ohjeita. Tapaamiskerran jälkeen sanoinkin hänelle että jo tämä juttutuokio tuntui hyvältä. Että saattoi jonkun kanssa puhua vanhemmuuden tuomista asioista. Olin kaikesta täysin avoin ja en edes miettinyt että "kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan" olisi mahdollista.

Minulla on siis hyvä kokemus. Asioiden lutviutumiseen vaikuttaa varmasti paljon se, kuinka avoin ja välitön aikuinen on ollessana yhteydessä sosiaalityöntekijöihin. Ja se että he eivät tunne olevansa vihollisen maaperällä kun puhuvan apua tarvitsevan vanhemman kanssa.

Niin. Siinä on se ero että tarvitsit apua.

Kaikki ei tarvitse eikä siksi halua sitä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä matalan kynnyksen apuohjelmat ovat mielestäni mainioita. Olen itse sellaista käyttänyt. Vaimoni asuu toisella paikkakunnalla töiden vuoksi ja nähdään pari-kolme kertaa kuukaudessa. Olen käytännössä YH-isä ja ollut siitä lähtien kun vaimo palasi työelämään lapsen ollessa n. 2v. Vuosi sitten (lapsi 4,5v ikäinen) olin erittäin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Työ on henkisesti vaativaa ja introverttinä ihmisenä kaipaan erityisesti hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä ei ollut (eikä ole vieläkään) yhtenäkään hereillä olon hetkenä, sillä ainoa lapsemme luonnollisesti kotona oli koko ajan "Isi!! Isi!! Nytminähöpötänkaikkeamahdollistaleikimunkanssa!!"... Voitte varmasti kuvitella. Pelkäsin kotiin tulemista kun lapsen huomionhaku vei kaiken energian siten että ajattelin koko ajan vain sitä hetkeä kun lapsen saa nukkumaan ja on hiljaista.

Otin yhteyttä kunnan sosiaalityöntekijöihin ja sieltä tuli sitten työntekijä käymään kotona. Keskusteltiin pari tuntia kaikesta mahdollisesta. Tuloksena hän sitten antio kunnan palveluseteleitä joilla voin palkata kotiapua että saan vähän omaa aikaa kuntosalilla käymiseen. Niillä sitten pääsin kevän aikana 7 kertaa pois kotoa pariksi tunniksi kerrallaan ja se auttoi minua jaksamaan ilman hermoromahdusta. Niinkin pieni panostus kunnan taholta edesauttoi jaksamistani vaikean ajan yli. Nyt asiat ovat paljon paremmin ja en enää tarvitse kunnan apua.

En edes miettinyt mitään lasuja tai huostaanottoasioita kun otin yhteyttä kuntaan. Sosiaalityöntekijä oli hyvin ammattitaitoinen ja antoi hyviä ohjeita. Tapaamiskerran jälkeen sanoinkin hänelle että jo tämä juttutuokio tuntui hyvältä. Että saattoi jonkun kanssa puhua vanhemmuuden tuomista asioista. Olin kaikesta täysin avoin ja en edes miettinyt että "kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan" olisi mahdollista.

Minulla on siis hyvä kokemus. Asioiden lutviutumiseen vaikuttaa varmasti paljon se, kuinka avoin ja välitön aikuinen on ollessana yhteydessä sosiaalityöntekijöihin. Ja se että he eivät tunne olevansa vihollisen maaperällä kun puhuvan apua tarvitsevan vanhemman kanssa.

Tuossa onkin se ero että itse hait tarpeeseen apua. Yleensä joku ikävä henkilö tekee ilmoituksen ja perhe ei edes halua lasun apua.

Itse asiassa tästä isän kokemuksesta tuli todella surullinen olo. Se vahvisi kokemustani siitä, että yksinhuoltajaisiä kohdellaan eri tavalla kuin yksinhuoltajaäitejä. He ovat sankareita samalla kun me olemme pohjasakkaa.

Minä hain apua lastensuojelusta, että jaksaisin rankassa eroprosessissa täysijärkisenä. Mies oli hyvin pelottava ja oli hajottanut minua ja minuuttani vuosikausia. Lopulta turvakodista saamillani neuvoilla ja tuella pelastin meidät elämälle. Toivoin siihen apua ja esitin pyynnön sekä kirjallisesti että myöhemmin henkilökohtaisella tapaamisella. Minulle todettiin, että auttavat lapsiani kun ovat huostaanottaneet heidät, muuten ei.

Olin heikoilla tuolloin. Olisin vaatinut mielipiteen kirjallisena ja tehnyt siitä myös muistutuksen. Toisaalta ei sekään mitään olisi auttanut, koska henkilö, jonka kanssa asioin oli lastensuojelusta kunnassamme vastannut. Silti.

Miehille sossut on erilaisia. Lapsi saa elää miehen kanssa vaikka ilman ruokaa paskan keskellä ja isä on hyvä vanhempi, äidille ei riitä edes täydellisyys, silti on huono ja paha.

Suurimmat lastensuojeluyritykset kasvavat ja tekevät miljoonatulosta.

Familarin toimitusjohtaja Harri Pomell sanoo Ylelle, että lastensuojelun kysyntä on kasvanut paljon parin viime vuoden aikana.  Lastensuojeluntoiminnan kannattavuus näkyy johdon tulotasossa. Familarin toimitusjohtaja Harri Pomell sai viime vuonna ansiotuloja 258 680 euroa. Pääomatuloja Pomell sai viime vuonna 2,7 miljoonaa euroa, mutta ne ovat peräisin Pomellin mukaan hänen henkilökohtaisesta sijoitustoiminnastaan.

Jotenkin tämä ei herätä ollenkaan lisäluottamusta. Vähän ohi aiheen, mutta toisaalta ei ehkä ollenkaan.