Masennuksen vuoksi terapiassa käyneet - oivalluksista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koin, että terapia oli parantavan lääkkeen sijaan kainalosauva. Se tarjosi tilan tehdä itse työ ja oppia uudet taidot mikä parantumiseen tarvitaan. Terapiassa sinuun ei kaadeta mitään voimaeliksiiriä, vaan itse pitää tilanne ratkoa terapeutin tuella. Mikäli itsellä ei siihen rahkeet riitä, ei terapia hyödytä. Pahimmillaan terapia tuottaa vain sairasta mielihyvää kieriskellä omissa liemissään uhriutuen ja muista vikaa etsien. Se vain ylläpitää sairautta ja terapian loppuessa tilanne pahenee.

Totta. Minä ilmaisen asian niin, että terapiasta saa vain niin paljon kuin siihen on valmis antamaan. Se, että olisi jokin yksi, iso juttu, jonka palauttaminen mieleen parantaisi ihmisen yhtäkkiä, on vain amerikkalaisten elokuvien luoma juttu. Ei sellaista yhtä isoa avainta ole. Terapia vain auttaa potilasta tulemaan itsensä kanssa toimeen.

Mitä ihmettä. Eikö terapeutin pitäisi myös antaa niitä ajatuksia eikä pelkästään odottaa potilaan itse löytävän. Eihän sokea löydä kun ei tiedä mitä etsiä. Ei ihme ettei masennus vähene.

Kukaan ei voi kaataa tietoa toisen päähän. Terapeutti voi antaa ajatuksia, mutta se ei tuota oivallusta. Oivallus tulee, kun tiedosta tulee kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole käynyt terapiassa, vaan olen terapioinut itseäni kirjallisuudella ja self-helpillä aktiivisesti viiden vuoden ajan. Masennukseni ei myöskään ole ollut vakavinta laatua, eli en ole ollut syvästi toivoton, mutta vastaan silti.

Minun oivallukseni olivat seuraavat:

- elämää ei kuulu suorittaa. Itselleen pitää olla armollinen ja tehdä sitä mitä jaksaa

- pitää oppia kuuntelemaan itseään. Miltä minusta tuntuu? Mitä minun intuitioni haluaa sanoa?

- rauha löytyy tästä hetkestä, eli kun opettelee läsnäolon taidon. Kun muistelee mennyttä, niin masentuu, kun miettii tulevaa, niin ahdistuu.

Täyttä liiba laabaa. Jos olet esimerkiksi asuntovelkainen masentunut, et vaan voi "tehdä sitä mitä jaksat", vaan sinä teet sen mitä on pakko. Eli käyt työssä väkisin, ellet halua joutua kuseen. Muutenkin kaikki korulauseet voi tunkea jonnekin syvälle, koska niillä ei ole reaalitodellisuudessa mitään merkitystä. On vaikea "leppoistaa" elämää, kun asuntolainan lyhennykset vinkuu kilpaa jaloissa juoksevien alaikäisten lasten kanssa ja jos hölläät yhtään, tuloksena on valtava katastrofi.

Usein unohtuu, että suuri osa terapiassa käyvistä on myös työssäkäyviä, veroja maksavia ihmisiä, joilla on vastuita ja velvoitteita. Panokset ovat kovat.

Minä olen aina käynyt töissä, ja ollut asuntovelkainen. Tarkoitin tuolla elämän yksinkertaistamista. Aiemmin kävin jumpassa, ”koska ihmisen on pakko urheilla”. Petasin sängyn ”koska kyllähän sänky pitää pedata”. Siivosin viikottain, olin sosiaalinen, söimme vain terveellistä itsetehtyä ruokaa, yms. Yms.

Tuon oivallukseni seurauksena katsoin, että minun ei ole pakko kuin käydä töissä. En aina edes vienyt lapsia harrastukseen, jos tällä ei ollut halua. Laitoin lapset kauppaan ostamaan pakastepizzaa. Enkä todellakaan enää pedannut sänkyä.

Mikä tässä on liibalaabaa?

Tarviiko NUO oivaltaakseen käydä terapiassa.

Minun avain lukkoon oli se että vihdoin ja viimein uskalsin terapiassa kyseenalaistaa fundamentalistisen uskon, johon minut oli kasvatettu. Sen kun tein ja aloin pohtia asioita sellaisina kuin ne ovat ilman uskon tuomaa siivilää aivoissa, aloin voida paremmin. Siitä lähtien olen ottanut aivan eritavalla vastuun itsestäni ja päätöksistäni sekä vihdoin henkisesti itsenäistynyt vanhemmistani ja suvustani (35 vuotiaana :-)

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pelkän masennuksen takia voi saada terapiaa? Minä en ole oikeutettu kelan korvaamaan psykoterapiaa vaikka mulla on taustalla seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, väkivaltaa kohdannut aikuisena, on pitkäaikaissairauksia ja läheisten kuolintapauksia. Olen kävelevä trauma.

Miten tämä voi olla mahdollista??? Kuvailitko/kerroitko siinä Kelan hakemuksessasi nämä kaikki ja kerroit myös miten ne vaikuttavat sinuun EDELLEEN esimerkiksi (mahdollisesti?) Flashbackeinä, ahdistuksena ja kamppailet selvitäksesi arjessa? Vaarantaen työkykysi tai opiskelusi? Sinulla on ollut sekä lääkärin tai Terapeutin sekä Psykiatrin lausunto terapian tarpeestasi?

Jos näin on niin Ehdottomasti olisi pitänyt mennä läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole käynyt terapiassa, vaan olen terapioinut itseäni kirjallisuudella ja self-helpillä aktiivisesti viiden vuoden ajan. Masennukseni ei myöskään ole ollut vakavinta laatua, eli en ole ollut syvästi toivoton, mutta vastaan silti.

Minun oivallukseni olivat seuraavat:

- elämää ei kuulu suorittaa. Itselleen pitää olla armollinen ja tehdä sitä mitä jaksaa

- pitää oppia kuuntelemaan itseään. Miltä minusta tuntuu? Mitä minun intuitioni haluaa sanoa?

- rauha löytyy tästä hetkestä, eli kun opettelee läsnäolon taidon. Kun muistelee mennyttä, niin masentuu, kun miettii tulevaa, niin ahdistuu.

Täyttä liiba laabaa. Jos olet esimerkiksi asuntovelkainen masentunut, et vaan voi "tehdä sitä mitä jaksat", vaan sinä teet sen mitä on pakko. Eli käyt työssä väkisin, ellet halua joutua kuseen. Muutenkin kaikki korulauseet voi tunkea jonnekin syvälle, koska niillä ei ole reaalitodellisuudessa mitään merkitystä. On vaikea "leppoistaa" elämää, kun asuntolainan lyhennykset vinkuu kilpaa jaloissa juoksevien alaikäisten lasten kanssa ja jos hölläät yhtään, tuloksena on valtava katastrofi.

Usein unohtuu, että suuri osa terapiassa käyvistä on myös työssäkäyviä, veroja maksavia ihmisiä, joilla on vastuita ja velvoitteita. Panokset ovat kovat.

Minä olen aina käynyt töissä, ja ollut asuntovelkainen. Tarkoitin tuolla elämän yksinkertaistamista. Aiemmin kävin jumpassa, ”koska ihmisen on pakko urheilla”. Petasin sängyn ”koska kyllähän sänky pitää pedata”. Siivosin viikottain, olin sosiaalinen, söimme vain terveellistä itsetehtyä ruokaa, yms. Yms.

Tuon oivallukseni seurauksena katsoin, että minun ei ole pakko kuin käydä töissä. En aina edes vienyt lapsia harrastukseen, jos tällä ei ollut halua. Laitoin lapset kauppaan ostamaan pakastepizzaa. Enkä todellakaan enää pedannut sänkyä.

Mikä tässä on liibalaabaa?

Tarviiko NUO oivaltaakseen käydä terapiassa.

Olen tuo, jolle vastaat. En ole käynyt terapiassa. Vastasin vain omat oivallukseni.

Mulla se oivallus, tai pikemminkin ehkä hyväksyntä, joka oikeasti auttoi pidemmän päälle oli että Masennus ei koskaan katoa, ei oikeasti. Tiedän että moni muu voi kokea sen ahdistava, mutta tässä kontektissa en tarkoitakaan masennusta sen varsinaisessa mittakaavassa ja määrässä. Pikemminkin niin, että se minkä minä koen olevani oman masennukseni syvin keskiö, alku ja juuri, eli koko elämäni kestänyt yksinäisyyden, hylätyksi tulemisen, kenellekään kelpaamattomuuden (vanhemmistani lähtien) ja epätoivon siemen on ollut ja tulee aina olemaan minussa koska se on osa minua.

Toki on hurjasti asioita joita toisinaan yhä toivon menneen toisin, puhumattakaan asioista joita työstän yhä päivittäin, mutta ne ovat silti tehneet minusta minut. Olenpa sitten kuinka säröytynyt, kolhuinen tai elämän lyömä tahansa niin en silti ole kokonaan rikki; Minä olen minä ja yhtälailla MINÄ ansaitsen olla onnellinen vaikka en täydellinen olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koin, että terapia oli parantavan lääkkeen sijaan kainalosauva. Se tarjosi tilan tehdä itse työ ja oppia uudet taidot mikä parantumiseen tarvitaan. Terapiassa sinuun ei kaadeta mitään voimaeliksiiriä, vaan itse pitää tilanne ratkoa terapeutin tuella. Mikäli itsellä ei siihen rahkeet riitä, ei terapia hyödytä. Pahimmillaan terapia tuottaa vain sairasta mielihyvää kieriskellä omissa liemissään uhriutuen ja muista vikaa etsien. Se vain ylläpitää sairautta ja terapian loppuessa tilanne pahenee.

Totta. Minä ilmaisen asian niin, että terapiasta saa vain niin paljon kuin siihen on valmis antamaan. Se, että olisi jokin yksi, iso juttu, jonka palauttaminen mieleen parantaisi ihmisen yhtäkkiä, on vain amerikkalaisten elokuvien luoma juttu. Ei sellaista yhtä isoa avainta ole. Terapia vain auttaa potilasta tulemaan itsensä kanssa toimeen.

Mitä ihmettä. Eikö terapeutin pitäisi myös antaa niitä ajatuksia eikä pelkästään odottaa potilaan itse löytävän. Eihän sokea löydä kun ei tiedä mitä etsiä. Ei ihme ettei masennus vähene.

Se mitä kommentillani ajoin takaa oli se, että amerikkalaisissa elokuvissa (tms.) on oireileva potilas, joka terapeutin vastaanotolla yhtäkkiä muistaa että kun hän oli kolmevuotias hänen koiransa kuoli ja siksi hän on aina ollut masentanut tai muuta hölynpölyä, ja sitten kaikki onkin hänen elämässään täysin kunnossa. Noin se ei todellakaan mene. Paraneminen on pitkä prosessi, eikä se ole joko tai.

Itselle ei ole diagnosoitu masennusta, koska en tilaani koskaan hakenut apua. Koen kuitenkin että olen sitä sairastanut ja suvussa on mielenterveysongelmia muutenkin joten geenien puolesta voin olla normaalia alttiimpi.

Paljon on taustalla laukaisevia tekijöitä ja ensimmäinen askel, joka itselle oli myös vaikein, helpottaa omaa oloa oli hyväksyä se tosiasia että minäkin voin sairastua ja minulla saa olla paha olo, jos siltä tuntuu. Olen aina ajatellut että minun pitää kestää ja vastaanottaa vaan kaikki pask@ mitä elämässä tulee vastaan, koska se nyt vaan on elämää. Tiedän etten ansainnut koulukiusaamista, mutta koin etten voi hakea apua ja että pitää vain kestää. Se sairauden ydin tuleekin tässä etten ajattele yleisesti että, koulukiusaamista pitäisi kenenkään sietää. Silti koin samaan aikaan että minun pitää kestää vaikka ei oikeasti pidä.

Parantuminen on yksilöllistä, koska se työ tehdään lopulta oman pään sisässä ja ratkotaan ne tunteisiin ja mielialaan vaikuttavat asiat itse. Terapeutti tukee tässä prosessissa ja lääkkeet taas pitävät mielesi ns tasapainossa. Ainoa yhteinen oivallus mikä pitäisi tapahtua on hyväksyä ja ymmärtää tosiasiat. On paljon tilanteita, joissa mielenterveysongelmainen tietää olevansa sairas mutta ongelmien käsittelyn sijasta etsiikin vain syyllisiä tilanteeseensa kerta toisensa jälkeen. Tiedän tapauksen joka keksii jopa valheellisia syytöksiä toisista ja kääntää asiat päälaelleen eikä koe olevansa mistään asiasta vastuussa. Edes siitä, mitä valintoja tekee tällä hetkellä. On selvää ettei paraneminen edisty mihinkään, koska syyttää nyt tällä hetkellä tämän hetkisestä tilanteesta ihmisiä jotka eivät olleet millään tavalla osallisena edes hänen sairastumiseensa. Saattaa jopa keksiä että kaupan siivoja on narsistinen pask@ koska ei hymyillyt hänelle ja siitä tuli sitten niin kurja olo ettei mitään rajaa.

Nostoo!

Ehkä se on jakautunut kahteen eri kertaan. Ensimmäinen kerta oli kuin olisin jäänyt junan alle, se koski tapahtumaa jossa ymmärsin kaiken sen emotionaalisen hylkäämisen mitä olin kokenut. Se tunne vei minut niin syvään suruun, että pelästyin ihan kamalasti. Tärisin ja itkin.

Toinen kerta koski ihan samaa asiaa, mutta toi minulle vastauksen siihen kysymykseen mitä olen aina pohtinut, että mikä minussa on vikana, olen tuntenut aina että olen syntynyt jotenkin viallisena. Ja kun tajusin, että olen vain jäänyt paitsi vuorovaikutusta ja sitä rakkaudellista turvallisuudentunnetta, se oli haluamani vastaus. En tiedä onko niin käynyt, mahdollisesti, mutta nyt ei tunnu enää niin vialliselta ja sellaiselta että joutuisin hakemaan vastausta johonkin mitä ei voi selittää ja mihin ei voisi vastausta olla. Että olisi vain syntynyt vääränlaisena eikä tietäisi että mikä se vika on ja millainen sitten pitäisi olla. Se on ollut niin valtavan helpottavaa että on saanut palaset loksahtamaan paikoilleen vaikka ei noita puuttuvia kokemuksia voi paikatakaan millään

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pelkän masennuksen takia voi saada terapiaa? Minä en ole oikeutettu kelan korvaamaan psykoterapiaa vaikka mulla on taustalla seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, väkivaltaa kohdannut aikuisena, on pitkäaikaissairauksia ja läheisten kuolintapauksia. Olen kävelevä trauma.

On outoa.

On myös halpoja terapeutteja, joilloin ei tarvi kelaa väliin, mutta saa jutella jollekulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin neljä vuotta terapiassa. Koin että sillä oli eniten merkitystä mitä käyntien välissä tapahtui ja kävin vain päivittämässä ja reflektoimassa tilanteen terapeutin luona. Löysin ulospääsyn valtavasta ahdistuksesta ja maaennuksesta.

Mitä aloit tehdä eri tavalla käyntien välissä?

Tutkin itseäni, elämääni ja ihmissuhteitani. Kirjoitin valtavasti itselleni, etsin tietoa ja prosessoin kaikkea. Tiedän että haastoin terapeuttini äärimmilleen mutta hän kesti sen ja siihen luotin. Oppimisen myötä aloin tehdä asioita toisin ja vähitellen karsin elämästäni kaiken sen minkä tunnistin ylläpitävän pahoinvointiani. Eivätkä ne olleen niitä asioita, joita ennen terapiaa syyttelin syyllisiksi pahoinvointiini. Se oli raadollisesti peiliin katsomisen paikka ja kipeää teki. Terapia loppui 14 vuotta sitten. Tämä jakso sen jälkeen on ollut tasapainoisinta ja onnellisinta aikaa elämässäni, vaikka onkin eteen tullut vaikeita asioita. Nyt minulla on reppu täynnä välineitä käsitellä niitä.

politiikon puhetta...

mitä karsit?

mitkä välineet?

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pelkän masennuksen takia voi saada terapiaa? Minä en ole oikeutettu kelan korvaamaan psykoterapiaa vaikka mulla on taustalla seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, väkivaltaa kohdannut aikuisena, on pitkäaikaissairauksia ja läheisten kuolintapauksia. Olen kävelevä trauma.

Jos sinulla on riittävästi tuloja, niin maksat tietysti itse. Toinen seikka on ikäsi, kolmas seikka on aktiivisuutesi, opiskeletko? Oletko töissä? Katsovat ehditkö maksaa työelämässä saamasi terapiarahat veroina takaisin. Jos et niin terapiaa ei tipu. Harmillista ja väärin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole käynyt terapiassa, vaan olen terapioinut itseäni kirjallisuudella ja self-helpillä aktiivisesti viiden vuoden ajan. Masennukseni ei myöskään ole ollut vakavinta laatua, eli en ole ollut syvästi toivoton, mutta vastaan silti.

Minun oivallukseni olivat seuraavat:

- elämää ei kuulu suorittaa. Itselleen pitää olla armollinen ja tehdä sitä mitä jaksaa

- pitää oppia kuuntelemaan itseään. Miltä minusta tuntuu? Mitä minun intuitioni haluaa sanoa?

- rauha löytyy tästä hetkestä, eli kun opettelee läsnäolon taidon. Kun muistelee mennyttä, niin masentuu, kun miettii tulevaa, niin ahdistuu.

Tämä.

Läsnäoloa en (vielä) ymmärrä, miten se minut parantaa tai miten siihen pääsee vai pääseekö koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Löysin yhteyden masennuksen ja käsittelemättömien tunteiden välillä sekä siinä että siellä alla on vakavat traumat.

Ja tämmöisen perusjutun käsittämiseen tarvitsit kallispalkkaisen terapeutin? Mikä teitä milleniaaleja vaivaa..

Olen eri, enkä todellakaan milleniaali, mutta eihän tuo yhteys ole helppo löytää. Jos on ollut vahva selviytyjä, aina kieltänyt tarvitsevansa ketään vaan päättänyt pärjätä yksin - niin siinä vahvuudessa hautautuu moni tunne.

Sitten kun masentuu, niin on todella vaikeaa löytää ne tunteet, kun ne on haudattu six feet under. Niitä kun ei ole olemassa.

Tämänkö takia (masentuneiden) siis terapiassa kysytään jatkuvasti tunteista. 

Vierailija kirjoitti:

Hitsi, mähän opin täältä enemmän kuin terapeutiltani!

niinpä.

ja kirjoista lukemalla /ja kuuntelemalla saa paljon enemmän infoa kuin terapeutilta.

Se että terapia on täyttä p*skaa eikä minulla edes ollut oikeasti psykosomaattisia oireita saati masennusta, vaan fyysinen sairaus. Ensimmäinen tähän johtanut oivallus oli että useimmat lääkärit Suomessa on vaan yksinkertaisesti sellaisia v*ttupäisiä narsisteja ettei niitä kiinnosta tutkia tai hoitaa ihmisten sairauksia, vaan leimata kaikki mt-potilaiksi ja pilata mahdollisimman monen elämä. Tätä oivallusta en tosin tehnyt siellä terapiassa, vaan lukemalla ihmisten kokemuksia. Sen jälkeen oivalsin että terapia oli siis yhtä turhaa kuin miltä se oli koko ajan tuntunutkin.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pelkän masennuksen takia voi saada terapiaa? Minä en ole oikeutettu kelan korvaamaan psykoterapiaa vaikka mulla on taustalla seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, väkivaltaa kohdannut aikuisena, on pitkäaikaissairauksia ja läheisten kuolintapauksia. Olen kävelevä trauma.

Mitä ihmettä? Minulla on samanlaisia vakavia traumoja kuin sinulla ja olen saanut kelan psykoterapiaa 3 vuotta ja siitä 5 vuoden päästä kolme vuotta uudestaan (ptsd ja dissosiaatiohäiriö). Terapiassa voi käydä myös omakustanteisesti, niin kuin minäkin kävin välillä. Traumaterapia on pelastanut minut.

Vierailija kirjoitti:

Se että terapia on täyttä p*skaa eikä minulla edes ollut oikeasti psykosomaattisia oireita saati masennusta, vaan fyysinen sairaus. Ensimmäinen tähän johtanut oivallus oli että useimmat lääkärit Suomessa on vaan yksinkertaisesti sellaisia v*ttupäisiä narsisteja ettei niitä kiinnosta tutkia tai hoitaa ihmisten sairauksia, vaan leimata kaikki mt-potilaiksi ja pilata mahdollisimman monen elämä. Tätä oivallusta en tosin tehnyt siellä terapiassa, vaan lukemalla ihmisten kokemuksia. Sen jälkeen oivalsin että terapia oli siis yhtä turhaa kuin miltä se oli koko ajan tuntunutkin.

Olen pahoillani, jos koet niin. Sinulla tuntuu olevan aika kova kuori. Johtuisiko asenteesi siitä?

No kylllä vaikka en ole kyennnyt lukemaaan elämässäni oikeiin mitäään 3 kirjaa on saldo lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Mummmonihan oli filosofian maisteri etttä sieltä varmaaan perinyt jotaiin. Moni sanooo että olen mummoni kansssa hyvin paljon myöös saman näköiinen.