Masennuksen vuoksi terapiassa käyneet - oivalluksista

Mun suurin oivallus oli se, että kaikki ongelmani johtuvat traumoista. Jollain tasolla tiesinkin sen jo, tiesin, että olisi ollut tärkeää käydä läpi lapsuutta jne. Valitettavasti mulla ei ollut mitän käsitystä terapiasuuntauksista jne ja niin ajauduin ratkaisukeskeisen terapeutin luokse, joka ei sitten taasen halunnut käydä niitä traumoja läpi kanssani. Kolmen vuoden päästä on mahdollisuus hakeutua uudelleen terapiaan, jos jumalat ja Kela suo. 

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole käynyt terapiassa, vaan olen terapioinut itseäni kirjallisuudella ja self-helpillä aktiivisesti viiden vuoden ajan. Masennukseni ei myöskään ole ollut vakavinta laatua, eli en ole ollut syvästi toivoton, mutta vastaan silti.

Minun oivallukseni olivat seuraavat:

- elämää ei kuulu suorittaa. Itselleen pitää olla armollinen ja tehdä sitä mitä jaksaa

- pitää oppia kuuntelemaan itseään. Miltä minusta tuntuu? Mitä minun intuitioni haluaa sanoa?

- rauha löytyy tästä hetkestä, eli kun opettelee läsnäolon taidon. Kun muistelee mennyttä, niin masentuu, kun miettii tulevaa, niin ahdistuu.

Täyttä liiba laabaa. Jos olet esimerkiksi asuntovelkainen masentunut, et vaan voi "tehdä sitä mitä jaksat", vaan sinä teet sen mitä on pakko. Eli käyt työssä väkisin, ellet halua joutua kuseen. Muutenkin kaikki korulauseet voi tunkea jonnekin syvälle, koska niillä ei ole reaalitodellisuudessa mitään merkitystä. On vaikea "leppoistaa" elämää, kun asuntolainan lyhennykset vinkuu kilpaa jaloissa juoksevien alaikäisten lasten kanssa ja jos hölläät yhtään, tuloksena on valtava katastrofi.

Usein unohtuu, että suuri osa terapiassa käyvistä on myös työssäkäyviä, veroja maksavia ihmisiä, joilla on vastuita ja velvoitteita. Panokset ovat kovat.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Terapia ja Suuri Oivallus. Tämä läppä se jaksaa elää vuodesta toiseen. Masentuneet haluavat, että löytäisivät terapiasta jonkun taikanapin, jota painamalla kaikki ratkeaa.

Minäpä kerron mikä terapian Suuri Oivallus oli: se, että mitään oivallusta ei ole olemassakaan ja terapian teho ei ole sataprosenttinen. Kyllä, olen pahoillani. Terapian apu perustuu lähinnä toistoon ja siihen, että se kuuntelija on ammattilainen. Mutta ei siellä mitään mullistavia oivalluksia tehdä ja terapian teho alkaa muutenkin vähenemään heti kun terapia loppuu. Niin se vain on. Lohdullista on kuitenkin se, että ellet nyt ole täysin kaheli, opit olemaan ja elämään sen masennuksesi kanssa. Ikä auttaa. Eläväthän monet sokeina ja kuuroina, kun on pakko sopeutua.

Pahoittelen, jos kirjoitin kärjekkäästi. Kerran olin itsekin sen Suuren Oivalluksen etsijä ja kävin vuosien terapiarumban. Terapiasta oli apua osittain, kyllä, se oli hyvä juttu. Mutta vain osittain. Minä luulin, että kaikki ratkeaa terapiassa ja sitten voi taas jatkaa puhtaalta pöydältä. Vähänpä tiesin.

Itsekin luulin, koska terapiaa markkinoidaan itselle noin. 7 vuotta yhteiskunnan tukemana, ja edelleen pitäisi heidän mukaansa vaan jatkaa. Terapia on kuulemma keino, jolla paranen. Turhauttaa. Mitään muuta apua ei saa kuin enemmän puhetta ja lääkkeitä, jotka eivät toimi. Toimivat hoitokeinot ovat jollekin muulle, mun pitäisi roikkua vaan näissä toimimattomissa. Sen terapia on opettanut. Toiset saavat apua ja toiset eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole käynyt terapiassa, vaan olen terapioinut itseäni kirjallisuudella ja self-helpillä aktiivisesti viiden vuoden ajan. Masennukseni ei myöskään ole ollut vakavinta laatua, eli en ole ollut syvästi toivoton, mutta vastaan silti.

Minun oivallukseni olivat seuraavat:

- elämää ei kuulu suorittaa. Itselleen pitää olla armollinen ja tehdä sitä mitä jaksaa

- pitää oppia kuuntelemaan itseään. Miltä minusta tuntuu? Mitä minun intuitioni haluaa sanoa?

- rauha löytyy tästä hetkestä, eli kun opettelee läsnäolon taidon. Kun muistelee mennyttä, niin masentuu, kun miettii tulevaa, niin ahdistuu.

Täyttä liiba laabaa. Jos olet esimerkiksi asuntovelkainen masentunut, et vaan voi "tehdä sitä mitä jaksat", vaan sinä teet sen mitä on pakko. Eli käyt työssä väkisin, ellet halua joutua kuseen. Muutenkin kaikki korulauseet voi tunkea jonnekin syvälle, koska niillä ei ole reaalitodellisuudessa mitään merkitystä. On vaikea "leppoistaa" elämää, kun asuntolainan lyhennykset vinkuu kilpaa jaloissa juoksevien alaikäisten lasten kanssa ja jos hölläät yhtään, tuloksena on valtava katastrofi.

Usein unohtuu, että suuri osa terapiassa käyvistä on myös työssäkäyviä, veroja maksavia ihmisiä, joilla on vastuita ja velvoitteita. Panokset ovat kovat.

Minä olen aina käynyt töissä, ja ollut asuntovelkainen. Tarkoitin tuolla elämän yksinkertaistamista. Aiemmin kävin jumpassa, ”koska ihmisen on pakko urheilla”. Petasin sängyn ”koska kyllähän sänky pitää pedata”. Siivosin viikottain, olin sosiaalinen, söimme vain terveellistä itsetehtyä ruokaa, yms. Yms.

Tuon oivallukseni seurauksena katsoin, että minun ei ole pakko kuin käydä töissä. En aina edes vienyt lapsia harrastukseen, jos tällä ei ollut halua. Laitoin lapset kauppaan ostamaan pakastepizzaa. Enkä todellakaan enää pedannut sänkyä.

Mikä tässä on liibalaabaa?

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaisia? Savatko ihmiset sellaisia oivalluksia?

Kun olin nuori, luulin, että masennukseni johtuu jostain traumasta. Mutta traumoja tulee kaikille, joten miksi kaikki eivät masennu?

Nyt olen alkanut uskoa, että masennus perustuu biologiaan ja perimään. Nykyään kai uskotaan, että suolistobakteeritkin vaikuttaisivat siihen.

Krooninen masennus = neuroinflammaatio ja/tai systemaattinen inflammaatio kehossa. Itse 2 vuoden masennus loppui lopulta, kun sain tietää olevani allerginen viljalle ja manteleille, jolloin kroppa alkoi pikku hiljaa parantua. Toki korjasin myös omega 3-omega 6 -suhteen ja jätin sokerin yms tulehduttavat aineet pois.

Ei tullut mitään yleistettävää oivallusta, mutta omaan elämään liittyvää kyllä. Menin terapiaan mm. koska kasvoin rakkaudettomassa kodissa ja äitini on persoonallisuushäiriöinen. Kaikesta koetusta tuloksena oli toistuvaa masennusta jo lapsesta, itsetuhoa, dissosiaatiota ja ahdistusta. Terapiassa kuitenkin tajusin, että ongelma ei suinkaan ollut yksin äitini vaan koko perheeni ja sen dynamiikka oli sairas. Avasi silmät hyvin sille, minkä itse oli kokenut normaaliksi ja sitten alkoi omien rajojen rakentaminen mikä jatkuu edelleen.

Oikeasti pahin ongelmani on dissosiaatio, mutta psykiatrin mielestä sellaista ei ole, joten masennus-diagnoosilla terapiaan pääsin. Eikä ollut ongelmia saada hakemusta läpi. Kuulemma jos on työssäkäyvä, kuntoutuskelpoinen henkilö niin Kelan tuen saa todennäköisimmin. Työkyvyttömillä on huonommat mahdollisuudet koska terapialla tähdätään työkyvyn säilymiseen. Yhteiskuntaa ei sikäli kiinnosta yksilön hyvinvointi, ainoastaan veronmaksukyky. Valitettavasti :/

Up

Oivalsin sen että maailma on kylmä paikka, jossa on aina yksin. Jos ei yksin pärjää, sille ei tällä kertaa voi mitään.

Minä olin vuosia masentunut ja kävin kahden vuoden terapiankin, josta oli kyllä hyötyä mutta lopullisesti pääsin masennuksesta lopettamalla e-pillerit. Puoli vuotta lopettamisen jälkeen olin kuin uusi, hyväntuulinen ihminen ja seksikin tuntui taas antoisalta. Kylläpä harmittaa, että yksikään lääkäri ei vuosien mittaan ottanut tällaista mahdollisuutta alakuloisuuden aiheuttajana esille, masennuslääkkeitä söin siis ilmeisesti ihan turhaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vuosia masentunut ja kävin kahden vuoden terapiankin, josta oli kyllä hyötyä mutta lopullisesti pääsin masennuksesta lopettamalla e-pillerit. Puoli vuotta lopettamisen jälkeen olin kuin uusi, hyväntuulinen ihminen ja seksikin tuntui taas antoisalta. Kylläpä harmittaa, että yksikään lääkäri ei vuosien mittaan ottanut tällaista mahdollisuutta alakuloisuuden aiheuttajana esille, masennuslääkkeitä söin siis ilmeisesti ihan turhaan.

Tämä pitäisi aina ottaa huomioon, jos kyse on nuoren naisen tai tytön masennuksesta. E-pillereitä käyttävillä nuorilla on kaksinkertainen masennusriski erään hyvin laajan tutkimuksen mukaan.

Olen itse mielenterveysalan ammattilainen ja terapiaan lähdin aika nihkeästi vuosia itse omien ongelmien kanssa taisteltuani, kun ajattelin, että kyllähän tästä täytyy tällä koulutuksella omin avuin eteen päin päästä. Vaan en päässyt. Lopulta olin työkyvytön toistuvan uupumukseen vuoksi.

Terapiassa olen tajunnut, etten ole itse vastuussa kaikesta enkä joka läheiseni hyvinvoinnista. Olen myös tajunnut, että se, miten muut minua kohtelevat, ei aina ole tervettä eikä ok. Aiemmin olin itse kaikkien 'terapeutti'.

Olen alkanut opetella tervettä itsekkyyttä ja läsnäoloa tässä hetkessä. Tämä kaikki lähtee kuitenkin itsestäni. Terapeutti ei voi mitään tehdä puolestani. Siksi onkin hyvä että aloitin lääkityksen jo vuosi ennen terapiaa, jotta jaksaminen oli ensin sillä tasolla, että pystyin näitä muutoksia omaan arkeeni ja työhöni tekemään.

Todella hyvä ketju. Harvinaislaatuista av:lla.

Voi kuulostaa hullulta, mutta suurin oivallukseni oli, että kaikki se tietotaito ja osaaminen, jota vuosien työ ammatissani on minulle on opettanut, on myös omassa käytössäni itseni auttamiseksi. Dissosioin niin että roolit eriytyivät: työssäni olin rautainen aikuinen ja ammattilainen, kotona traumatisoitunut ja ahdistunut pikkutyttö. Aikuinen minäni opetteli ja opettelee edelleen auttamaan tuota lapsiosaani johon humpsahdan ajoittain. Koen itseni ehjemmäksi kuin koskaan, vaikka vielä on paljon työstettävää.

Olen etsinyt terapiasta työkaluja ja taitoja yksinäisyyden käsittelyyn, mutta niitä ei oikein ole löytynyt. Kömpelöitä sosiaalisia taitoja ei oikein voi pysty muuttamaan, ja terapeutitkin ovat yleensä ihan reilusti sanoneet, että uusiin ihmisiin tutustuminen aikuisiällä on hankalaa.

Silloin terapia on varmasti aidosti hedelmällistä, jos periaatteessa kaikki on ympärillä hyvin (ystävät, perhe, työpaikka, terveys) ja muokattava asia ovat omat päänsisäiset ajatusmallit.

Minulla tärkeintä oli kanssa sama kuin muutkin ovat sanoneen: valinta.

Opin omia käyttäytymismallejani, niitä tuhoisia. Kun tunne iskee päälle, osaan ottaa siihen etäisyyttä, analysoida sen lähteen ja antaa sen mennä pois ilman tuhoisaa käytöstä. Aikaisemmin velloin siinä tunteessa ja kaadoin sitä läheisteni päälle uudestaan ja uudestaan. Ei sitä kukaan kestä.

Kun aloitin terapian, olin yksinäinen, masentunut ja täysin vakuuttunut ettei valoa enää koskaan tule elämääni. Nykyisin 5v myöhemmin en ole enää masentunut, elämäni on hyvää ja olen saanut perheenkin.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koin, että terapia oli parantavan lääkkeen sijaan kainalosauva. Se tarjosi tilan tehdä itse työ ja oppia uudet taidot mikä parantumiseen tarvitaan. Terapiassa sinuun ei kaadeta mitään voimaeliksiiriä, vaan itse pitää tilanne ratkoa terapeutin tuella. Mikäli itsellä ei siihen rahkeet riitä, ei terapia hyödytä. Pahimmillaan terapia tuottaa vain sairasta mielihyvää kieriskellä omissa liemissään uhriutuen ja muista vikaa etsien. Se vain ylläpitää sairautta ja terapian loppuessa tilanne pahenee.

Totta. Minä ilmaisen asian niin, että terapiasta saa vain niin paljon kuin siihen on valmis antamaan. Se, että olisi jokin yksi, iso juttu, jonka palauttaminen mieleen parantaisi ihmisen yhtäkkiä, on vain amerikkalaisten elokuvien luoma juttu. Ei sellaista yhtä isoa avainta ole. Terapia vain auttaa potilasta tulemaan itsensä kanssa toimeen.

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaisia? Savatko ihmiset sellaisia oivalluksia?

Kun olin nuori, luulin, että masennukseni johtuu jostain traumasta. Mutta traumoja tulee kaikille, joten miksi kaikki eivät masennu?

Nyt olen alkanut uskoa, että masennus perustuu biologiaan ja perimään. Nykyään kai uskotaan, että suolistobakteeritkin vaikuttaisivat siihen.

Meillä on valtavat erot siinä miten meitä on kohdeltu ja rakastettu lapsena ja nuorena. Myös ulkonäkö vaikuttaa ja vanhempien taloudellinen asema yms yms. Miten niin vain traumat syynä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koin, että terapia oli parantavan lääkkeen sijaan kainalosauva. Se tarjosi tilan tehdä itse työ ja oppia uudet taidot mikä parantumiseen tarvitaan. Terapiassa sinuun ei kaadeta mitään voimaeliksiiriä, vaan itse pitää tilanne ratkoa terapeutin tuella. Mikäli itsellä ei siihen rahkeet riitä, ei terapia hyödytä. Pahimmillaan terapia tuottaa vain sairasta mielihyvää kieriskellä omissa liemissään uhriutuen ja muista vikaa etsien. Se vain ylläpitää sairautta ja terapian loppuessa tilanne pahenee.

Totta. Minä ilmaisen asian niin, että terapiasta saa vain niin paljon kuin siihen on valmis antamaan. Se, että olisi jokin yksi, iso juttu, jonka palauttaminen mieleen parantaisi ihmisen yhtäkkiä, on vain amerikkalaisten elokuvien luoma juttu. Ei sellaista yhtä isoa avainta ole. Terapia vain auttaa potilasta tulemaan itsensä kanssa toimeen.

Mitä ihmettä. Eikö terapeutin pitäisi myös antaa niitä ajatuksia eikä pelkästään odottaa potilaan itse löytävän. Eihän sokea löydä kun ei tiedä mitä etsiä. Ei ihme ettei masennus vähene.

Vierailija kirjoitti:

Olen etsinyt terapiasta työkaluja ja taitoja yksinäisyyden käsittelyyn, mutta niitä ei oikein ole löytynyt. Kömpelöitä sosiaalisia taitoja ei oikein voi pysty muuttamaan, ja terapeutitkin ovat yleensä ihan reilusti sanoneet, että uusiin ihmisiin tutustuminen aikuisiällä on hankalaa.

Silloin terapia on varmasti aidosti hedelmällistä, jos periaatteessa kaikki on ympärillä hyvin (ystävät, perhe, työpaikka, terveys) ja muokattava asia ovat omat päänsisäiset ajatusmallit.

Just näin. Sua voidaan auttaa vain jos asiasi ovat jo ennestään hyvin.

Minä en saanut terapiasta paljon apua koska minut oli kotona aivopesty siihen että kaikki on aina omaa vikaani, lapsuudella ei ole merkitystä, tunteilla ei ole väliä, psykologia on humpuukia. Olen tyhmä, typerä, lapsellinen, pilallinen, ärsyttävä. En osannut näitä kertoa terapeutille vaan olin hiljainen joten käynnit oli melko hyödyttömiä.