Lue keskustelun säännöt.
On luonnotonta että ihminen jätetään yksin.
05.02.2020 |
https://www.veikkaus.fi/fi/yritys#!/article/inhimillisia-uutisia/julkai…
Miten sietää elämä kun on jäänyt aina ulos kaikesta vaikka olisi ollut kuinka kiva, hyvä ihminen? Jatkuva hälytys aivoissa kun et tiedä miten käyttäisit elämä kun ihmiset eivät eds vastaa viesteihin.
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä johtuu ihan siitä ihmisestä itsestään. Älä ole outo ja epäsosiaalinen.
Vai johtuuko se kuitenkin sinusta, joka luokittelee ihmiset oudoiksi ja epäsosiaalisiksi ja katsoo nenän varttaan pitkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Yksinäiset vanhemmat eivät näytä tunteitaan eivätkä koskaan puhu mitään. Kotona ei koskaan käy vieraita. Tapa elää tarttuu: lapset oppivat samoja käyttäytymisen ja kommunikaation tapoja, ja yksinäisistä lapsista tulee yksinäisiä nuoria."
En nyt allekirjoittaisi tätä kumminkaan. Lapsi on aina ollut todella sosiaalinen luonnostaan ja hänellä on paljon kavereita, vaikka mulla ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syy voi olla joku ihan pienikin juttu mutta kun yksinäisyys on alkanut niin samalla linjalla se menee sitten läpi elämän. Hautajaisiin tulee vain pappi ja lapiomies.
Jokainen voi oppia sosiaaliseksi ja muuttaa tapojaan. Tämä edellyttää sitä että menee toistuvasti tilanteisiin, jossa joutuu pois omalta mukavuusalueeltaan. Itse olin nuorena ujo yksinäinen introvertti, mutta opiskelujen myötä olu pakko ryhtyä puhumaan ihmisille. Työroolissani olen hyvin paljon kontaktissa erilaisiin ihmisiin. Aluksi tämä toki tuntui hankalalta, mutta kaikkeen tottuu.
Juu... ei toimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Negatiivisesti kirjoitettu juttu. Syyllistettiin yksinäisyydestä vanhempia ja vihjailtiin, että kotibileissä käyminen olisi nuorelle hyväksi.
Vanhempien tehtävä on sosiaalistaa lapsensa. Järjestää harrastuksia, katsoa että saa kavereita. Antaa lapsen hengata kotina kavereidensa kanssa. Nykyisin ei kannata niitä muksuja tynnyrissä kasvattaa vaan opettaa tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa monenlaisissa tilanteissa. Niinhän koiranpennuillekkin tehdään. Kyllä ne elämän eväät ja mallit kotoa saadaan.
Meillä lapsi ei luuhaa epämääräisissä bileissä, vaikka jäisi sitten kuinka yksinäiseksi.
Sinä et pysty kontrolloimaan lastesi käytöstä loputtomasti. Minun mielestäni on parempi , että kasvaessaan lapsi saa vastuuta itsestään enemmän ja enemmän ja harjoittelee esim. biletystä turvallisissa olosuhteissa. Esim. Meidän lapsilla on ollut kiva kaveripiiri ja nämä biletykset ovat olleet alkuun peli-ja elokuvailtoja pikkupurtavan ja limpan kanssa joko meillä kotona tai kavereiden kotona valvotusti. Nykyään nämä parikymppiset kaveriporukat käy kuuntelemassa bändejä tai tanssimassa porukalla. Alkoholia nauttivat kohtuudella. Ikinä ei ole ollut mitään ongelmia.
Naapurissa on tiukempi linja. Niinpä niiden neidin 15 v synttäribileisiin tuli yli sata henkeä ympäri maakuntaa ja poliisit piti kutsua kaksi kertaa häiriöitä selvittelemään.
Kumpi sinusta on parempi?
Vanhempien vastuun välttelyä. Jos olisi ollut "tiukka linja", ei kukaan 15-vuotias järjestä yksin bileitä.
Linja oli niin tiukka ettei näistä bileistä oltu uskallettu vanhemmille tietenkään etukäteen kertoa. Kun vanhemmat oli poissa kotoa niin somen välityksellä kutsut ja loppu on klassikko. Paikalle tuli viinasten kanssa vanhempia sällejä ,jotka oli jonkun kaverinkaverin tuttuja.
Oot siis sitä mieltä että noita salabileitä pitää vain teinit joiden vanhemmilla on tiukka linja?
Olen sitä mieltä, että kun omiin nuoriin ja heidän kavereihinsa on avoimet ja luottavaiset suhteet niin voidaan paremmin sopia niistä bileiden rajoista. Koska, missä, millä porukalla, mitä tarjotaan ja. mitä siellä tehdään. Vastuulliseen vapauteen kasvatettu nuori ei tunne tarvetta kapinoida noin äärimmäisillä tavoilla.
Eli siis olet sitä mieltä että salabileitä pitää vain ja ainoastaan teinit joiden vanhemmilla on tiukka linja? Ei siis ikinä kukaan sellainen joka on kasvatettu "vastuulliseen vapauteen". Voisitko vastata lyhyesti joo tai ei.
En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa työkaverit olisivat kesken kahvin juomisensa poistuneet kahvihuoneesta tai kesken ruokailun poistuneet lounasravintolasta minun ilmestyttyäni paikalle. En myöskään ole koskaan ollut työpaikassa, jossa minut olisi erikseen ja henkilökohtaisesti kutsuttu mukaan kahville tai lounaalle. Ja olen ollut elämäni aikana aika monessa työpaikassa, aloitin työurani jo 1980-luvun alussa. Aika nopeasti jokaisessa työpaikassa on oppinut huomaamaan, mihin aikaan kukakin työkaveri alkaa valua kahvihuoneeseen tai lounaalle. Jos on halunnut mukaan, on pitänyt mennä eikä jäädä odottamaan erillistä kutsua. Alussa on tietenkin vain lähinnä kuunnellut muiden juttuja. On ehkä puhuttu ihmisistä, joita ei tunne. Niistä, jotka jäivät eläkkeelle tai vaihtoivat työpaikkaa. Tai kuolivat. Tai asioista, jotka itselle on uudessa työpaikassa ollut vielä ihan hepreaa. Vähitellen kuitenkin oppii tajuamaan, mistä muut puhuvat. Oppii tietämään, että Ritva oli tosi pidetty työkaveri, R.I.P. Tai että Elinalla oli kaikki hommat niin täysin hanskassa ja harmi, että Elina jäi eläkkeelle. Tai että Anne oli aivan hulvattoman hauska tyyppi ja harmi, että vaihtoi työpaikkaa. Tai että firman sisäisiin käytäntöihin kuuluu asiat X, Y ja Z, vaikka niistä ei olekaan mitään kirjallista dokumenttia eikä rekrytoijakaan kertonut niistä työhaastattelussa.
Ennen oltiin työpaikan sosiaalisissa suhteissakin alussa "oppipoikia". Kuunneltiin kokeneempien juttuja ja yritettiin laittaa kuulemastaan edes jotain muistiin. Keskusteluihin osallistuttiin sitten, kun oli jotain sanottavaakin. Eikä odotettu, että kahvihuoneessa olisi ollut joku "tarhantäti", "opettaja" tai "äiti" jakamassa puheenvuoroja tyyliin "Mitäs mieltä sinä Minna olet tästä asiasta?". Samassa kahvihuoneessa istui se, jolla oli jo aamukampa eläkepäiviin, ja se, joka oli vasta opiskeluun liittyvässä työharjoittelussa. Tottakai alussa tuntui, että on porukasta ihan siellä ulkoreunalla (jos edes sielläkään) eikä tajunnut puhutusta puoliakaan. Mutta se oli ihan normaalia ja kuului asiaan.
Nykypäivänä voi olla ongelmana, että työsuhteet ovat niin lyhyitä, että et koskaan edes opi muistamaan, kuka oli Ritva, Elina tai Anne. Työpaikka myös vaihtuu ennenkuin edes sisäistät työpaikan "kirjoittamattomia sääntöjä". Määräaikainen työsuhde päättyy ennenkuin olisi jotain sanottavaa. Taas uusi työpaikka ja ihmettelet, kuka hemmetti on Sirkka, Tuula tai Jessica.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut työpaikassa, jossa työkaverit olisivat kesken kahvin juomisensa poistuneet kahvihuoneesta tai kesken ruokailun poistuneet lounasravintolasta minun ilmestyttyäni paikalle. En myöskään ole koskaan ollut työpaikassa, jossa minut olisi erikseen ja henkilökohtaisesti kutsuttu mukaan kahville tai lounaalle. Ja olen ollut elämäni aikana aika monessa työpaikassa, aloitin työurani jo 1980-luvun alussa. Aika nopeasti jokaisessa työpaikassa on oppinut huomaamaan, mihin aikaan kukakin työkaveri alkaa valua kahvihuoneeseen tai lounaalle. Jos on halunnut mukaan, on pitänyt mennä eikä jäädä odottamaan erillistä kutsua. Alussa on tietenkin vain lähinnä kuunnellut muiden juttuja. On ehkä puhuttu ihmisistä, joita ei tunne. Niistä, jotka jäivät eläkkeelle tai vaihtoivat työpaikkaa. Tai kuolivat. Tai asioista, jotka itselle on uudessa työpaikassa ollut vielä ihan hepreaa. Vähitellen kuitenkin oppii tajuamaan, mistä muut puhuvat. Oppii tietämään, että Ritva oli tosi pidetty työkaveri, R.I.P. Tai että Elinalla oli kaikki hommat niin täysin hanskassa ja harmi, että Elina jäi eläkkeelle. Tai että Anne oli aivan hulvattoman hauska tyyppi ja harmi, että vaihtoi työpaikkaa. Tai että firman sisäisiin käytäntöihin kuuluu asiat X, Y ja Z, vaikka niistä ei olekaan mitään kirjallista dokumenttia eikä rekrytoijakaan kertonut niistä työhaastattelussa.
Ennen oltiin työpaikan sosiaalisissa suhteissakin alussa "oppipoikia". Kuunneltiin kokeneempien juttuja ja yritettiin laittaa kuulemastaan edes jotain muistiin. Keskusteluihin osallistuttiin sitten, kun oli jotain sanottavaakin. Eikä odotettu, että kahvihuoneessa olisi ollut joku "tarhantäti", "opettaja" tai "äiti" jakamassa puheenvuoroja tyyliin "Mitäs mieltä sinä Minna olet tästä asiasta?". Samassa kahvihuoneessa istui se, jolla oli jo aamukampa eläkepäiviin, ja se, joka oli vasta opiskeluun liittyvässä työharjoittelussa. Tottakai alussa tuntui, että on porukasta ihan siellä ulkoreunalla (jos edes sielläkään) eikä tajunnut puhutusta puoliakaan. Mutta se oli ihan normaalia ja kuului asiaan.
Nykypäivänä voi olla ongelmana, että työsuhteet ovat niin lyhyitä, että et koskaan edes opi muistamaan, kuka oli Ritva, Elina tai Anne. Työpaikka myös vaihtuu ennenkuin edes sisäistät työpaikan "kirjoittamattomia sääntöjä". Määräaikainen työsuhde päättyy ennenkuin olisi jotain sanottavaa. Taas uusi työpaikka ja ihmettelet, kuka hemmetti on Sirkka, Tuula tai Jessica.
Minä itse olen setä joka ottaa huomioon he joita muut eivät, olen huomannut että tällä tavoin he vähitellen alkavat itsekin tekemään aloitteita.
Apua! Kuulostaa ihan pelottavan paljon minulta.