Lue keskustelun säännöt.
Olen 34v mies, enkä ole koskaan saanut sellaista naista jonka olen halunnut
04.02.2020 |
En ole koskaan saanut sitä johon olen ollut sillä hetkellä oikeasti ihastunut, vaan olen aina joutunut tyytymään siihen kakkos -tai kolmosvaihtoehtoon.
Olen kateellinen niille, jotka aina saavat sen ykkösen...Ja myönnetään, myös hieman katkera.
Kommentit (288)
Eikös silloin olla yksin, jos ei saa sitä, jonka haluaa? Ottamalla jonkun kolmosvaihtoehdon varmistat sen, että olet varattu ja ikävässä tilanteessa sitten, kun sellainen oikeasti kiinnostava joskus sattuukin kiinnostumaan sinusta. On naurettavaa, lapsellista ja loukkaavaa alkaa suhteeseen, jos haluaisi oikeasti jonkun toisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi tyytyä kehenkään. Se on epäreilua sillekin johon tyydyt koska hänelle saatat olla ykkösvaihtoehto.
Tavismies ei ole koskaan ykkösvaihtoehto kenellekään.
Älä jaksa, ihan oikeasti. Haluaisin tosiaan tietää, mistä on lähtöisin tämän jatkuva mantra, ettei tavismies kelpaa, vaan pitäisi olla huippukomea ja rikas lentäjäkirurgi.
Minulla on tavismies, joka on duunariammatissa. Kaikilla tutuillani on tavismies.
Eräs nainen myönsi tällä palstalla, että tykkäilee Tinderissä lähinnä klassisen komeista miehistä, vaikka livenä hänen makunsa on vähän laajempi. Varmaan nuo kokemukset tavismiehen kelpaamattomuudesta tulevat Tinderistä, ja myös nettideiteistä ehkä.
Ilmeisesti on olemassa miehiä, jotka tyytyvät kakkosvaihtoehtoon. Miten sellaisia pystyisi varomaan?
Ajan myötä tyytyminen näkyy liitossa ulkonäöstä huomautteluna ja muuna huonona ja vahingollisena käytöksenä. Se on iso tragedia myös lapsille, jotka joutuvat elämään epäaidossa liitossa olevien vanhempien kanssa. Tiedän tällaisen tapauksen, kun toinen rakastaa, mutta toinen tyytyy. Varmasti on samanlaisia naisiakin, mutta vähemmän.
Tuskin on olemassa pahempaa asiaa kuin se, jos pitkän liiton ja lasten jälkeen saa kuulla olleensa se, johon tyydyttiin. Siis oman kelpaamattomuuden tunteensa on siirtänyt pahaa-aavistamattoman puolison harteille. En oikein keksi julmempaa tekoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, enkä ymmärrä miten parisuhdetta etsiessä on olemassa jotain kakkosvaihtoehtoja. Ei se ole sama kuin työpaikan tai koulun hakeminen. Jos ihastuu, niin ei silloin muita kattele. Jos ei saa vastakaikua, niin täytyy päästä sen yli ja odottaa seuraavaa ihastumista.
Mutta entä, jos sellaisia todella voimakkaita ihastumisia tulee todella harvoin? Minulla voi hyvin mennä viisi tai kymmenenkin vuotta, ennen kuin oikeasti ihastun. Siis tarkoitan nyt sellaista todella voimakasta ihastumista, pakottavaa tunnetta, joka todella sekoittaa pään. Tietenkin lievempiä kiinnostuksia voi tulla, mutta kun on pari kertaa kokenut sellaisen todella voimakkaan ihastumisen/rakastumisen, eivät ne lievät vaan tunnu enää miltään.
Joten siksi on kakkosvaihtoehtoja. Sitä on hyvin helposti koko elämänsä yksin, jos menee sivu suun muutama tällainen "kerran kymmenessä vuodessa" -tyyppinen ihastus.
Näin se menee minullakin yleensä. Mutta olen jo tehnyt sen mokan että "tyydyin kaverimieheen", olimme naimisissakin mutta eroon se johti oikeanlaisen rakkauden puuttuessa. Toista kertaa en samaa mokaa tee! Joten olen sinkkuna kunnes ihastun kunnolla. Toissa vuonna näin kävi, mutta ikävä kyllä ihastukseni oli yksipuolista. Nyt olen pyrkinyt ymmärtämään sen, miksi en pääse eroon ihastuksen tunteesta, voidakseni ihastua toiseen. Ja olen ymmärtänyt, että se täyttymätön unelma onkin illuusiota, en ehkä paremmin tutustuessani olisi sittenkään halunnut juuri sitä miestä. Onneksi olen voinut seurata sivusta hänen elämäänsä ja sillä tavalla nähnyt pikkuhiljaa koko ihmisen, en vaan sitä alun sankaria, johon niin tulisesti ihastuin. Joten opettavainen kokemushan tämäkin on, nyt olen aika tyytyväinen tilanteeseen, enkä enää haikaile hänen peräänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi tyytyä kehenkään. Se on epäreilua sillekin johon tyydyt koska hänelle saatat olla ykkösvaihtoehto.
Tavismies ei ole koskaan ykkösvaihtoehto kenellekään.
Älä jaksa, ihan oikeasti. Haluaisin tosiaan tietää, mistä on lähtöisin tämän jatkuva mantra, ettei tavismies kelpaa, vaan pitäisi olla huippukomea ja rikas lentäjäkirurgi.
Minulla on tavismies, joka on duunariammatissa. Kaikilla tutuillani on tavismies.
Hmm, olette tuttaviesi kanssa rumia naisia? Teihin on tyydytty?
Palstamiesten logiikka:
M: Tavismies ei saa naista.
N. Puolisoni ja kavereideni puolisot ovat tavismiehiä.
M. Olette siis rumia.
Sivusta, korjaan vielä vähän:
M: Tavismies ei saa naista.
N. Puolisoni ja kavereideni puolisot ovat tavismiehiä.
M. Olette siis rumia (= ei Sofia Belorf).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnevammaisketju. Nämä jotkut ovat ilmeisen kyvyttömiä rakastamaan. Säälittävää.
Joka rakastaa, ei mieti "tyytymistä" eikä "tasoja", vaan hän on tyytyväinen ja rakastaa sekä saa vastarakkautta.
Tasopuheet ja parisuhdemarkkinahöpinä on narsistin horinaa.
Rakkaus on epäitsekäs eikä siihen kuulu katkeruus, kateus, muiden vähättely tai ulkonäön arvostelu. Rakastava näkee oman vajavuutensa eikä vaadi toiseltakaan täydellisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, enkä ymmärrä miten parisuhdetta etsiessä on olemassa jotain kakkosvaihtoehtoja. Ei se ole sama kuin työpaikan tai koulun hakeminen. Jos ihastuu, niin ei silloin muita kattele. Jos ei saa vastakaikua, niin täytyy päästä sen yli ja odottaa seuraavaa ihastumista.
Mutta entä, jos sellaisia todella voimakkaita ihastumisia tulee todella harvoin? Minulla voi hyvin mennä viisi tai kymmenenkin vuotta, ennen kuin oikeasti ihastun. Siis tarkoitan nyt sellaista todella voimakasta ihastumista, pakottavaa tunnetta, joka todella sekoittaa pään. Tietenkin lievempiä kiinnostuksia voi tulla, mutta kun on pari kertaa kokenut sellaisen todella voimakkaan ihastumisen/rakastumisen, eivät ne lievät vaan tunnu enää miltään.
Joten siksi on kakkosvaihtoehtoja. Sitä on hyvin helposti koko elämänsä yksin, jos menee sivu suun muutama tällainen "kerran kymmenessä vuodessa" -tyyppinen ihastus.
Minä olin yli seitsemän vuotta yksin edellisen parisuhteen jälkeen ennen kuin kohtasin nykyisen puolisoni. Jos häntä ei olisi tullut kohdalle, niin olisin luultavasti edelleen yksin. Mieluummin yksin kuin suhteessa, jossa ei ole intohimoa(kin).
Entäpäs, jos tuollaisen odottelun takia ei saa hankittua perhettä ja lapsia? Jos siis haluaisi ne sen unelmaihmisensä kanssa, jota ei ole tavannut, eikä tapaakaan. Mutta se ei ole sitten mahdollista, jos sellaista odottelee? Monilla on näin. Esim. itse en ole tosiaan koskaan saanut suhdetta mieheen, josta kokisin, että hän on se oikea ja lastentekoikä meni jo ajat sitten.
Luultavasti olisin hankkinut lapsen yksin. Minulla oli vaihe, jolloin olin yhden lapsen yksinhuoltaja ja pohdin vakavissani, että hankin toisen lapsen adoptoimalla ulkomailta. En jäänyt suremaan sitä, ettei ollut miestä. Adoptiosuunnitelmasta sittemmin luovuin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi tyytyä kehenkään. Se on epäreilua sillekin johon tyydyt koska hänelle saatat olla ykkösvaihtoehto.
Tavismies ei ole koskaan ykkösvaihtoehto kenellekään.
Älä jaksa, ihan oikeasti. Haluaisin tosiaan tietää, mistä on lähtöisin tämän jatkuva mantra, ettei tavismies kelpaa, vaan pitäisi olla huippukomea ja rikas lentäjäkirurgi.
Minulla on tavismies, joka on duunariammatissa. Kaikilla tutuillani on tavismies.
Eräs nainen myönsi tällä palstalla, että tykkäilee Tinderissä lähinnä klassisen komeista miehistä, vaikka livenä hänen makunsa on vähän laajempi. Varmaan nuo kokemukset tavismiehen kelpaamattomuudesta tulevat Tinderistä, ja myös nettideiteistä ehkä.
Kyllä tämä sama on ollut aina olemassa. Se joka tyytyy on itseensä tyytymätön, hukassa, kadehtii, vertailee, siirtää syyn muiden harteille ja on henkisesti paljon tavismiestä heikompaa laatua ihan ulkonäöstä riippumatta. Onnetonta rakkautta on aina ollut ilman tinderiäkin.
Vierailija kirjoitti:
Johtaakohan tuo siihen, että elää sitten tyytymättömänä ajatellen, että jossain on olemassa jotain, mitä puuttuu? Entä jos ei oikeasti ole?
Ja jos tuo "tyytyminen" liittyy erityisesti naisen ulkonäköön niin kyllähän se vuosien varrella parisuhteessa joka tapauksessa muuttuu. Puhumattakaan siitä, että kun ulkonäkö on tärkein, naisen tehtävä on olla kuin palkintopokaali ulkoisesti, muilla asioilla ei sitten niin väliä (?).
Omasta mielestäni raadollista ei olisi olla se, joka ei olisi ulkonäöllisesti ihan mieleinen, se ihan ok ja käsitettävä asia minulle. Mutta että persoonani ei olisi ymmärrettävä ja kiinnostava miehen mielestä, se koskisi enemmän. Minulla on toisaalta ollut hyviä, syviä ihmissuhteita elämässäni, sen vuoksi arvelen, että välttyisin tällaiselta ihmissuhteelta, jossa joutuisin vain tyytymään. Mutta olen itsekin kokenut tyytymisen parisuhteessani siinä vaiheessa, kun parisuhde alkoi muuttumaan sisar-veli -tyyppiseksi.
Ei se ulkonäkö aina tarkoita jotain yleisen standardin tai klassisen kauneuden/komeuden hakemista. Se voi tarkoittaa ihan vaan henkilön yleisolemusta, tyyliä, persoonaa joka näkyy ulkonäössä. Esim. minua viehättää tietynlainen energia ihmisessä, ja se näkyy ulkoisessa olemuksessa. Tähän ei iän mukanaan tuovat muutokset vaikuta. Minusta joku 45-vuotias voi olla vetävämmän näköinen kuin 30-vuotias, jos se 45-vuotias on ns. minun tyyppiäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 30v. mies.
En ole koskaan lopulta rakastunut yhteenkään naiseen johon olen ihastunut.
Olen kuitenkin rakastunut kahdesti, tuli aivan puun takaa molemmat daamit. (Ennen kun tästä ilmaisusta joku ottaa hermoon; daami on kuningatar, joten ilmaisu on kunnioittava ja ylistävä, älä tuhlaa happea turhaan moderniin vaahtoamiseen!)
Ihmisistä paljastuu mitä parhaimpia juttuja kun endorfiinit tuleekin vasta sen jälkeen kun on tutustunut ensin, ilman mitään aikomusta suhteesta.
(Naisille vinkkinä, ei toimi silleen "tutustutaan eka"-systeemillä. Nyt puhutaan luonnollisista asioista, joita ei voi pakottaa eikä kannata yrittää hillitä.) Kannattaa elää rohkeasti hetkessä ja nauttia elämästä!
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Itse en alkaisi suhteeseen "kakkosvaihtoehdon" kanssa, vaan pysyisin mieluummin sinkkuna. Ei kuulosta oikein reilulta ketaan kohtaan valita joku vain sen takia, ettei saa sita, kenet haluaa.
Todella omituinen "strategia"....
Veikkaan, että yllättävän iso osa suhteista on sellaisia, joissa on tavalla tai toisella tyydytty, laskettu rimaa/kriteereitä, jouduttu ottamaan se kakkosvaihtoehto. Kovin moni ei oikeasti pääse "valitsemaan", vaan yllättävän iso osa ihmisistä "joutuu" ottamaan sen, jonka kanssa syntyy edes jonkinlainen yhteisymmärrys. Siihen ajaa läheisyyden ja seksin kaipuu, halu saada parisuhde ja perhe, opittu tapa, halu tuntea itsensö halutuksi ja rakastetuksi... Ihmiset eivät välttämättä aina edes tiedosta, ettei se oma kumppani ole se unelmien kumppani, ja ettei tämän kanssa ole mitään erityistä intohimoa ja rakastumista - sitä sitten tulkitaan sellaiseksi vaikka oma halu saada seksiä, ja jos se halu tyydyttyy jonkun ihmisen kanssa, tulkitaan sitten että ollaan ihastuneita. Ja moni ehkä salaa tiedostaakin, että ei kumppani ollut sitä mitä olisi halunnut, mutta on sitten oppinut ajattelemaan, ettei se haittaa, ja jos kuitenkin häneen tuntee ystävyyttä, arvostusta ja kiintymystä, niin se riittää.
Yllättävän moni ei saanut niitä (tai sellaista ihmistä) jonka olisi halunnut, vaan joutui tyytymään "ihan hyvään" kakkosvaihtoehtoon.
Kai tuo riippuu vahan siitakin, miten realistiset ne kriteerit ovat alun perin olleet.
En ole itse mitenkaan erityisesti koskaan vakavissani haaveillut parisuhteesta vaikkapa Jason Momoan tai Johnny Deppin kanssa. Tai etta saisin miehen, joka elattaisi minua 24/7 ja olisi silti maailman paras mies vauraudestaan ja statuksestaan huolimatta.
Minun "kriteerini" ovat olleet kutakuinkin seuraavat:
Alykas, kunnianhimoinen, huumorintajuinen, toisen huomioonottava, rajoitetusti sosiaalinen, uskollinen ja luotettava mies, joka ei arvota toisia ihmisia etnisen alkuperan, seksuaalisen suuntautumisen, taloudellisen tilanteen, sosiaalisen statuksen tai koulutuksen perusteella, vaan uskoo, etta jokainen yksilo on arvokas, ja joka loytaa minusta sielunkumppaninsa, kuten minakin hanesta.
Lisaksi ekstrakriteereina etta pitaa olla lapseton (eika halua lapsia) ja elainrakas.
Tuo taisi olla tasan tarkkaan mun profiilissakin kun olin sinkku. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan saa täsmälleen sellaista kumppania kuin haluaisi. Vähintäänkin ajan mittaan alkaa tulla esiin piirteitä, joita ei todellakaan ollut toivelistalla. Ihmissuhteet ja elämä ylipäätään vaativat kompromisseja, sopeutumista ja myös tyytymistä, ellei halua kerran toisensa jälkeen turhaan rymistellä seinien läpi sen täydellisen unelman perässä.
Montako narsistia tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?
Ei yhtään, sillä keskittyessään moittimaan muita he unohtaisivat seisovansa yksin pimeässä. Jokainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis laittaako ihmiset oikeasti ihastuksen/rakkaudenkohteitaan tuolla tavalla järjestykseen? Tai sitten ehkä, jos yhteen on ihastunut ja toiseen ei ollenkaan... mutta sitten taas en ymmärrä miten sen toisen kanssa voi olla ollenkaan. Toki on voinut olla vaikeaa aiemmin kun on ollut kaksi miestä joiden välillä päättää, mutta ainakin olisin ollut onnellinen kummasta valinnasta vain, koska molemmat olivat tavoillaan juuri oikeita minulle eikä ollut mitään "kakkosvaihtoehtoja".
Siten, että he olisivat kiinnostuneita sinusta, haluaisit jo kumppanin ja seurustella, etkä arvota ihmisiä ei-seurustelukelpoisiksi. Mutta kun he eivät sytytä. Mutta olisivat ihan kunnollisia kumppaneiksi.
Sillä lailla päädytään ei-kiinnostavien kanssa parisuhteisiin, ainakin naisena.
Okei, ero on siis siinä mitä kukakin pitää seurustelukelpoisena (itselle). Itselleni ei ole, jos ei jollain tavalla sytytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, enkä ymmärrä miten parisuhdetta etsiessä on olemassa jotain kakkosvaihtoehtoja. Ei se ole sama kuin työpaikan tai koulun hakeminen. Jos ihastuu, niin ei silloin muita kattele. Jos ei saa vastakaikua, niin täytyy päästä sen yli ja odottaa seuraavaa ihastumista.
Mutta entä, jos sellaisia todella voimakkaita ihastumisia tulee todella harvoin? Minulla voi hyvin mennä viisi tai kymmenenkin vuotta, ennen kuin oikeasti ihastun. Siis tarkoitan nyt sellaista todella voimakasta ihastumista, pakottavaa tunnetta, joka todella sekoittaa pään. Tietenkin lievempiä kiinnostuksia voi tulla, mutta kun on pari kertaa kokenut sellaisen todella voimakkaan ihastumisen/rakastumisen, eivät ne lievät vaan tunnu enää miltään.
Joten siksi on kakkosvaihtoehtoja. Sitä on hyvin helposti koko elämänsä yksin, jos menee sivu suun muutama tällainen "kerran kymmenessä vuodessa" -tyyppinen ihastus.
Minä olin yli seitsemän vuotta yksin edellisen parisuhteen jälkeen ennen kuin kohtasin nykyisen puolisoni. Jos häntä ei olisi tullut kohdalle, niin olisin luultavasti edelleen yksin. Mieluummin yksin kuin suhteessa, jossa ei ole intohimoa(kin).
Ymmärrän näkökulmasi, mutta tavallaan tässä intohimottomassa suhteessahan ei sinänsä häviä mitään. Saa kuitenkin paljon muita asioita - hellyyttä, läheisyyttä, mukavaa yhdessä oloa... Kyllähän moni ottaa lemmikinkin paikkaamaan ihmissuhteissa olevia aukkoja, tai sitten korvaa ystävien kanssa vietetyllä ajalla osan siitä, mitä ei voi tehdä kumppanin kanssa (kuten yhdessä tekemistä, syvällisiä ihmissuhteita, tunnetta että kuuluu edes johonkin porukkaan).
Saattaahan olla, että tämä minun suhteeni päättyy vaikka kolmen vuoden kuluttua. Jos sitten siitä parin vuoden päästä kohtaan ihmisen, johon rakastun oikeasti, ja jos vaikka sillä kertaa saan hänet, niin en kyllä katso tässä mitään menettäväni.
No mites se sun kumppani jota pidetään vain sängynlämmittäjänä parempaa odotellessa? Eri.
Vierailija kirjoitti:
Eikös silloin olla yksin, jos ei saa sitä, jonka haluaa? Ottamalla jonkun kolmosvaihtoehdon varmistat sen, että olet varattu ja ikävässä tilanteessa sitten, kun sellainen oikeasti kiinnostava joskus sattuukin kiinnostumaan sinusta. On naurettavaa, lapsellista ja loukkaavaa alkaa suhteeseen, jos haluaisi oikeasti jonkun toisen.
Tällaisia ovat kaikki ne suhteesta toiseen pomppivat yksilöt. Ovat sen hetken parhaan mahdollisen kanssa, kunnes näköpiiriin ilmestyy kiinnostavampi tapaus, jolloin voivat kätevästi vaihtaa suhdetta muuttamatta kuitenkaan suhdestatusta. Itseäni on aina ihmetyttänyt näissä tapauksissa se, miten joku huolii itselleen sen valmiiksi suhteessa olevan ihmisen. Miten he perustelevat tätä itselleen? Omaan ajatteluun ei vain sovi niin millään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, enkä ymmärrä miten parisuhdetta etsiessä on olemassa jotain kakkosvaihtoehtoja. Ei se ole sama kuin työpaikan tai koulun hakeminen. Jos ihastuu, niin ei silloin muita kattele. Jos ei saa vastakaikua, niin täytyy päästä sen yli ja odottaa seuraavaa ihastumista.
Mutta entä, jos sellaisia todella voimakkaita ihastumisia tulee todella harvoin? Minulla voi hyvin mennä viisi tai kymmenenkin vuotta, ennen kuin oikeasti ihastun. Siis tarkoitan nyt sellaista todella voimakasta ihastumista, pakottavaa tunnetta, joka todella sekoittaa pään. Tietenkin lievempiä kiinnostuksia voi tulla, mutta kun on pari kertaa kokenut sellaisen todella voimakkaan ihastumisen/rakastumisen, eivät ne lievät vaan tunnu enää miltään.
Joten siksi on kakkosvaihtoehtoja. Sitä on hyvin helposti koko elämänsä yksin, jos menee sivu suun muutama tällainen "kerran kymmenessä vuodessa" -tyyppinen ihastus.
Minä olin yli seitsemän vuotta yksin edellisen parisuhteen jälkeen ennen kuin kohtasin nykyisen puolisoni. Jos häntä ei olisi tullut kohdalle, niin olisin luultavasti edelleen yksin. Mieluummin yksin kuin suhteessa, jossa ei ole intohimoa(kin).
Ymmärrän näkökulmasi, mutta tavallaan tässä intohimottomassa suhteessahan ei sinänsä häviä mitään. Saa kuitenkin paljon muita asioita - hellyyttä, läheisyyttä, mukavaa yhdessä oloa... Kyllähän moni ottaa lemmikinkin paikkaamaan ihmissuhteissa olevia aukkoja, tai sitten korvaa ystävien kanssa vietetyllä ajalla osan siitä, mitä ei voi tehdä kumppanin kanssa (kuten yhdessä tekemistä, syvällisiä ihmissuhteita, tunnetta että kuuluu edes johonkin porukkaan).
Saattaahan olla, että tämä minun suhteeni päättyy vaikka kolmen vuoden kuluttua. Jos sitten siitä parin vuoden päästä kohtaan ihmisen, johon rakastun oikeasti, ja jos vaikka sillä kertaa saan hänet, niin en kyllä katso tässä mitään menettäväni.
Se kumppani, joka saattaa itse olla aidosti rakastunut, voi hävitä todella paljon siinä vaiheessa, kun tyytyjä kohtaakin sellaisen ihmisen, johon ihastuu. En todellakaan tahtoisi olla miehelle se nainen, jonka kanssa hän on vain koska ei parempaa saanut, mutta on valmis vaihtamaan, jos sellainen löytyy. Ja ennen kuin alkaa öyhötys kuinka joka tapauksessa tavisnainen on aina miehelle sellainen niin totean, että minulla on omat erittäin hyvät syyni uskoa olevani puolisolleni yhtä ainutlaatuinen kuin hän minulle. Kukaan ei jaksaisi vuosikausia sellaista näytellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse on siitä että haluat aidosti niitä naisia mihin oma tasosi ei riitä. Hyvin tyypillistä miestä. Miesten visuaalisuuden kaipuuta. Miehet on pinnallisempia kuin naiset! Naisille haluttavuus on lähinnä miehen ominaisuuksia (katso ketju Naiset! mikä tekee Miehestä seksikkään ja viehättävän?) ketjussa naiset 80% luetteli persoonan ja luonteen piirteitä, 20% koski ulkonäköä, miehillä luku oli päinvastainen 80% naisen ulkonäköä ja 20% naisen luonteenpiirteistä (ks ketjuMiehet! Mikä tekee naisesta seksikkään ja viehättävän?.)
Kuinka usein nämä biologiset faktat oikein pitää toistaa? Kaikkihan nämä tietävät. Se ei kylläkään tee naisista miehiä parempia, että heidän DNA:nsa ohjaamat, eli täysin naisen oman moraalisen harkinnan ulkopuolella olevat seksuaaliset mieltymykset, ovat enemmän henkisellä puolella. Tosin kyllähän nekin ovat samasta inhorealistisesta sapluunasta. Vain voittaja kiihottaa.
Ulkonäkö, etenkin kasvojen komeus on kyllä muuten erittäin tärkeää naisille, vaikka he eivät sitä kriteereissään mainitse.
Eli, vielä kerran (aloittajalle ja kaikille muillekin ulisijoille) tiedoksi: menkää kehittämään persoonallisuuttanne ja palatkaa sitten asiaan. Tunti kirjastossa auttaa naisten kanssa paljon enemmän kuin tunti salilla.
Eri
Sitten kun joku vielä osaisi kertoa miksi miehen pitäisi hurmata nainen?
Mies: ole paras versio omasta itsestäsi, älä mieti hetkeäkään mitä joku nainen sinusta ajattelee.
MGTOW
Aiheena on se, että ei saada sellaista naista, joka halutaan.
Aivan, sanoisin että olemassa paras versio itsestään pääsee pitkälle. Tämä tarkoittaa että käyttää energiansa lukemiseen ja treenaamiseen, ei baariin ja naisista vikisemiseen.
Ettekö ole huomannut? Kun lakkaa yrittämästä jotain (vaikkapa naisia), ei vaikuta enää epätoivoiselta urpolta, jolloin huomaa löytävänsä mitä aikaisemmin haki?
eli: miksi miehen pitäisi metsästää naista? Ole niin hyvä saalis että nainen joutuu pokaamaan sinut ennen kuin joku muu tekee niin.
Se on tässä pistänyt silmään, että nyt kun seurustelen ja kuljen yhdessä naisystäväni kanssa, kerään paljon enemmän katseita kuin aikaisemmin. Tuntuu naisia kiinnostavan heti enemmän kun on varattu.
En usko, että kyse on siitä, että olet varattu. Eiköhän kyse ole siitä, että olet itsevarmempi ja itse tarkkailet ympäristöä eri tavalla kuin yksin liikkuessasi. Itse en koskaan suo toista ajatusta miehelle, joka liikkuu jonkun naisen seurassa, vaikka hän näyttäisi kuinka kivalta.
Tarkoitatko, että itse katselen naisia enemmän nyt kun olen varattu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi tyytyä kehenkään. Se on epäreilua sillekin johon tyydyt koska hänelle saatat olla ykkösvaihtoehto.
Tavismies ei ole koskaan ykkösvaihtoehto kenellekään.
Älä jaksa, ihan oikeasti. Haluaisin tosiaan tietää, mistä on lähtöisin tämän jatkuva mantra, ettei tavismies kelpaa, vaan pitäisi olla huippukomea ja rikas lentäjäkirurgi.
Minulla on tavismies, joka on duunariammatissa. Kaikilla tutuillani on tavismies.
Eräs nainen myönsi tällä palstalla, että tykkäilee Tinderissä lähinnä klassisen komeista miehistä, vaikka livenä hänen makunsa on vähän laajempi. Varmaan nuo kokemukset tavismiehen kelpaamattomuudesta tulevat Tinderistä, ja myös nettideiteistä ehkä.
Kyllä tämä sama on ollut aina olemassa. Se joka tyytyy on itseensä tyytymätön, hukassa, kadehtii, vertailee, siirtää syyn muiden harteille ja on henkisesti paljon tavismiestä heikompaa laatua ihan ulkonäöstä riippumatta. Onnetonta rakkautta on aina ollut ilman tinderiäkin.
Sitä kutsutaan narsismiksi. Narsisti ei kykene rakastamaan, koska häntä ei ikinä ole rakastettu. Narsisti pysyy onttona ja tyytymättömänä, vaikka siihen kaataisi kaiken maailman hyvän.
Ymmärrän näkökulmasi, mutta tavallaan tässä intohimottomassa suhteessahan ei sinänsä häviä mitään. Saa kuitenkin paljon muita asioita - hellyyttä, läheisyyttä, mukavaa yhdessä oloa... Kyllähän moni ottaa lemmikinkin paikkaamaan ihmissuhteissa olevia aukkoja, tai sitten korvaa ystävien kanssa vietetyllä ajalla osan siitä, mitä ei voi tehdä kumppanin kanssa (kuten yhdessä tekemistä, syvällisiä ihmissuhteita, tunnetta että kuuluu edes johonkin porukkaan).
Saattaahan olla, että tämä minun suhteeni päättyy vaikka kolmen vuoden kuluttua. Jos sitten siitä parin vuoden päästä kohtaan ihmisen, johon rakastun oikeasti, ja jos vaikka sillä kertaa saan hänet, niin en kyllä katso tässä mitään menettäväni.