Mitä järkeä elämässä on, kun kehenkään ei voi luottaa?

Millä tavalla pitäisi ”luottaa”?

Siis onko sulle normaalia saada ”puukkoa selkään”? Miten tämä tapahtuu?

Minkä verran mielestäsi on pakko manipuloida ja riistää?

Koko aloitusviesti kuulostaa vieraalta ja omituiselta.

"Tietysti, jos siitä on henkilökohtaista hyötyä, niin silloin silti kannattaa,"

Tähän kai suurin osa "luottamuksensa" perustaa. Eli hyötymistarkoitus on pääajurina.

Onkohan sun lääkitys kohdillaan?

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla pitäisi ”luottaa”?

Siis onko sulle normaalia saada ”puukkoa selkään”? Miten tämä tapahtuu?

Minkä verran mielestäsi on pakko manipuloida ja riistää?

Koko aloitusviesti kuulostaa vieraalta ja omituiselta.

Kaikillehan mitään vakavanlaista selkäänpuukotusta ei tapahdu tai se on vielä edessäpäin. Toisiin luottaessa voi käydä myös hyvin, mutta sitähän ei tiedä etukäteen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

"Tietysti, jos siitä on henkilökohtaista hyötyä, niin silloin silti kannattaa,"

Tähän kai suurin osa "luottamuksensa" perustaa. Eli hyötymistarkoitus on pääajurina.

Ei suinkaan. Minä lutoan oikeasti niihin ihmisiin, joihin luotan. Niitä ei ole monta, mitta heihin Tosiaan luotan.

Muiden odotan toimivan minun etuni mukaan josse on heidänkin etunsa. Usein on.

Outo aloitus. Olen 51 v, enkä osaa nimetä yhtäkään henkilöä, johon en voisi luottaa. Toki on ihmisiä, joihin en luota, mutta se ei johdu siitä, että he olisivat epäluotettavia. Se johtuu siitä, että he ovat erilaisia kuin minä: suulaita, möläyttelijöitä tms. Mutta eivät ilkeyttään sitä ole. Ja epäluotettavuus han on tahalleen pahan tekemistä.

Jos ajattelee vaikka parisuhteen aloittamista rationaaliselta kannalta. Eikös ole jotain 50% mahdollisuus, että kumppani pettää. Ainoa, mitä voi asian hyväksi tehdä, on valintatilanteessa ottaa sellainen, kenestä ei ole havaittavissa tavallisimpia pettäjän merkkejä (historiaa sellaisesta jne.). Tämä ei kuitenkaan takaa mitään, koska kyseinen ihminen voi olla vaan peittänyt todellisen luontonsa erityisen taitavasti. Järkevän valinnan lisäksi ei voi asian suhteen tehdä muuta kuin toivoa parasta. Jos siis alkaisi parisuhteeseen, niin sen pitäisi olla niin houkuttelevasti elämää parantavaa, että tuntuu kannattavat,ja samalla pitää ottaa se n.50 % riski, että tulee petetyksi. Selviäisikö siitä? Ehkä. Mutta onko se suhde kaiken sen mahdollisen ja aika todennäköisenkin kärsimyksen arvoinen? Aika usein ei! Ap

Kaikkiin voi luottaa. Siihen että kaikki vedättävät itselleen kaiken mitä voivat heti kun tilaisuus tulee. Näinhän se on aina ollut ja tulee olemaan. Tällä ajatuksella kun menee eteenpäin niin mikäs tässä eläessä. Otat itse mitä voit ja saat, katsot että et anna muille mitään vietävää jos ei ole pakko. Ei se sen kummempaa. Jos sulle on pienenä syötetty jotain höttöä prinsessasatua ja nyt ahdistaa niin se on sitte voivoi.

Vierailija kirjoitti:

Jos ajattelee vaikka parisuhteen aloittamista rationaaliselta kannalta. Eikös ole jotain 50% mahdollisuus, että kumppani pettää. Ainoa, mitä voi asian hyväksi tehdä, on valintatilanteessa ottaa sellainen, kenestä ei ole havaittavissa tavallisimpia pettäjän merkkejä (historiaa sellaisesta jne.). Tämä ei kuitenkaan takaa mitään, koska kyseinen ihminen voi olla vaan peittänyt todellisen luontonsa erityisen taitavasti. Järkevän valinnan lisäksi ei voi asian suhteen tehdä muuta kuin toivoa parasta. Jos siis alkaisi parisuhteeseen, niin sen pitäisi olla niin houkuttelevasti elämää parantavaa, että tuntuu kannattavat,ja samalla pitää ottaa se n.50 % riski, että tulee petetyksi. Selviäisikö siitä? Ehkä. Mutta onko se suhde kaiken sen mahdollisen ja aika todennäköisenkin kärsimyksen arvoinen? Aika usein ei! Ap

Jos suhtaudut noin, miksi edes menisit parisuhteeseen? 

Eihän elämässä mihinkään voi satavarmasti luottaa. Opiskelet hyvän ammatin, mutta maailma muuttuu ja työt siirretäänkin Kiinaan. Tai saat hyvä työpaikan, mutta muutaman vuoden päästä on yt-neuvottelut. Tai teet kaiken juuri niin oikein kuin kuvittelitkin ja sairastut sen jälkeen MS-tautiin ja menetät nopeasti työkykysi. 

Ei sinun tarvitse luottaa kehenkään koska keneenkään ei pidä luottaa. Pidä aina oma persoonasi ja kaikki itsellesi tärkeät asiat pelkästään omana tietonasi. Älä ikinä paljasta mitä oikeasti tunnet tai ajattelet. Ihmiset käyttää häikäilemättä hyväkseen heikkoja kohtiasi jos saa ne tietoonsa, siksi edes puolisolle ei voi kertoa itsestään kaikkea. Eilisen "ystävä ja rakas" on aina mahdollisesti huomisen vihollinen ja kannattaa siksi miettiä kuinka monta puukkoa sen toisen käteen ojentaa. Olet tyhmä jos aikuisenakin vielä luotat mihinkään.

Luotan kumppaniini 92%. Se siis tarkoittaa ettei puhu kertomiani asioita eteenpäin. Muuten en ole törmännyt oikeastaan yhteenkään luotettavaan ihmiseen. Ehkä äitiini joka kuitenkin puhui joskus asioitani siskolleni jne. Mutta oli hänkin luotettava aikoinaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajattelee vaikka parisuhteen aloittamista rationaaliselta kannalta. Eikös ole jotain 50% mahdollisuus, että kumppani pettää. Ainoa, mitä voi asian hyväksi tehdä, on valintatilanteessa ottaa sellainen, kenestä ei ole havaittavissa tavallisimpia pettäjän merkkejä (historiaa sellaisesta jne.). Tämä ei kuitenkaan takaa mitään, koska kyseinen ihminen voi olla vaan peittänyt todellisen luontonsa erityisen taitavasti. Järkevän valinnan lisäksi ei voi asian suhteen tehdä muuta kuin toivoa parasta. Jos siis alkaisi parisuhteeseen, niin sen pitäisi olla niin houkuttelevasti elämää parantavaa, että tuntuu kannattavat,ja samalla pitää ottaa se n.50 % riski, että tulee petetyksi. Selviäisikö siitä? Ehkä. Mutta onko se suhde kaiken sen mahdollisen ja aika todennäköisenkin kärsimyksen arvoinen? Aika usein ei! Ap

Jos suhtaudut noin, miksi edes menisit parisuhteeseen? 

Eihän elämässä mihinkään voi satavarmasti luottaa. Opiskelet hyvän ammatin, mutta maailma muuttuu ja työt siirretäänkin Kiinaan. Tai saat hyvä työpaikan, mutta muutaman vuoden päästä on yt-neuvottelut. Tai teet kaiken juuri niin oikein kuin kuvittelitkin ja sairastut sen jälkeen MS-tautiin ja menetät nopeasti työkykysi. 

En ole mennytkään parisuhteeseen, koska en ole löytänyt itselleni sellaista diiliä, missä iso riski kannattaisi. Ihmettelen sitä, miksi niin monet menevät parisuhteisiin ilmeisesti luottavaisin ja toiveikkain mielin. Miten he sen itselleen perustelevat? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajattelee vaikka parisuhteen aloittamista rationaaliselta kannalta. Eikös ole jotain 50% mahdollisuus, että kumppani pettää. Ainoa, mitä voi asian hyväksi tehdä, on valintatilanteessa ottaa sellainen, kenestä ei ole havaittavissa tavallisimpia pettäjän merkkejä (historiaa sellaisesta jne.). Tämä ei kuitenkaan takaa mitään, koska kyseinen ihminen voi olla vaan peittänyt todellisen luontonsa erityisen taitavasti. Järkevän valinnan lisäksi ei voi asian suhteen tehdä muuta kuin toivoa parasta. Jos siis alkaisi parisuhteeseen, niin sen pitäisi olla niin houkuttelevasti elämää parantavaa, että tuntuu kannattavat,ja samalla pitää ottaa se n.50 % riski, että tulee petetyksi. Selviäisikö siitä? Ehkä. Mutta onko se suhde kaiken sen mahdollisen ja aika todennäköisenkin kärsimyksen arvoinen? Aika usein ei! Ap

Jos suhtaudut noin, miksi edes menisit parisuhteeseen? 

Eihän elämässä mihinkään voi satavarmasti luottaa. Opiskelet hyvän ammatin, mutta maailma muuttuu ja työt siirretäänkin Kiinaan. Tai saat hyvä työpaikan, mutta muutaman vuoden päästä on yt-neuvottelut. Tai teet kaiken juuri niin oikein kuin kuvittelitkin ja sairastut sen jälkeen MS-tautiin ja menetät nopeasti työkykysi. 

En ole mennytkään parisuhteeseen, koska en ole löytänyt itselleni sellaista diiliä, missä iso riski kannattaisi. Ihmettelen sitä, miksi niin monet menevät parisuhteisiin ilmeisesti luottavaisin ja toiveikkain mielin. Miten he sen itselleen perustelevat? Ap

Perustelevat varmaan samalla tavalla kuin minkä tahansa muunkin riskin ottamisen. Jos onnistuu, se tuo elämään paljon hyvää. Jos ei onnistu, ainakin tuli yritettyä. 

Jos ei luota muihin, on itse epäluotettava, ja olettaa muidenkin olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajattelee vaikka parisuhteen aloittamista rationaaliselta kannalta. Eikös ole jotain 50% mahdollisuus, että kumppani pettää. Ainoa, mitä voi asian hyväksi tehdä, on valintatilanteessa ottaa sellainen, kenestä ei ole havaittavissa tavallisimpia pettäjän merkkejä (historiaa sellaisesta jne.). Tämä ei kuitenkaan takaa mitään, koska kyseinen ihminen voi olla vaan peittänyt todellisen luontonsa erityisen taitavasti. Järkevän valinnan lisäksi ei voi asian suhteen tehdä muuta kuin toivoa parasta. Jos siis alkaisi parisuhteeseen, niin sen pitäisi olla niin houkuttelevasti elämää parantavaa, että tuntuu kannattavat,ja samalla pitää ottaa se n.50 % riski, että tulee petetyksi. Selviäisikö siitä? Ehkä. Mutta onko se suhde kaiken sen mahdollisen ja aika todennäköisenkin kärsimyksen arvoinen? Aika usein ei! Ap

Jos suhtaudut noin, miksi edes menisit parisuhteeseen? 

Eihän elämässä mihinkään voi satavarmasti luottaa. Opiskelet hyvän ammatin, mutta maailma muuttuu ja työt siirretäänkin Kiinaan. Tai saat hyvä työpaikan, mutta muutaman vuoden päästä on yt-neuvottelut. Tai teet kaiken juuri niin oikein kuin kuvittelitkin ja sairastut sen jälkeen MS-tautiin ja menetät nopeasti työkykysi. 

Näissä esimerkeissä nyt ei ole kyse luottamuksesta, vaan huonosta tuurista. Tai sitten laajensit luottamuksen tarkoittamaan "elämään luottamista" tms. Siis sitä, että uskoo elämän kantavan hyvin, hyviä valintoja tehden. Sitä nyt en kumminkaan tarkoittanut. Työmarkkinat muuttuu ja terveys ei ole taattu, ja se voi suututtaa jos käy huonosti, mutta ei siinä voi varsinaisesti kenellekään suuttua, jos käy huono säkä. Jos joku tahallaan lupaisi työpaikkaa jota ei olekaan, tai joku tahallaan sairastuttaisi toisen, niin siinä on sitten taas kyse petollisuudesta. Ap

Tähän on tultu. Kun ollaan otettu darwinismi epäjumalaksi on itsekkyys lähtenyt käsistä. Pahuus ja hedonismi jyllää tässä sairaassa maailmassa joka on paholaisen vallassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ajattelee vaikka parisuhteen aloittamista rationaaliselta kannalta. Eikös ole jotain 50% mahdollisuus, että kumppani pettää. Ainoa, mitä voi asian hyväksi tehdä, on valintatilanteessa ottaa sellainen, kenestä ei ole havaittavissa tavallisimpia pettäjän merkkejä (historiaa sellaisesta jne.). Tämä ei kuitenkaan takaa mitään, koska kyseinen ihminen voi olla vaan peittänyt todellisen luontonsa erityisen taitavasti. Järkevän valinnan lisäksi ei voi asian suhteen tehdä muuta kuin toivoa parasta. Jos siis alkaisi parisuhteeseen, niin sen pitäisi olla niin houkuttelevasti elämää parantavaa, että tuntuu kannattavat,ja samalla pitää ottaa se n.50 % riski, että tulee petetyksi. Selviäisikö siitä? Ehkä. Mutta onko se suhde kaiken sen mahdollisen ja aika todennäköisenkin kärsimyksen arvoinen? Aika usein ei! Ap

Jos suhtaudut noin, miksi edes menisit parisuhteeseen? 

Eihän elämässä mihinkään voi satavarmasti luottaa. Opiskelet hyvän ammatin, mutta maailma muuttuu ja työt siirretäänkin Kiinaan. Tai saat hyvä työpaikan, mutta muutaman vuoden päästä on yt-neuvottelut. Tai teet kaiken juuri niin oikein kuin kuvittelitkin ja sairastut sen jälkeen MS-tautiin ja menetät nopeasti työkykysi. 

Näissä esimerkeissä nyt ei ole kyse luottamuksesta, vaan huonosta tuurista. Tai sitten laajensit luottamuksen tarkoittamaan "elämään luottamista" tms. Siis sitä, että uskoo elämän kantavan hyvin, hyviä valintoja tehden. Sitä nyt en kumminkaan tarkoittanut. Työmarkkinat muuttuu ja terveys ei ole taattu, ja se voi suututtaa jos käy huonosti, mutta ei siinä voi varsinaisesti kenellekään suuttua, jos käy huono säkä. Jos joku tahallaan lupaisi työpaikkaa jota ei olekaan, tai joku tahallaan sairastuttaisi toisen, niin siinä on sitten taas kyse petollisuudesta. Ap

Onhan siinäkin kyse huonosta tuurista, jos on epäonnekseen valinnut puolisokseen ihmisen, joka pettää. Tai puolison, joka yllättäen kuolee. Ihmiset myös muuttuvat iän myötä, parisuhde lakkaa voimasta hyvin, arki astuu kuvioihin, tulee ritoja ja toisen naama alkaa ärsyttää. Sitten tapaakin jonkun toisen. Ei elämää sen paremmin kuin ihmisiäkään voi ennakoida etukäteen niin, että satavarmasti kaikki menisi parhainpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun tarvitse luottaa kehenkään koska keneenkään ei pidä luottaa. Pidä aina oma persoonasi ja kaikki itsellesi tärkeät asiat pelkästään omana tietonasi. Älä ikinä paljasta mitä oikeasti tunnet tai ajattelet. Ihmiset käyttää häikäilemättä hyväkseen heikkoja kohtiasi jos saa ne tietoonsa, siksi edes puolisolle ei voi kertoa itsestään kaikkea. Eilisen "ystävä ja rakas" on aina mahdollisesti huomisen vihollinen ja kannattaa siksi miettiä kuinka monta puukkoa sen toisen käteen ojentaa. Olet tyhmä jos aikuisenakin vielä luotat mihinkään.

Niinhän minä olen ollut. Mutta moni muukin kyllä luottaa, esim tuossa aiemmin se viisikymppinen vastaaja, joka on siis parisenkymmentä vuotta minua vanhempikin.

Ilmeisesti jotkut tietävät kersasta asti, että luottamus on turhaa. Jotkut, kuten minä, putoaa korkealta ja rakentaa uuden maailmankuvan. Joillakin se naiivius säilyy läpi elämän, koska joko käy hyvä tuuri, tai sitten defenssien avulla selitetään itselle, että toisella oli omat hyvät syynsä tehdä pahaa tai että oikeasti ei tarkoittanut sitä ja sitä, vaikka kävikin huonosti. Näin nyt yrittäisin lyhyesti päätellä. Mietin myös sitä, jäävätkö jotkut ihmiset pysyvästi rikkoutuneiksi eivätkä saa koskaan jäsenneltyä uutta maailmaa mielessään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin; olisinpa tajunnut tämän totuuden aikaisemmin, olisin tehnyt paljon paremmat valinnat elämässä eläen vain itseäni varten ja omilla ehdoillani, ilman paljoa myötätuntoa.

Mutta nykyisin tilannetta häiritsee tyhjyys sen suhteen, että en voi enää luottaa kehenkään. Ei oikeasti edes auta se, että "oppii tunnistamaan ne ihmiset, joihin voi luottaa". Vahinko kun ei tule kello kaulassa etkä oikeasti tiedä kannattiko luottaa vai ei, ennekuin on liian myöhäistä.

Tämän varjolla tuntuu vähän turhalta osallistua ihmiskuntaan ja luoda ja ylläpitää ihmissuhteita. Jos joutuu varomaan koska ja mistä seuraavaksi tulee puukkoa selkään, niin ei tunnu kovasti vaivan arvoiselta panostaa yhdessäoloon muiden kanssa. Tietysti, jos siitä on henkilökohtaista hyötyä, niin silloin silti kannattaa, mutta en jaksaisi vuorostani tietoisesti riistää ja manipuloida toisia enempää kuin olisi pakko, ja toisalta tasaveroiseen luottamukselliseen suhteeseen en enää oikein pysty tai halua osallistua.

Ymmärrän hyvin, koska kulkenut aivan saman polun. Tunnen paljon mainitsemaasi ihmistyyppiin kuuluvia ja joutunut maksamaan siitä kovan hinnan. Olen oppinut olemaan luottamatta, olemaan parempi ihmistuntija ja oppinut myös hajauttamaan tuttavapiirejä niin, ettei tunneta kovin pienessä piirissä. Ei ole montaa tuttua, mutta ne muutama on osoittanut lojaaliutensa melko hyvin ajan saatossa, jolloin vähitellen olen osannut puhua vähän henkilökohtaisemmista asioista. Olen melko yksinäinen ja tahtoisin kyllä hyvän tukiverkon ympärille, mutta oikeasti hyvät, luotettavat ja lojaalit tyypit on valitettavasti harvassa.

Itsekin aina ajattelen muiden olevan lähes yhtä epäluotettavia kuin minä.