Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä järkeä elämässä on, kun kehenkään ei voi luottaa?
28.01.2020 |
Ensinnäkin; olisinpa tajunnut tämän totuuden aikaisemmin, olisin tehnyt paljon paremmat valinnat elämässä eläen vain itseäni varten ja omilla ehdoillani, ilman paljoa myötätuntoa.
Mutta nykyisin tilannetta häiritsee tyhjyys sen suhteen, että en voi enää luottaa kehenkään. Ei oikeasti edes auta se, että "oppii tunnistamaan ne ihmiset, joihin voi luottaa". Vahinko kun ei tule kello kaulassa etkä oikeasti tiedä kannattiko luottaa vai ei, ennekuin on liian myöhäistä.
Tämän varjolla tuntuu vähän turhalta osallistua ihmiskuntaan ja luoda ja ylläpitää ihmissuhteita. Jos joutuu varomaan koska ja mistä seuraavaksi tulee puukkoa selkään, niin ei tunnu kovasti vaivan arvoiselta panostaa yhdessäoloon muiden kanssa. Tietysti, jos siitä on henkilökohtaista hyötyä, niin silloin silti kannattaa, mutta en jaksaisi vuorostani tietoisesti riistää ja manipuloida toisia enempää kuin olisi pakko, ja toisalta tasaveroiseen luottamukselliseen suhteeseen en enää oikein pysty tai halua osallistua.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Joo mutta kun minimoi ilkeät tyypit pois, ja ne on jo minimoineet itse itsensä elämästä, jotka eivät kestä esim. sairaita/työttömiä/köyhiä lähipiirissään (paitsi korkeintaan kettuillakseen/kaataakseen oman pahan olonsa aina niskaan),huomaakin olevansa täysin yksin? No kai tää näinkin menee ainakin jonkun aikaa, mutta aikamoista "elää"vaan oman päänsä sisällä, jos on just vielä pitkään ollut työtön jne.,että niitä ihmiskontakteja ei oikeasti ole missään enää.
Onhan se, aikamoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään luota yhteenkään ihmiseen. Liikaa pettymyksiä ollut. Vain kissaani luotan.
Tunnen tuskasi. Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin äkkiseltään ajattelisi. Ajan kanssa sitä oppii tuntemaan ihmiset ja se synnyttää omanlaisensa luottamuksen. Realistinen luottamus voisi olla parempi kuvaus. Tietää, miten ihmiset ovat pahoja ja miten ovat hyviä, ja sen mukaan asettelee omat suunnitelmansa.
Onhan se oma kasvunsa: oppia arvostamaan itseään niin paljon, että uskaltaa olla oma itsensä ja samalla suojata itsensä vahingollisilta ihmisiltä ja olosuhteilta.
Itsekkäässä maailmassa itsekäs pärjää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin nuorena luotin ihmisiin yms. En enää.
Mä en enää yritä,en osallistu. Käyn vaan kaupassa ja lenkillä. Oon kotona,pelaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän mutta muista kuitenkin että jos et edes halua yrittää luottaa kehenkään vaikka olisi todella kivam oloinen tyyppi sinulla vastassa niin silloin se on oma päätöksesi. Riskejä se vaatii, ehkä siinä voisi olla sinulle ulospääsyn merkki? Olet oppinut ja tottunut suojelemaan itseäsi etkä haluaisi pettyymksiä enää. Dilemma joka sinun tulee itse ratkaista.
Mää olin 35-vuotiaaksi asti me-henkinen ihminen ja autoin muita. Turpiin tuli ja pahasti. Nykyään pelaan vaan omaan pussiin niin sanotusti. Ei vois vähempää kiinnostaa muut ihmiste. Kunhan omalle tilille kertyy mahdollisimman paljon rahaa. Se nyt vaan tuntuu olevan pelin henkin. Ihan turha ruveta äiti teresaksi. Ja ei se äiti teresakaan mikään pulmunen ollut. Tai sJeesus Kristuskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä minäkään. Masentavaa, oikein todella masentavaa. Sanovat että ihminen on laumaeläin ja olen hyvin pitkälle samaa mieltä. Lapsesta asti olen kaivannut ihmisiä, mutta eipä noille ole kelvannut. Kiusaamista ja ulossulkemista vuoskausia. Aikuisuudessa sitten ihan täysiä mulkvisteja osunut lähipiiriin, joihin voi luottaa ainoastaan arvostelussa, hylkäämisessä tai järjettömässä mustasukkaisuudessa. Sanovat, että pitää kantaa kortensa kokoon tämän maan eteen. Miksi? Aika monta kortta olen jo kantanut jonkun absurdin yhteisen hyvän eteen, mutta odotan edelleen sitä päivää, jolloin se hyvä näkyisi. Kylmä totuus on se, että kannattaa pusertaa itsensä erakon rooliin, jolta ei lämpöä muille heru. On tämä sairas maa. Masentavaa, todella masentavaa.
Usein siitä epäluotettavuudesta on kyllä aika selviäkin merkkejä näkyvissä. Sitä vain ajattelee liian optimistisesti. "Vaikka se nyt tässä asiassa oli epäluotettava, niin on sillä sen verran järkeä että siihen voi tässä toisessa asiassa luottaa...." Joo. Ei voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein pääse sisään tämän ketjun ajatuksiin. Kyllä elämä voi olla julmaa, mutta toisaalta pitää osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja vähän suhteuttaa niitä. Jos työssä on paskaa, niin ottaa sen vaan työnä ja pitää siellä tiukan asiallisen roolin.
Enkä pääse sisälle siihenkään, että mitä nämä kiusaamiset sitten käytännössä ovat? Naisilla varsinkin kun tuntuu nykyään olevan paljon tällaista ylitulkintaa ja ihan delulu-meininkiä. Aika harvaa kiinnostaa toinen siinä määrin, että viitsii ruveta aktiivisesti kiusaamaan. Yhtälailla sitten vaivutaan epätoivoon jos ei saa sitä huomiota! Työpaikalla kun kerran unohdat toivottaa hyvät huomenet, nämä herkät ressukat ottaa sen henkkohtaisesti.
Ei ihmisiä tai elämää pidä ottaa niin kauhean vakavasti.
Alue: Aihe vapaa
Joo mutta kun minimoi ilkeät tyypit pois, ja ne on jo minimoineet itse itsensä elämästä, jotka eivät kestä esim. sairaita/työttömiä/köyhiä lähipiirissään (paitsi korkeintaan kettuillakseen/kaataakseen oman pahan olonsa aina niskaan),huomaakin olevansa täysin yksin? No kai tää näinkin menee ainakin jonkun aikaa, mutta aikamoista "elää"vaan oman päänsä sisällä, jos on just vielä pitkään ollut työtön jne.,että niitä ihmiskontakteja ei oikeasti ole missään enää.