Aspergernuoren sopeutuminen ympäristön vaatimuksiin

Ottakoon mallia eräästä ruotsalaisesta aspergertytöstä. Tämä vaatii koko maailmaa sopeutumaan omiin vaikeuksiinsa.

Onneksi nykyään työtkin saavat as-diagnoosin helpommin. Minä en saanut vasta kuin 30-v. Koko nuoruusaika meni pilalle kun tutkimusten mukaan olin terve mutta ”haasteellinen” nuori, ja täten en tarvinnut mitään tukea. 17-30-v meni masiksen, paniikin, ahmimishäiriön ja yksinäisyyden kourissa. Lisäksi söin hevoskuurin SSRI-lääkkeitä. Kouluttauduin graafisen suunnittelun medianomiksi, ja lääkkeet ja muut oheisp*skat veivät luovuuden ja työkyvyn.

Tämänhetkisen ennusteen mukaan joudun koko loppuelämäksi kuntoutukseen ja/tai terapiaan ja eläkkeelle. Jos olisin diagnosoitu ja saanut tukea, eläisin luultavasti melko neurotyypillisen nuoren aikuisen elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö erilaisuuden pitänyt olla rikkautta? Miksi näin ei ole burgereiden tapauksessa? Kysymyksenasettelu voisi yhtä hyvin olla: lapseni on tummaihoinen, miten saan hänet valkeaihoiseksi?

Ymmärrän näkökulmasi ja luulen että aspergernuoret yleisesti eivät edes haluaisi itse olla ”neurotyypillisiä”.

Mutta koska jokainen joutuu elämään yhteiskunnassa, on mielestäni hyödyllistä auttaa aspergernuorta elämään osana yhteiskuntaa ja tulemaan toimeen vaatimusten kanssa, samalla kun pyrkii saman aikaisesti järjestämään ympäristöä mahdollisimman stressittömäksi ja ennakkoluulottomaksi.

Ajattelen että mikäli en auttaisi lastani omaksumaan yhteiskunnassa tarvittavia taitoja, kuten miten sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään, jättäisin hänet tavallaan heitteille.

Minä halusin olla. Mukautuminen ja teeskentely johtivat siihen että yli kolmikymppisenä jouduin terapiaan. Liikaa patistettiin nimenomaan neurotyypillisten elämään, nuoruudessani asperger nähtiin häpeällisenä juttuna. Vammana, jota piti peitellä.

Toivo vain, mutta "minä olen erilainen" -diagnoosin haluaa joka toinen ihminen täällä. Toki voit olla lapsesi tukena ja uskoa kaiken tämän nimilaputtelun, mutta jossain kohtaa ei vain enää löydy ihmisiä, jotka haluavat opettaa sinun lastasi tai ketään muuta. Ovat sitten jossain diagnoosisiilossa kehäkolmosen ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään työtkin saavat as-diagnoosin helpommin. Minä en saanut vasta kuin 30-v. Koko nuoruusaika meni pilalle kun tutkimusten mukaan olin terve mutta ”haasteellinen” nuori, ja täten en tarvinnut mitään tukea. 17-30-v meni masiksen, paniikin, ahmimishäiriön ja yksinäisyyden kourissa. Lisäksi söin hevoskuurin SSRI-lääkkeitä. Kouluttauduin graafisen suunnittelun medianomiksi, ja lääkkeet ja muut oheisp*skat veivät luovuuden ja työkyvyn.

Tämänhetkisen ennusteen mukaan joudun koko loppuelämäksi kuntoutukseen ja/tai terapiaan ja eläkkeelle. Jos olisin diagnosoitu ja saanut tukea, eläisin luultavasti melko neurotyypillisen nuoren aikuisen elämää.

Meidän aspergerilla on useita lääkkeitä. Masennuslääke, keskittymislääke, antipsykootti ja vielä joku neljäs, psyykeen vaikuttaa sekin.

Mietin usein kun hoitava taho haluaa että 14 v syö lääkkeitä, mutta varsinaista hyötyä ei niistä ole ollut. Paitsi kyllä tietysti masennuslääkkeet auttoivat masennukseen, mutta muuten. En uskalla lopettaa lääkkeitä sillä muuten on sijoitus edessä todennäköisesti. Meillä siis koulupudokkuus on ainoa oire. Ja toimintakyky on olematon silloin kun kyseessä on ulkoapäin tuleva vaatimus.

Kylläpäs tähän ketjuun on pesiytynyt ikäviä trolleja. Pahoitteluni aloittajalle, joka vilpittömästi yritti kysyä apua.

Minulla on toisen diagnoosin alla nepsy-lapsia. Itse ajattelen niin, että jokainen saa olla jossain määrin ”omituinen”. Mutta tavoitteena ehdottomasti kuntouttaa ja auttaa niin paljon, että heillä on 1. ystäviä ja 2. isona työpaikka, josta he pitävät ja voivat ansaita elantonsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään työtkin saavat as-diagnoosin helpommin. Minä en saanut vasta kuin 30-v. Koko nuoruusaika meni pilalle kun tutkimusten mukaan olin terve mutta ”haasteellinen” nuori, ja täten en tarvinnut mitään tukea. 17-30-v meni masiksen, paniikin, ahmimishäiriön ja yksinäisyyden kourissa. Lisäksi söin hevoskuurin SSRI-lääkkeitä. Kouluttauduin graafisen suunnittelun medianomiksi, ja lääkkeet ja muut oheisp*skat veivät luovuuden ja työkyvyn.

Tämänhetkisen ennusteen mukaan joudun koko loppuelämäksi kuntoutukseen ja/tai terapiaan ja eläkkeelle. Jos olisin diagnosoitu ja saanut tukea, eläisin luultavasti melko neurotyypillisen nuoren aikuisen elämää.

Meidän aspergerilla on useita lääkkeitä. Masennuslääke, keskittymislääke, antipsykootti ja vielä joku neljäs, psyykeen vaikuttaa sekin.

Mietin usein kun hoitava taho haluaa että 14 v syö lääkkeitä, mutta varsinaista hyötyä ei niistä ole ollut. Paitsi kyllä tietysti masennuslääkkeet auttoivat masennukseen, mutta muuten. En uskalla lopettaa lääkkeitä sillä muuten on sijoitus edessä todennäköisesti. Meillä siis koulupudokkuus on ainoa oire. Ja toimintakyky on olematon silloin kun kyseessä on ulkoapäin tuleva vaatimus.

Ihan järkyttävää luettavaa!

Kuinkahan monta autistia on otettu huostaan kun on kuviteltu että ongelmat johtuvat vanhemmista. Hirveä trauma lapselle, saati autistille.

:(

Pojallani asperger + add. Nyt lapseni 5v ja kiinnostaisi myös kuulla miten vastaavassa diagnoosissa ala-asteella mennyt. Onko erityisluokalla vai perusluokalla?

Muistatteha, että muut ihmiset eivät automaattisesti tiedä sunu/lapsesi olevan asperger. Ei sitä koulussa kerrota, kun terveystiedot ovat salassa pidettävää tietoa. Silloin muilla on täysi oikeus pitää sinua/lastasi vain huonosti käyttäytyvänä urpona. Törpösti käyttäytyviä möläyttelijöitä kun on neurotyypillisissäkin.

https://www.aivoliitto.fi/verkkokauppa/tuotteet/saku-spesiaali-nuori-ki…

Onko lapsellesi suositeltu toimintaterapiaa? Voisi hyötyä myös toimintaterapiaryhmästä, jossa myös muita as-piirteisiä.

Täytyy joustaa molemmin puolin. Ei saa liikaa joustaa ja opettaa nuorelle että hän olisi jotenkin erityisessä asemassa ja hänen pillinsä mukaan pitäisi tanssia.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpäs tähän ketjuun on pesiytynyt ikäviä trolleja. Pahoitteluni aloittajalle, joka vilpittömästi yritti kysyä apua.

Minulla on toisen diagnoosin alla nepsy-lapsia. Itse ajattelen niin, että jokainen saa olla jossain määrin ”omituinen”. Mutta tavoitteena ehdottomasti kuntouttaa ja auttaa niin paljon, että heillä on 1. ystäviä ja 2. isona työpaikka, josta he pitävät ja voivat ansaita elantonsa.

Olisipa ihanaa jos oma as/add lapsi joskus pystyisi tekemään työtä ja elämään tasapainoista perhe-elämää. Mutta mikäli ei, maailmassa täytyy olla paikka myös sellaiselle joka ei noihin kykene.

Siis mitä hittoa?! Luinko mä oikein, syötetäänkö autisteille jotain antipsykootteja ja muita mömmöjä?!?! Miksi??

Itse opetin assilapselleni kaksi asiaa: 1. Hän on suunnattoman arvokas lahja, josta olen äärettömän kiitollinen. 2. Hän on ihana juuri sellaisena piirun verran erilaisena.

Tältä pohjalta hän opetteli elämään maailmassa, joka oli hänestä outo. Hänellä ei ollut paineita erilaisuudestaan, koska hän kotona sai täyden hyväksynnän.

Vähitellen lapseni on oppinut sääntöjä, miten eletään. Usein ne ovat hänestä käsittämättömiä, mutta hän noudattaa niitä silti. Hän opiskelee ja käy töissä menestyen ihan hyvin.

Rakastakaa lapsianne ehdoitta!

Hei, esim. facebookista löytyy suljettuja ryhmiä, joissa aiheesta voi keskustella asiallisesti muiden assien vanhempien kanssa ja saa vertaistukea ja vinkkejä. Tämä ei välttämättä ole se paras paikka.

Kannattaa liittyä paikallisyhdistykseen, esim. Tampereella toimii TSAU jolla on monenlaista tukitoimintaa. Meillä on assi, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Koulussa on vielä suht helppoa, joku on aina sanomassa mitä tehdään. On oppinut jonkun verran "matkimaan" neuronormaaleja, sosiaaliset tilanteet on vaikeita jännittämisen takia. Tulevaisuus kyllä huolettaa pärjääkö työelämässä, koulu ja opinnot on aina sujunut. Ei lääkityksiä, kävi nuorempana kuntoutuksessa ilman kummempia tuloksia.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut koulumaailmassa, että ympäristö ei tule välttämättä juurikaan vastaan, esim. Suurin osa yleisopetuksen opettajista ei ymmärrä autismin kirjoa. Voi olla, että itse pitää vaatia tukitoimia. Jos on tehostettu tai erityinen tuki, voi silti jäädä heitteille, riippuu koulusta tai kunnasta. Jos nuori on pienryhmässä, asian pitäisi toimia paremmin. Meillä on nuori yleisopetuksessa, ja oli sitä myös alakoulussa. Koululta pitää ja saa vaatia tukitoimia (esim. Asperger-nuoren tukeminen ja ohjaaminen luokassa sosiaalisissa tilanteissa). Onko teidän nuori tehostetun tuen tai erityisen tuen piirissä? Jos ei, ota heti yhteyttä kouluun!

Meidän aspergernuoren pelastus on kaverit. Niitä on hänellä ollut aina. Hän on oppinut aika paljon sosiaalisia taitoja muilta. DIagnoosiaikaan tarjottiin poliklinikan kautta sosiaalisten taitojen pienryhmää, mutta lapsi kieltäytyi menemästä. Niitä on varmaan nuorillekin? Autismiliiton paikallisyhdistykset järjestävät toimintaa ainakin isommissa paikoissa on harrastuskerhoja, esim. Partio. Sieltä voisi löytyä samanhenkistä porukkaa?

Nuoren omaa itsetuntoa pitää vahvistaa, esim. Kognitiivinen terapia voi toimia. Voisi olla hyvä vaihtoehto, jos on masennusta myös.

Uniongelmia on meillä myös. Hankin juuri painopeiton ja se on ollut hyvä. Aistiherkkyyksiä on myös, mutta se on liian pitkä stoori. Koulunkäynti meidän nuorella on jatkuvaa alisuoriutumista, sillä jos aihe ei kiinnosta niin mitään ei tarvitse meidän nuoren mielestään tehdä.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

Omassa lähipiirissä juuri tuollainen nuori.

Vierailija kirjoitti:

Hei, esim. facebookista löytyy suljettuja ryhmiä, joissa aiheesta voi keskustella asiallisesti muiden assien vanhempien kanssa ja saa vertaistukea ja vinkkejä. Tämä ei välttämättä ole se paras paikka.

Miksi ei? Onko tosiaan niin että täällä on ymmärrystä puhua vain perseenhajuisista sohvista ja lapsen vanukkaista?

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä hittoa?! Luinko mä oikein, syötetäänkö autisteille jotain antipsykootteja ja muita mömmöjä?!?! Miksi??

Mulle syötettiin 15 vuotta mielialalääkkeitä koska oireideni syyksi luultiin paniikkihäiriötä. Sain asperger-diagnoosin viime vuonna 31-vuotiaana. Arvaa vituttiko kun noiden vuosien jälkeen mulle sanottiin, että kaikki se oli turhaa. Olisin tarvinnut vain oikean diagnoosin, kuntoutusta ja vertaistukea. Mulla paloi noihin lääkkeisiin kymmeniätuhansia euroja. Eihän tästä ole montaa vuottakaan kun tajuttiin, että naisillakin voi olla asperger/autismia. Usein mietin että jos olisin syntynyt mieheksi niin as-diagnoosi olisi tullut heittämällä jo lapsena. 

☝🏻Tuohan on pahoinpitely