Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten huonossa kunnossa vanhuksen pitää olla, että saa hoitopaikan?
18.01.2020 |
Olen sitä mieltä, että anoppini, 90 v, tarvitsisi ehdottomasti hoitopaikan. Hänellä on alzheimer ja siihen liittyen harhoja, luulee esim. että hänellä on kotona kavereita, aina ei tiedä missä on. Muisti on tietysti olematon, eikä muista enää aina syödäkään. On usein ahdistunut ja peloissaan, yksinäisyys vaivaa ja soittelee meille kymmeniäkin kertoja päivässä ja varsinkin iltaisin itkee. Muutaman kerran on jo kaatunutkin, mutta pahempaa ei ole sattunut.
Asumme samassa kaupungissa ja yleensä minä käyn anopilla pari kertaa päivässä ja mies kerran, mulla on paremmin aikaa. Miehen veli asuu kaukana ja käy muutaman kerran vuodessa. Tätä on nyt jatkunut kohta 6 v ja alan olla ihan väsynyt. Anoppi välillä myös kiukuttelee, kuuluu sairauteen ja voi syyttää minua joskus varkaaksi. Kotihoito käy, mutta eihän se ole kuin se pieni hetki, ei se riitä mihinkään ja anoppi myös osaa näytellä heille parempikuntoista kuin on, koska pelkää, että vievät hänet "vaivaistaloon".
Myös oma äitini tarvitsee apuani yhä enemmän, en millään jaksa huolehtia kahdesta vanhuksesta. Onkohan vielä mitään toivoa saada hoitopaikka?
Kommentit (109)
Aina kun joku laitoshoidossa oleva vanhus kuolee, seuraavana jonossa oleva saa laitospaikan. Riippuu paljolti paikkakunnasta, kuinka huonokuntoinen pitää olla, että pääsee edes "jonoon".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole vielä kertaakaan nähnyt, että omaisille ahdistuneena soittelu olisi syy saada ympärivuorokautista hoitopaikkaa. Oletan että sellaista tarkoitat, kun palvelutaloissa joissa ei siis ole yöhoitoa, on sama tilanne kuin kotona - hoitajat piipahtavat vanhusten omissa asunnoissa. Sitä puhelinta kun ei saa takavarikkoon vaikka olisi missä hoitopaikassa.
Mahdotonta se ei toki ole, jos voitte osoittaa että käymällä kolme kertaa päivässä korvaatte kotihoidon käynnit. Mitä siis käytte tekemässä? Onko kotihoidon lääkäri tietoinen harhoista ja teidän kuormituksesta? Aika usein kotihoidossa törmään tapauksiin jossa hoitajan käynnillä ”kaikki on hyvin”, vanhus ei ota mitään tarjottua apua vastaan väittäen tehneensä ne itse ja todellisuus onkin sitten vallan muuta. Ja eihän niitä apuja voida väkisin antaa. Auttaisiko kotihoidon käyntien lisäys?
Karu totuus on se että kunnat katsovat usein vanhuksen pärjäävän sillä että käydään antamassa lääkkeet, ruokaa ja huolehditaan hygienia, vaikkei se monessakaan tapauksessa ole riittävä juurikin tuon yksinäisyyden takia.Minusta noilla käyntikerroilla olisitte jo omaishoidon tukeen oikeutettuja, tällöin onnistuisi alkuun ainakin omaishoitajan vapaat jaksohoidon muodossa. Onko päivätoiminta kokeiltu, useilla paikkakunnilla on helppoja kunnan järjestämiä päiväpaikkoja, taksi vie ja hakee. Nyt ensimmäisenä yhteys kotihoitoon tai jos tiedätte suoraan tahon kuka siellä näistä asioista vastaa, niin sinne.
Juuri noin se menee, että anoppi näyttelee hoitajille reipasta ja sanoo, että juu olen syönyt ja ajattelin tässä vähän imuroida ja sitten taidan alkaa neulomaan. Ja kotihoito uskoo. Olen sanonut heille, että ei pidä paikkaansa, mutta kun tekevät sen arvion silloin tällöin, niin siinä lukee aina, että virkeä ja iloinen rouva, vielä omatoiminen yms. potaskaa. Kerran miehelle soitettiin, kun tekivät arviota, mutta silloin anoppi ei vielä ollut noin huonokuntoinen. Omaishoidon tukeakin on haettu, mutta sitä ei myönnetty, kun anoppi on niin hyväkuntoinen.
Päivätoiminta tms. vain pahentaa tilannetta, on kokeiltu. Anoppi oli sen jälkeen entistä sekavampi, ei tiennyt päiväkausiin missä on ja kenen kanssa. Oli ihan paniikissa. Vielä raskaampaa kuin normaalisti.
Minä siivoan anopilla, lämmitän ruuan, jos epäilen, että hän ei ole syönyt. Joskus käytän suihkussa, kun hän ei uskalla yksin mennä, useimmiten käy kuitenkin itsekseen. Viemme ruokaostokset, maksamme laskut ja hoidamme kaikki asiat. Joskus anoppi on vääntänyt lämmöt pois päältä, joskus ei osaa avata telkkaria ja itkee sitä. Luulee joskus myös, että hänellä ei ole mitään ruokaa. Kaikkea mahdollista...
Jos hän olisi laitoksessa, voisi jättää joskus vastaamatta puhelimeen eikä olisi aina mielen päällä, että mitä siellä taas on sattunut. Joskus on kaatunut ja pitää tilata ambulanssi, aina eivät ota kyytiin, vaan käskevät tilata taksin. Olen vaan niin kamalan väsynyt huolehtimaan enää kenestäkään. Kun on lapset saanut isoksi, ei jaksaisi enää yhtään. Ja seuraavaksi on vuorossa oma äitini. ap
Ymmärrätkö että jos käynneillä anoppisi fuulaa kaiken olevan hyvin, niin ei ne hoitajat voi sinne kirjauksiin valehdellakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hoitajat uskoisi tilanteen olevan eri.
Ainoa keino on soitella vaikka päivittäin näistä paikoista päättäville tahoille. Kotihoitokaan ei muuta voi kuin puhelusi kirjata, mutta mitään päätösvaltaa heillä ei ole joten sinne soittelu ei auta, päinvastoin syö resurssia sieltä missä sitä ei ennestäänkään ole riittävästi. Kun nämä pikkupomot saavat tarpeeksi monta itkuista puhelua ja heidän työaikaa menee, alkaa tapahtua. Joku tässä keskustelussa jo sanoikin, että ilmoitatte kylmästi lähtevänne reissuun ja jokainen puhelu jonka anoppi teille tekee, siirrätte eteenpäin. Eli soitatte samantien kotihoidon ja vaaditte ns. turvahälytyskäynnille (täysin mahdollista vaikkei vanhus itse hälytäkään). Jos kotihoito ei suostu paikalle, soitatte häkeen joka tekee sosiaalipäivystykseen ilmoituksen, silloin viimeistään kotihoidon on lähdettävä liikkeelle. Kun näitä alkaa tulla useampia kertoja, niin taatusti tulee halvemmaksi se hoitopaikka kuin monta kertaa päivässä hälytyslähdöt.
Oikeasti toivon että tilanne ratkeaa parhain päin. Tämä on ikävä ilmiö kun omainen joutuu taistelemaan, tulee tunne ettei uskota tilanteen olevan paha. Johtuu siitä, ettette uskoisikaan paljonko on myös niitä omaisia jotka vaativat palveluja joita ei _oikeasti_ tarvita. Työssäni kotihoidossa näen viikottain molempia, turhauttaa itseäkin kun näkee omaisten hädän ja resurssit on mitä on. Ja sitten on näitä joiden ongelmat on tasoa roska lattialla, miksette siivoa... kyllä mieluummin istuisin muistisairaan seurana pari tuntia kuin keskittyisin siivoukseen.
Joo, näinhän se tietysti on, ymmärrän kyllä. Voisitvathan he kuitenkin kysyä meiltä, jotka olemme anopin kanssa joka päivä ainkin pari tuntia, että mikä se tilanne oikeasti on ja kirjata sen siihen onko se nyt RAI-arvio, vai mikä. Kun viimeksi luin sitä arviota, niin tuntui, että puhtaanko tässä nyt oikeasti tästä samasta vanhuksesta. Siis siellä lukee, että xx lämmittää itse ruuat, huolehtii hygieniastaan, tekee kotityöt, ulkoilee. Poika vaimoineen auttelee. Pärjää hyvin itsekseen. Siis ei sanaakaan siitä kuinka paljon teemme, eikä mitään epäilyä tyyliin, että xx kertoo, että...poika kertoo että...eikö oikeasti omaisilta tarvitse kysyä mitään näihin arvioihin? Miten se kotihoito voi sen edes tehdä, kun ehtivät piipahtaa sen max 15 minuuttia kolme kertaa päivässä? Ja hoitajat vaihtuu jatkuvasti. Omahoitajakin on vaihtunut jo monta kertaa ja hän sen arvion ainakin viimeksi teki. Olikohan käynyt anopilla ehkä 10 kertaa.
Kotihoidosta oli tehty arvio myös siihen omaishoidon tuen hakemukseen. Kai se omatoimisuus oli siinäkin lukenut. Ymmärrän kyllä, että hoitajat on kovilla, ei se heidän vika ole, että ei heillä ole aikaa paneutua asiakkaisiin ja moni lähtee pois kun huomaa mikä on homman nimi. Se on todellakin kunnioitettavaa työtä, anteeksi jos loukkasin. Ja olen koko ajan varonut, etten pyydä kotihoidolta yhtään mitään ylimääräistä ja varmaan sitä neljättä käyntiä ei myönnetä, koska en ole sitä hirvennyt riittävästi vaatia, kun tiedän miten kovilla ovat ja jatkuvasti alimiehityksellä. ap
Muistakaa kysyä vanhuksiltanne, miten paljon haluavat itseään hoidettavan, jos joutuvat sellaiseen tilaan, etteivät enää itse ymmärrä asioita. Vaikka hoitotahto on tehty, niin meiltä ainakin on kummankin mummon kohdalla lääkäri kysynyt, vieläkö halutaan vaikka jotain rankkoja tutkimuksia tehtävän 92-vuotiaalle. On helpompi sitten vastata, kun tietää vanhuksen oman mielipiteen. Siis tilanne oli sellainen, että ei niitäkään tutkimuksia enää lääkärin mielestä ehkä kestäisi, saati hoitoa, jos jotain löytyisi.
Kun oma vanhukseni sairastui dementiaan, olisin tietenkin halunnut hänet heti johonkin hoitopaikkaan, mutta jälkeen päin ajatellen ihan hyvin hän pärjäsi kotona kotihoidon hoitaessa ja lisätessä käyntejä tarvittaessa. Itse hoidettiin raha-asiat ja ostettiin ruokaa ym.
Kesti vielä monia vuosia, ennenkuin fyysiset sairaudet sitten pakottivat laitospaikkajonoon.
Minun alzheimeria sairastavan mummin kohdalla homma meni siten, että kotihoito kävi 2 kertaa päivässä ja lisäksi oli turvapuhelimia ym. hälyttimiä ja vimpaimia muka turvallisuutta parantamaan. No mummi oli sen verran menevää sorttia, että lähti melkein joka päivä omille retkilleen ja eksyi milloin minnekin. Oli vieläpä sen verran ovela, että kiskoi kaikkien hälyttimien pistokkeet seinästä.
Poliisien kanssa usein etsittiin ja vartiointifirma kävi sen luona enemmän kuin kotihoito.
Olen ainoa lähiomainen ja vaikka miten yritin selittää, ettei aikani yksinkertaisesti riitä opiskelun ja töiden lisäksi mummini hoitamiseen, niin vastuuta yritettiin vanhuspalvelujen puolelta silti jatkuvasti siirtää minulle - välillä jopa syyllistävään sävyyn, tai niin sen ainakin tuossa tilanteessa koin.
Hoitopaikkaa hänelle alettiin etsiä vasta sitten kun oli n. 3 kertaa tuotu ambulanssilla sairaalaan (pyörtyi mm. kaupungille nestehukan vuoksi) ja itse jouduin tilanteen aiheuttaman burn outin takia psykiatriselle osastolle hoitoon, jossa sosiaalihuolto sitten teki huoli-ilmoituksen mummista. Lisäksi tarvittiin vielä kotihoidon lausunto, että eivät voi hoitaa mummia, koska hänen turvalisuuttaan kotona ei voida taata.
Kokonaisuudessaan ihan hirveä kokemus niin mulle kuin mummilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on paikkakuntakohtaista sekä jos on omaisia, paikka voi olla vaikeampi saada. Pienillä paikkakunnilla taitaa saada helpommin kuin kaupungeissa.
Ei kai se niinkään kunnosta ole kiinni saako hoitopaikan vaan lompakosta. Eihän sen näin pitäisi olla mutta kun on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhuksen joutuessa sairaalaan omaisten ei kannata käydä katsomassa -> tajuavat, ettei omaisia ole/ kiinnosta ja järjestävät palveluita tai hoitopaikan.
Aktiiviset omaiset pääsevät ilmaisiksi hoitajiksi ja muuta ei anneta.
Toivottavasti ap saatte paikan anopillesi. Tiedän miten rankkaa muistisairaasta vanhuksesta huolehtiminen on, olen itse huolehtinut äidistäni jo monta vuotta. Teen kaiken, kotihoito kyllä käy, mutta äiti näyttelee heille reipasta ja iloista. Mulle itkee ja valittaa, haukkuu mua, epäilee että vien rahat yms. Tiedän, että kuuluu muistisairauteen, mutta siltikin se ärsyttää, kun työpäivän jälkeen väsyneenä menet ruokaostosten kanssa äidin luo, vaikka haluaisit mennä jo omaan kotiin ja vastassa on haukkuminen. Äitini myös soitteli mulle öisin, pahimmillaan useita kertoja yössä. Nykyään mulla on puhelin äänettömällä, että jos yöllä tulee äidille joku hätä, niin ei voi mitään. Se on kauhea ajatus, mutta en yksinkertaisesti enää jaksanut kaiken päälle yöheräilyjä. Äiti ei suostu käyttämään turvapuhelinta.
Minäkään en saanut edes omaishoidon tukea, vaikka käyn äidillä monta kertaa päivässä ja hoidan tosiaan ihan kaiken ja juttelen äidin kanssa lisäksi puhelimessa monta kertaa päivässä, kun häntä ahdistaa, pelottaa ja itkettää. Äiti ei suostu mihinkään virikkeisiin. Minä olen hänen ainoa virikkeensä. Nyt tämä homma on tullut tiensä päähän, heti huomenna tilaan ajan lääkärille ja kerron miten väsynyt olen, en jaksa enää päivääkään. Olen niin väsynyt, etten jaksa harrastaa mitään, en tavata ystäviä, en saa nukuttua, olen masentunut ja täysin iloton, itken joka päivä. On ihan pakko saada äidille laitospaikka, tai minä tarvitsen sen kohta itse. Montakohan meitä on tässä maassa tässä tilanteessa? Päättäjiä ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kotihoito käy 3 kertaa päivässä, on haettu yhtä lisäkäyntiä, mutta sille ei ole kuulemma aihetta, kun ei tarvi lääkkeitä ottaa useammin. Jos me ei käytäis, niin en tiedä miten pärjäis. Mutta miten sitä voi olla menemättä, kun soittelee ihan sekaisin ja itkee yms.? Eihän se kotihoito voi vastata tuommoseen tarpeeseen. ap
OMAIS hoitopalaverissa,sinua kuunnellaan.KOTIHOIDON OMA HOITAJA ANTAA LAUSUNNON;LÄÄKÄRIN LAUSUNTO tai terveyskeskus lääkärin lausunto,NIIN PÄÄSEE PALVELUTALOON.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaveri on kotihoidossa ja kertoo, että omaiset usein haluavat vanhuksen laitokseen. Ymmärtämättä, että laitoksessa ei sitten todellakaan muuta pääse vanhus tekemään, kuin sängyssä makaamaan. Voi olla omaisilla ihan väärä kuva, kun jossain uutisissa näytetään, että jossain paikassa vanhukset ulkoilee tai on jalkeilla ja askartelee jotain. Totuus monessa paikassa on sitten karumpi, resurssit on juuri niin niukat kuin mitä olet kauhu-uutisista lukenutkin, että joku ehtii vähän käydä kääntelemässä ja laitoksessa vanhusparka lähinnä saa maata yksin vuoteessaan ilman virikkeitä. Tietysti jos vanhus on ihan pihalla ja kotona oleilu on jo vaaraksi hänelle, tämä voi olla se parempi vaihtoehto, mutta se haave, että vanhus pääsee sitten johonkin mukavaan paikkaan jossa on viriketoimintaa voi olla omaisilta harhaluulo.
Oma kokemukseni on se, että laitoksessa vanhus on turvassa, ja me omaiset voimme sitten käydä antamassa niitä virikkeitä ja ulkoilureissuja. Kotona asumisen aikana niihin ei ollut mahdollisuutta, kun siellä oli hoidettava se koti, ja koska molemmat mummoni ovat loppuvaiheessa olleet pelokkaita ja jo vähän pihalla, heillä molemmilla oli päiväsaikaan ihan ihmetoimintoja käynnissä. Milloin oli ”siivottu” keittiötä tyhjentämällä kaikki kaapit ja pakastin lattialle, milloin vesi valui täysillä ties kuinka monetta tuntia vessan lavuaariin jne.
Kun vihdoin se hoitopaikka tuli, pystyimme kaikki rentoutumaan, vaikka edelleen käytiin mummoja päivittäin tapaamassa (meillä nämä ajanjaksot eivät olleet yhtaikaa, eli yksi mummo kerrallaan oli hoidettavana). Ulkoilua varten ilmoitimme aina etukäteen osastolle, ja siellä mummo saatiin sovittuna aikana pyörätuoliin, siis siinä vaiheessa kun hän ei enää itse siihen jaksanut nousta. Paikassa oli myös joku ”virikesali” johon saatettiin mennä vaikka sängyn kanssa, jos ei istua jaksanut. Siellä mummo sitten katseli minun lasteni leikkejä jonkin aikaa, kun oli jotain palloja ja puolapuita. (toisen mummon asuntola-aikana meillä ei vielä ollut lapsiakaan). Se lasten puuhien katselu tuntui aina olevan kaikkein kiinnostavinta. Ei siis todellakaan mitään spektaakkeleita järjestetty vaan saatettiin vaikka katsoa telkkaria yhdessä. Tätini kävi joskus vaan pötköttelemässä mummon huoneen sohvalla, saattoi torkahtaakin.
Tämä kaikki oli vaativaa silloin, kun mummot asuivat vielä kotona, koska olimme oikeasti ympärivuorokautisesti huolissamme. Siellä käyminen oli aina ihan arpapeliä, että onko taas sattunut jotain. Siksi se palvelutalopaikka oli niin hieno juttu. Minun molemmat mummot kyllä olivat sellaisessa palvelutalossa, jossa hoitajia oli yölläkin.
Nyt kannattaa anoppi opettaa käyttämäänturvaranneketta. . Kun tekee parikymmentä hälytystä vrk: ssa, alkaa hoitopaikka järjestyä. Kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummitädilläni käy kotihoito 3 kertaa päivässä, mutta ei mitään toivoa hoirokodista, vaikka kummi ei tiedä mikä kuukausi on menossa..
Jos omaiset käyvät 3 kertaa päivässä, ei taida olla mitään mahdollisuutta saada laitospaikkaa.Hyvä, jos saa edes mitään kotihoitoa. Omaisten pitää ensin lopettaa vanhuksen luona käyminen ja jossain vaiheessa sen jälkeen saattaa saada laitospaikan.
Luojan kiitos omat vanhemmat ovat jo kuolleet. Ja appivanhemmatkin kuolevat hyvässä lykyssä johonkin muuhun kuin Alzheimeriin.
Omalla äidillä oli Alzheimer ja hän pääsi aika helposti hoitoon kun poliisit korjasivat hänet kadulta, jossa hän oli etsimässä pientä kadonnutta lastaan. Poliisit veivät hänet sairaalaan, jossa todettiin ettei tätä voi enää kotiin laittaa. Jo tuota ennen äiti oli ollut yöpaidassa aamukuudelta ulkona pakkasella etsimässä kuollutta miestään ja monesti soitellut hätäkeskukseen.
Sairaalasta äiti tuli meille ja oli vajaa pari viikkoa, ennen kuin saatiin hoitopaikkaan. Ensimmäisestä hoitopaikasta hänet heitettiin ulos (tiedän, ei laillista, mutta pääsi parempiin hoiviin tämän jälkeen) kun oli ensin kiskonut sieltä vessanpöntön irti ja aiheuttanut vesivahingon. Ja tämän jälkeen kun hänelle annettiin yöksi metallinen yöastia, niin hoitopaikalla tuli mitta täyteen kun äiti oli yöllä levittänyt ulosteitaan pitkin ja poikin. Tuossa hoitopaikassa äiti myös tiirikoitui huonekaverin lukittuun huoneeseen keittiöstä ottamallaan lusikalla ja varasti sieltä vaatteita. Hän onnistui myös uskottelemaan toisille asukkaille, että on lähdössä, ja niinpä yhtenä aamuna he olivat kaikki valmiina lähtemään pois, matkalaukut oli heillä pakattuna.
Tuo oli hankala vaihe, kun oli vielä toimintakykyä, mutta pää ei pelannut. Enkä tiedä oliko lääkityskään kohdallaan. Vanhainkodissa äiti oli yrittänyt tukehduttaa huonekaverinsa tyynyllä ja sai tämän jälkeen oman huoneen.
Muistan sen kauhean tunteen kun vein äidin sinne ensimmäiseen paikkaan. Niin syyllinen olo! Vaikka olin kahden viikon ajan nähnyt miten sekaisin hän on ja itse olin työtön siihen aikaan. Silti emme miehen kanssa jaksaneet äidin kotkotuksia, jo ensimmäisen päivän jälkeen menimme lääkäriin hakemaan rauhoittavaa lääkettä ja nukahduslääkettä. Vaikka mies valvoi äidin kanssa pitkään ja minä heräsin aamusta, silti äiti onnistui heräämään ennen minua ja tekemään tihutöitään. Mutta tuo oli tärkeä vaihe, kun sain nähdä mihin kuntoon hän on mennyt. Ymmärsin että pakko hänet on saada lukkojen taakse. Ja sinne ensimmäiseen hoitopaikkaan vein hänet suunnittelemaan paluuta lapsuuden maisemiin. Ei hän edes muistanut siinä kohtaa omaa asuntoaan, jossa oli asunut pari viikkoa aiemmin. Luuli olevansa koditon ja suunnitteli paluuta koti-Suomeen.
Äiti ehti olla 1,5 vuotta laitoshoidossa ennen kuin keuhkokuume pelasti. Tuuria oli matkassa, että selvisi noin vähällä! Ne viimeiset kuukaudet oli jo sellaisia, että kun katsoi silmiin, niin ketään ei näkynyt pois. Aloin jo itsekin toivoa että äiti pääsisi pois, onneksi noutaja sitten tulikin.
Nykyisin ei saa ihmisarvoista hoitoa jos ei ole varaa kustantaa sitä itse :-(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole vielä kertaakaan nähnyt, että omaisille ahdistuneena soittelu olisi syy saada ympärivuorokautista hoitopaikkaa. Oletan että sellaista tarkoitat, kun palvelutaloissa joissa ei siis ole yöhoitoa, on sama tilanne kuin kotona - hoitajat piipahtavat vanhusten omissa asunnoissa. Sitä puhelinta kun ei saa takavarikkoon vaikka olisi missä hoitopaikassa.
Mahdotonta se ei toki ole, jos voitte osoittaa että käymällä kolme kertaa päivässä korvaatte kotihoidon käynnit. Mitä siis käytte tekemässä? Onko kotihoidon lääkäri tietoinen harhoista ja teidän kuormituksesta? Aika usein kotihoidossa törmään tapauksiin jossa hoitajan käynnillä ”kaikki on hyvin”, vanhus ei ota mitään tarjottua apua vastaan väittäen tehneensä ne itse ja todellisuus onkin sitten vallan muuta. Ja eihän niitä apuja voida väkisin antaa. Auttaisiko kotihoidon käyntien lisäys?
Karu totuus on se että kunnat katsovat usein vanhuksen pärjäävän sillä että käydään antamassa lääkkeet, ruokaa ja huolehditaan hygienia, vaikkei se monessakaan tapauksessa ole riittävä juurikin tuon yksinäisyyden takia.Minusta noilla käyntikerroilla olisitte jo omaishoidon tukeen oikeutettuja, tällöin onnistuisi alkuun ainakin omaishoitajan vapaat jaksohoidon muodossa. Onko päivätoiminta kokeiltu, useilla paikkakunnilla on helppoja kunnan järjestämiä päiväpaikkoja, taksi vie ja hakee. Nyt ensimmäisenä yhteys kotihoitoon tai jos tiedätte suoraan tahon kuka siellä näistä asioista vastaa, niin sinne.
Juuri noin se menee, että anoppi näyttelee hoitajille reipasta ja sanoo, että juu olen syönyt ja ajattelin tässä vähän imuroida ja sitten taidan alkaa neulomaan. Ja kotihoito uskoo. Olen sanonut heille, että ei pidä paikkaansa, mutta kun tekevät sen arvion silloin tällöin, niin siinä lukee aina, että virkeä ja iloinen rouva, vielä omatoiminen yms. potaskaa. Kerran miehelle soitettiin, kun tekivät arviota, mutta silloin anoppi ei vielä ollut noin huonokuntoinen. Omaishoidon tukeakin on haettu, mutta sitä ei myönnetty, kun anoppi on niin hyväkuntoinen.
Päivätoiminta tms. vain pahentaa tilannetta, on kokeiltu. Anoppi oli sen jälkeen entistä sekavampi, ei tiennyt päiväkausiin missä on ja kenen kanssa. Oli ihan paniikissa. Vielä raskaampaa kuin normaalisti.
Minä siivoan anopilla, lämmitän ruuan, jos epäilen, että hän ei ole syönyt. Joskus käytän suihkussa, kun hän ei uskalla yksin mennä, useimmiten käy kuitenkin itsekseen. Viemme ruokaostokset, maksamme laskut ja hoidamme kaikki asiat. Joskus anoppi on vääntänyt lämmöt pois päältä, joskus ei osaa avata telkkaria ja itkee sitä. Luulee joskus myös, että hänellä ei ole mitään ruokaa. Kaikkea mahdollista...
Jos hän olisi laitoksessa, voisi jättää joskus vastaamatta puhelimeen eikä olisi aina mielen päällä, että mitä siellä taas on sattunut. Joskus on kaatunut ja pitää tilata ambulanssi, aina eivät ota kyytiin, vaan käskevät tilata taksin. Olen vaan niin kamalan väsynyt huolehtimaan enää kenestäkään. Kun on lapset saanut isoksi, ei jaksaisi enää yhtään. Ja seuraavaksi on vuorossa oma äitini. ap
Ymmärrätkö että jos käynneillä anoppisi fuulaa kaiken olevan hyvin, niin ei ne hoitajat voi sinne kirjauksiin valehdellakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hoitajat uskoisi tilanteen olevan eri.
Ainoa keino on soitella vaikka päivittäin näistä paikoista päättäville tahoille. Kotihoitokaan ei muuta voi kuin puhelusi kirjata, mutta mitään päätösvaltaa heillä ei ole joten sinne soittelu ei auta, päinvastoin syö resurssia sieltä missä sitä ei ennestäänkään ole riittävästi. Kun nämä pikkupomot saavat tarpeeksi monta itkuista puhelua ja heidän työaikaa menee, alkaa tapahtua. Joku tässä keskustelussa jo sanoikin, että ilmoitatte kylmästi lähtevänne reissuun ja jokainen puhelu jonka anoppi teille tekee, siirrätte eteenpäin. Eli soitatte samantien kotihoidon ja vaaditte ns. turvahälytyskäynnille (täysin mahdollista vaikkei vanhus itse hälytäkään). Jos kotihoito ei suostu paikalle, soitatte häkeen joka tekee sosiaalipäivystykseen ilmoituksen, silloin viimeistään kotihoidon on lähdettävä liikkeelle. Kun näitä alkaa tulla useampia kertoja, niin taatusti tulee halvemmaksi se hoitopaikka kuin monta kertaa päivässä hälytyslähdöt.
Oikeasti toivon että tilanne ratkeaa parhain päin. Tämä on ikävä ilmiö kun omainen joutuu taistelemaan, tulee tunne ettei uskota tilanteen olevan paha. Johtuu siitä, ettette uskoisikaan paljonko on myös niitä omaisia jotka vaativat palveluja joita ei _oikeasti_ tarvita. Työssäni kotihoidossa näen viikottain molempia, turhauttaa itseäkin kun näkee omaisten hädän ja resurssit on mitä on. Ja sitten on näitä joiden ongelmat on tasoa roska lattialla, miksette siivoa... kyllä mieluummin istuisin muistisairaan seurana pari tuntia kuin keskittyisin siivoukseen.
Joo, näinhän se tietysti on, ymmärrän kyllä. Voisitvathan he kuitenkin kysyä meiltä, jotka olemme anopin kanssa joka päivä ainkin pari tuntia, että mikä se tilanne oikeasti on ja kirjata sen siihen onko se nyt RAI-arvio, vai mikä. Kun viimeksi luin sitä arviota, niin tuntui, että puhtaanko tässä nyt oikeasti tästä samasta vanhuksesta. Siis siellä lukee, että xx lämmittää itse ruuat, huolehtii hygieniastaan, tekee kotityöt, ulkoilee. Poika vaimoineen auttelee. Pärjää hyvin itsekseen. Siis ei sanaakaan siitä kuinka paljon teemme, eikä mitään epäilyä tyyliin, että xx kertoo, että...poika kertoo että...eikö oikeasti omaisilta tarvitse kysyä mitään näihin arvioihin? Miten se kotihoito voi sen edes tehdä, kun ehtivät piipahtaa sen max 15 minuuttia kolme kertaa päivässä? Ja hoitajat vaihtuu jatkuvasti. Omahoitajakin on vaihtunut jo monta kertaa ja hän sen arvion ainakin viimeksi teki. Olikohan käynyt anopilla ehkä 10 kertaa.
Kotihoidosta oli tehty arvio myös siihen omaishoidon tuen hakemukseen. Kai se omatoimisuus oli siinäkin lukenut. Ymmärrän kyllä, että hoitajat on kovilla, ei se heidän vika ole, että ei heillä ole aikaa paneutua asiakkaisiin ja moni lähtee pois kun huomaa mikä on homman nimi. Se on todellakin kunnioitettavaa työtä, anteeksi jos loukkasin. Ja olen koko ajan varonut, etten pyydä kotihoidolta yhtään mitään ylimääräistä ja varmaan sitä neljättä käyntiä ei myönnetä, koska en ole sitä hirvennyt riittävästi vaatia, kun tiedän miten kovilla ovat ja jatkuvasti alimiehityksellä. ap
Vaikutat ihanalle ihmiselle. Ajattele omaa elämääsi nyt, ennen kuin väsähdät lopullisesti. RAI arviontiin nimenomaan pitää kysyä hoitavilta omaisilta, mutta itse tiedän että nämä arvioinnit tehdään nimellisesti läpi tyylillä kunhan on tehty, arvioinnin voi tehdä ihan random hoitaja jolle ei määritellä siihen tarpeeksi työaikaa, hän on täysin kirjausten varassa. Ja jos ne kirjaukset ovat sitä näyteltyä fuulaa, niin lopputulos on tämä. Itsekin olen joutunut tähän esimiehen paineistuksen alla, koska aikaraja tulee vastaan ja tilastoinnit näyttää rumalle jos arviointi (jota ei ehditä tekemään) on myöhässä. Siispä hoitaja komennetaan ilman riittävää työaikaa se tekemään jotta ei jäädä kiinni siitä että lakia rikotaan. Olen pahoillani että lopputulos on tämä ja kärsijänä on asiakas ja omaiset. Siitäkin huolimatta se totuuden kertominen teidän työmäärästä on nyt tarpeen, totta on että lisäkäyntiä ette saa jos avuntarve näyttäytyy toisena.
Vaihtuvat hoitajat on iso ongelma muistamattomien kannalta kotihoidossa, koska jos joka käynnillä on eri hoitaja, ei muistamattomat epäloogiset puheet koskaan paljastu, ruoan menekki ei selviä jne. Tämän vuoksi minä en enää kotihoidossa pysty työskentelemään, koska edellytyksiä tehdä työ hyvin, ei ole. Asiakkaita ei enää opi tuntemaan joten heitä ei voi hoitaa hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri on kotihoidossa ja kertoo, että omaiset usein haluavat vanhuksen laitokseen. Ymmärtämättä, että laitoksessa ei sitten todellakaan muuta pääse vanhus tekemään, kuin sängyssä makaamaan. Voi olla omaisilla ihan väärä kuva, kun jossain uutisissa näytetään, että jossain paikassa vanhukset ulkoilee tai on jalkeilla ja askartelee jotain. Totuus monessa paikassa on sitten karumpi, resurssit on juuri niin niukat kuin mitä olet kauhu-uutisista lukenutkin, että joku ehtii vähän käydä kääntelemässä ja laitoksessa vanhusparka lähinnä saa maata yksin vuoteessaan ilman virikkeitä. Tietysti jos vanhus on ihan pihalla ja kotona oleilu on jo vaaraksi hänelle, tämä voi olla se parempi vaihtoehto, mutta se haave, että vanhus pääsee sitten johonkin mukavaan paikkaan jossa on viriketoimintaa voi olla omaisilta harhaluulo.
Oma kokemukseni on se, että laitoksessa vanhus on turvassa, ja me omaiset voimme sitten käydä antamassa niitä virikkeitä ja ulkoilureissuja. Kotona asumisen aikana niihin ei ollut mahdollisuutta, kun siellä oli hoidettava se koti, ja koska molemmat mummoni ovat loppuvaiheessa olleet pelokkaita ja jo vähän pihalla, heillä molemmilla oli päiväsaikaan ihan ihmetoimintoja käynnissä. Milloin oli ”siivottu” keittiötä tyhjentämällä kaikki kaapit ja pakastin lattialle, milloin vesi valui täysillä ties kuinka monetta tuntia vessan lavuaariin jne.
Kun vihdoin se hoitopaikka tuli, pystyimme kaikki rentoutumaan, vaikka edelleen käytiin mummoja päivittäin tapaamassa (meillä nämä ajanjaksot eivät olleet yhtaikaa, eli yksi mummo kerrallaan oli hoidettavana). Ulkoilua varten ilmoitimme aina etukäteen osastolle, ja siellä mummo saatiin sovittuna aikana pyörätuoliin, siis siinä vaiheessa kun hän ei enää itse siihen jaksanut nousta. Paikassa oli myös joku ”virikesali” johon saatettiin mennä vaikka sängyn kanssa, jos ei istua jaksanut. Siellä mummo sitten katseli minun lasteni leikkejä jonkin aikaa, kun oli jotain palloja ja puolapuita. (toisen mummon asuntola-aikana meillä ei vielä ollut lapsiakaan). Se lasten puuhien katselu tuntui aina olevan kaikkein kiinnostavinta. Ei siis todellakaan mitään spektaakkeleita järjestetty vaan saatettiin vaikka katsoa telkkaria yhdessä. Tätini kävi joskus vaan pötköttelemässä mummon huoneen sohvalla, saattoi torkahtaakin.
Tämä kaikki oli vaativaa silloin, kun mummot asuivat vielä kotona, koska olimme oikeasti ympärivuorokautisesti huolissamme. Siellä käyminen oli aina ihan arpapeliä, että onko taas sattunut jotain. Siksi se palvelutalopaikka oli niin hieno juttu. Minun molemmat mummot kyllä olivat sellaisessa palvelutalossa, jossa hoitajia oli yölläkin.
Juuri näin minäkin ajattelen, olen tuo, joka tuossa vähän ylempänä kirjoitin äidistäni. Jos äitini olisi laitoksessa, voisin olla sillä mielellä, että kyllä siellä äidistä huoli pidetään, eli hän saisi ruuan ajallaan, lääkkeet, pesut ja olisi turvassa. Ja olisi varmaan seuraakin jonkin verran, ei olisi sitä jatkuvaa yksinäisyyttä. Ja minä sitten kävisin ikäänkuin kylässä hänellä. Olisin valmis käymään montakin kertaa viikossa, kun se olisi vain sitä seurustelua ja vaikka ulkoilua. Tuntuu, että paremmin jaksaisi ne muistisairaan jaarituksetkin kun ei samalla tarvitsisi etsiä kanavia telkkariin, tehdä ostoslistaa, laittaa hiirenpyydyksiä, haeskella ympäri taloa hukattuja tavaroita...
Mun Alzheimer-mummini pääsi ukin kuoltua kunnalliseen hoitopaikkaan ensin väliaikaiselle paikalle ja sitten pysyvälle. Äitiäni kyllä painostettiin ottamaan mummi väliaikaispaikasta omaan kotiinsa "odottamaan pysyvää paikkaa". Onneksi äiti ei mennyt lankaan, koska silloin sitä pysyvää paikkaa ei olisi tullut. Äitini pikku talo olisi lisäksi aivan toivoton huonosti liikkuvalle Alzheimer-potilaalle. Kolmessa kerroksessa, ja suihku ja sauna kellarikerroksessa. Pienet tilat, vain pari huonetta tuvan lisäksi.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrätkö että jos käynneillä anoppisi fuulaa kaiken olevan hyvin, niin ei ne hoitajat voi sinne kirjauksiin valehdellakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hoitajat uskoisi tilanteen olevan eri.
Ainoa keino on soitella vaikka päivittäin näistä paikoista päättäville tahoille. Kotihoitokaan ei muuta voi kuin puhelusi kirjata, mutta mitään päätösvaltaa heillä ei ole joten sinne soittelu ei auta, päinvastoin syö resurssia sieltä missä sitä ei ennestäänkään ole riittävästi. Kun nämä pikkupomot saavat tarpeeksi monta itkuista puhelua ja heidän työaikaa menee, alkaa tapahtua. Joku tässä keskustelussa jo sanoikin, että ilmoitatte kylmästi lähtevänne reissuun ja jokainen puhelu jonka anoppi teille tekee, siirrätte eteenpäin. Eli soitatte samantien kotihoidon ja vaaditte ns. turvahälytyskäynnille (täysin mahdollista vaikkei vanhus itse hälytäkään). Jos kotihoito ei suostu paikalle, soitatte häkeen joka tekee sosiaalipäivystykseen ilmoituksen, silloin viimeistään kotihoidon on lähdettävä liikkeelle. Kun näitä alkaa tulla useampia kertoja, niin taatusti tulee halvemmaksi se hoitopaikka kuin monta kertaa päivässä hälytyslähdöt.
Oikeasti toivon että tilanne ratkeaa parhain päin. Tämä on ikävä ilmiö kun omainen joutuu taistelemaan, tulee tunne ettei uskota tilanteen olevan paha. Johtuu siitä, ettette uskoisikaan paljonko on myös niitä omaisia jotka vaativat palveluja joita ei _oikeasti_ tarvita. Työssäni kotihoidossa näen viikottain molempia, turhauttaa itseäkin kun näkee omaisten hädän ja resurssit on mitä on. Ja sitten on näitä joiden ongelmat on tasoa roska lattialla, miksette siivoa... kyllä mieluummin istuisin muistisairaan seurana pari tuntia kuin keskittyisin siivoukseen.