Lue keskustelun säännöt.
Voikohan mulla oikeasti olla borderline personality disorder? Kaikkien isompien päätösten tekeminen tuntuu todella vaikealta
17.01.2020 |
Välillä haluan tosisaani muuttaa maalle, mutta sitten taas hetken päästä en missään tapauksessa. Aina kun tulee joku tuollainen esimerkiksi maalle kaipaus, niin tiedän jo etukäteen että se menee ohi ja seuraavaksi haaveilen taas asua Helsingin keskustassa kaikkien ihmisten keskellä.
Oikeasti asun Suomen mittakaavassa keskisuuressa kaupungissa. En varsinaisesti viihdy täällä, mutta pysyn tällaisessa välitilassa,missä kunnon ratkaisuja ei ole pakko tehdä.
Sama oikeastaan ihan kaiken kanssa. Ihmisiin sitoutuminen, jo johonkin uuteen ihmiseen tutustumiseen sitoutuminen on vaikea. En haluaisi että minua hylätään, mutta ahdistaa valtavasti sitoutua oikeaan suhteeseen. Tämän takia en seurustele enkä yleensä ole mitenkään lähellä edes sitä.
Välillä olen todella intohimoinen harrastuksestani ja joskus tuntuu, että mitä ihmettä olen oikein ajatellut, oikeasti olen ihan huono siinä, ei kiinnosta eikä olisi ikinä pitänyt laittaa siihen aikaa ja energiaa. Sentään uusia harrastuksia en ota ja hylkää jatkuvasti.
Siitä epävakaan tyhjyyden tunteesta en oikein tiedä. Ei minusta kai tunnu, että kärsin kamalasta tyhjyydestä, toisaalta en edes tiedä, mikä on sellainen täysi ja kokonainen olo. Onko joillain sitten sellainen? Olen pysyvästi onneton irrallisessa olemisessani, onko se tyhjyyttä?
Ikää on tässä jo yli 30, että sikäli oma identiteetti ns pitäisi olla jo löytynyt.
Kommentit (17)
Voi olla tai sitten ei. Kuvauksen perusteella kuulostaa minusta hyvinkin normaalilta, en olisi huolissani. Muutokset nyt yleensä ahdistaa kaikkia ihmisiä, se on perus psykologiaa.
Voithan käydä juttelemassa jollekin ammatti auttajalle. Sitä kautta selviäisi varmasti parhaiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin, että joskus alkaisi tuntua "oikeasti" siltä, että tämä on mun juttu, tämä on se paikka mihin kuulun tai tämä on se ihminen, jonka kanssa haluan olla. En jaksaisi enää etsiä ja muuttaa mieltäni koko ajan kaikesta.
Onko ketään muuta samanlaista? Onko jollakin ratkennut nämä asiat? Olen miettinyt, että ehkä mun kannattaa ennen pitkää pakottaa itseni sitoutumaan johonkin. Esimerkiksi juurruttaa itseni asumaan jonnekin tiettyyn paikkaan ja päättää, että tästä lähtien se on se mihin aion sopeutua. Ap
jeesusonherra kirjoitti:
Voi olla tai sitten ei. Kuvauksen perusteella kuulostaa minusta hyvinkin normaalilta, en olisi huolissani. Muutokset nyt yleensä ahdistaa kaikkia ihmisiä, se on perus psykologiaa.
Voithan käydä juttelemassa jollekin ammatti auttajalle. Sitä kautta selviäisi varmasti parhaiten.
Miten sitten muut ihmiset menee naimisiin, valitsee ammatin ja ostaa talon? Monet minua nuorempanakin. Ap
Saatko kovan ahdistuksen ja raivareita jos hylkääminen uhkaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis epävakailla tunne-elämä heittelee rajusti ei niinkään kiinnostuksen kohteet?
Minulla varmaan on. Elän todella ankeaa elämää pelkästään kun en uskalla ottaa riskejä, pelkään muutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin tuollainen nuorena. Välillä halusin ulkomaille luomaan uraa, välillä heittäytyä pois koko oravanpyörästä, muuttaa lähes omavaraistalouteen jonnekin maalle. Välillä halusin miehen, välillä en. Välillä olisin halunnut olla sosiaalisesti suosittu ja menevä, välillä taas koin olevani erakkoluonne joka en edes halua sellaista.
Siitähän se iän myötä on tasoittunut, jossain 35-40 iässä tosin vasta. Silloin tajusin että tosiaan olen aika erakko luonne, jota ei niin "tämän maailman koohotukset" kuten urat ja muu kiinnosta. Mutta olen myös liian mukavuudenhaluinen asumaan lähes erakkona jossain syrjäkulmilla, yrittäen elättää itseäni pienviljelyllä ja jotain kotieläimiä pitämällä. Olen löytänyt mieleiseni elämäntyylin, jossa käyn kyllä töissä mutta työ on aika rento eikä mulla ole siinä tavoitteita, asun kaupungissa kerrostalossa mutta en käytännössä käytä kaupungin palveluja mihinkään (pyhä kolminaisuus: koti-lähi Prisma- duuni on lähes ainoa missä käyn), minulla ei ole miestä eikä muitakaan ihmissuhteita. Olen onnellinen nyt näin, mutta toisaalta silloin 20-30 v:nä en olisi ollut, oli niin paljon sitä levottomuutta sisällä. Se on tosiaan mennyt itsestään pois kun on vain antanut kipuilun ja sekoilun tulla ja mennä.
Ei tuo nyt miltään persoonallisuushäiriöltä kuulosta. Siltä vaan, ettet ole löytänyt sitä mitä oikeasti haluat pohjimmiltasi. Hyvin yleistä.
Silloin kun olen epävarma ja onneton, haluaisin pysyvän kumppanin, niin että voisin olla jonkun turvallisen kanssa aina. Mutta heti kun olen paremmalla tuulella, niin sinkkuus tuntuu hyvältä ja haluan tutustua niin moniin uusiin ihmisiin, ettei seurustelu tunnu houkuttelevalta. Silloin kun olen väsynyt maailman vaatimuksiin, niin haluaisin vetäytyä maaseudun rauhaan ja olla ilman kaikkia paineita. Joskus taas jos on ollut oikein inspiroiva ilta ihmisten ilmoilla, niin toivon vaan lisää samanlaista ja mietin, miten voisin paremmin urbanisoitua, kehittää ulkonäköäni ja niin edelleen.
Tämä kyllä kuulostaa kovasti siltä, että oikeasti haluaisit olla sinkku ja urbanisoitua. Sanon näin siksi, koska motiivisi haluta sitä rauhaa ja miestä on aika negatiivisia, eli haluat lähinnä miestä kun olet onneton turvaksi, ja rauhaa vain silloin kun olet liian stressaantunut tai väsynyt (mikä on tietysti ihan luonnollista, mutta ei sinun perimmäinen halusi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
jeesusonherra kirjoitti:
Voi olla tai sitten ei. Kuvauksen perusteella kuulostaa minusta hyvinkin normaalilta, en olisi huolissani. Muutokset nyt yleensä ahdistaa kaikkia ihmisiä, se on perus psykologiaa.
Voithan käydä juttelemassa jollekin ammatti auttajalle. Sitä kautta selviäisi varmasti parhaiten.
Miten sitten muut ihmiset menee naimisiin, valitsee ammatin ja ostaa talon? Monet minua nuorempanakin. Ap
Moi. Epävakaalla persoonallisuushäiriöllä diagnosoitu, naimisissa oleva ja omistusasunnossa asuva nainen tässä. Epävakaa persoonallisuushäiriö ilmenee minulla voimakkaana hylätyksi tulemisen pelkona, selittämättömänä tyhjyydentunteena ja itsetuhoisuutena.
Vierailija kirjoitti:
Siis epävakailla tunne-elämä heittelee rajusti ei niinkään kiinnostuksen kohteet?
Ajattelin sitä, että kun identiteetti on niin jäsentymätön vielä tämänkin ikäisenä. Kyllähän minulla tunteet heittelee - yhdellä hetkellä olen tosi kiinnostunut jostain ihmisestä ja toisella hetkellä koen hänet ihan vääränä ja arvottomana itselleni, jonain päivänä haluan harrastuksesta elämäni ainoan sisällön ja seuraavana mietin jättää sen kokonaan, ja niin edelleen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja olen miettinyt, että ehkä sitoutumishaluttomuus ja seurustelun välttely on aika suurta hylätyksi tulemisen pelkoa. Olisi kauheaa rakastua ja tulla sitten petetyksi tai jätetyksi. Parempi kun ei aloita mitään alunperinkään. Varsinkin sitä toista ajatellen. En luottaisi kumminkaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin, että joskus alkaisi tuntua "oikeasti" siltä, että tämä on mun juttu, tämä on se paikka mihin kuulun tai tämä on se ihminen, jonka kanssa haluan olla. En jaksaisi enää etsiä ja muuttaa mieltäni koko ajan kaikesta.
Onko ketään muuta samanlaista? Onko jollakin ratkennut nämä asiat? Olen miettinyt, että ehkä mun kannattaa ennen pitkää pakottaa itseni sitoutumaan johonkin. Esimerkiksi juurruttaa itseni asumaan jonnekin tiettyyn paikkaan ja päättää, että tästä lähtien se on se mihin aion sopeutua. Ap
Olin samanlainen, etsin ja etsin, eikä oma tie työelämässä ollut selvä kuin joskus n 40v. Sitä ennen 3 tutkintoa, eri alojen töitä ja jatkuvaa muuttamista. Juurrutin itseni lopulta pakolla paikkaan, vaihdoin tosin työtä ja miestäkin, mutta paikka sentään pysyi 30v.-50v. aikana.
Lopulta hyväksyin että olen alati uudesta innostuva jokapaikanhöylä, ja luovuin ajatuksesta olla jossain asiassa huippuhyvä.
Olen muuttuvainen. Ei voi mitään. Vielä 50v. vaihtui työ yrittäjäksi. Sitten myin asunnon, nyt vähät rahat tilillä kun kellun kohti tulevaa.
Asiani silti hoidan ja olen rauhallinen ihminen, mutta olen aina näköjään tällainen.
Ei haittaa enää ja elämä on tosi monipuolista kun tästä alkaa nauttia kärsimyksen sijaan.
Ja AP, on mahdollista että linjasi löytyy vielä. Kyllä moni asettuu ja on onnellisimmillaan vasta keski-iässä. Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sillä niin väliä oletko vai et? Jos olet vasta vähän päälle 30v. niin tuo on nuoruuden kipuilua. Olin itse samanlainen, ja löysin sen oikean miehen vasta aika myöhään. Siihen asti halusin olla vapaa, sitoutumaton, ja elää omien oikkujeni mukaan. Tuollaista persoonallisuutta kutsutaan myös luovaksi! Hanki joku luova työ, ja elä omien haaveittesi mukaan. Mitä väliä jos olet erikoinen, erikoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia. Tavalliset ihmiset ovat tylsiä. Jossain vaiheessa löydät suhteen, jossa molemmat ymmärrätte toisianne. Miksi pitäisi olla se perinteinen avioliitto, talo, koirat ja auto- kuvio? On paljon vaihtoehtoja tänä päivänä: Ei ole todellakaan pakko mennä naimisiin. Miksi olisi edes pakko asua yhdessä? Ole sellainen kuin olet, ja nauti piirteistäsi. Jos elät elämääsi omannäköisesti, olet todennäköisesti yksi sellaisista henkilöistä joita ihaillaan ja ehkä kadehditaankin, koska uskallat elää oman näköistä elämää. Unohda normit ja yhteiskunnan peruskuviot. Ehkä haluat matkustaa loppuelämäsi, tai asua jossain vuorilla. Ihan sama. Jokainen tekee, niin kuin haluaa. Ja onnellisuus ei todellakaan ole kiinni parisuhteesta. Suurin osa parisuhteista on kulissia, ja yleensä perheen perustamisen jälkeen ne kaatuvatkin.
Minä olen jo 44v ,enkä edelleen tiedä sitte yhtään mikä ois se minun ala, tai missä asua ,yms.Psykologit on juostu läpi,ei ne mitään osanneet auttaa , ammatinvalintapsykat siis. koska tänään voi tuntua ala nr1 hyvältä ja huomenna ala nr2 ja niin eespäin.
Käyn töissä, inhoan joka sekuntia, asun asunnossa ( ei se ole koti, koska ei ole mitään tunne-sidettä) ,3 tutkintoa,terveysala,tekniikka ja kaupallinen. Perhettä ei tietenkään, enkä edes tiedä olenko halunnut vai en, mutta naisetkin vaihtuu kun kyllästyy aina jossain vaiheessa.
Ulkomailla on tullu vietettyä pitkiä reissuja paljon , ei sielläkään mitään mieltä ylentävää .
Jokapäivä mietin mitä vois keksiä ,mutten keksi.
mutta kuitenkin elämä kulkee ja ruokaa on ja ihan hauskaakin .
Päättämättömyys voi tietysti johtua siitäkin, ettei yhtään hyvää vaihtoehtoa ole oikeasti tarjolla. En pitäisi kyllä normaalina sitä, että ihminen aina muuttaa mieltään joka asiasta. Yleensä ihmisten halut ja mielipiteet pysyvät suhteellisen samoina varsinkin lyhyellä aikavälillä, vaikka joitakin muutoksia voi tapahtua.
Olen huomannut, että nämä vaihtuvat halut elämän tavoitteissa seuraavat mielialoja ja jopa kuukautiskiertoa. Silloin kun olen epävarma ja onneton, haluaisin pysyvän kumppanin, niin että voisin olla jonkun turvallisen kanssa aina. Mutta heti kun olen paremmalla tuulella, niin sinkkuus tuntuu hyvältä ja haluan tutustua niin moniin uusiin ihmisiin, ettei seurustelu tunnu houkuttelevalta. Silloin kun olen väsynyt maailman vaatimuksiin, niin haluaisin vetäytyä maaseudun rauhaan ja olla ilman kaikkia paineita. Joskus taas jos on ollut oikein inspiroiva ilta ihmisten ilmoilla, niin toivon vaan lisää samanlaista ja mietin, miten voisin paremmin urbanisoitua, kehittää ulkonäköäni ja niin edelleen.
Mitä tällaiselle voi tehdä? Ap