Lue keskustelun säännöt.
Onko eroaminen normaalia ja hyväksyttävää teidän mielestä?
14.01.2020 |
Kasvoimme erillemme on tyypillinen keskenkasvuisen vastaus. Onnellisesti naimisissa jo 25 vuotta ja ei voi muuta kuin ihmetellä nykyajan luovuttajia.
Kommentit (111)
Oikeastaan koko vihkikaava on raamatunkin vastainen, kun siinä pistetään ihmiset ''vannomaan'' yhdessäpysymistä, kun kaikenlainen vannominen on sitten toisaalla julistettu synniksi. ''Älkää ensinkään vannoko...'' - se on jossakin evankeliumissa. Tästä syystä ja tämän lisäksi tuhannesta muusta syystä ihmettelen että uskovaiset ovat aina niitä kaikkein ''tietäväisempiä'' että miten kaikkien pitäisi elää. Laitoin sanan heittomerkkeihin, sillä suoraan sanottuna, on kyse tuomitsemisesta. Tuomitaan ne ''jotka eivät elä kuten minä'' ja ''noudata samoja moraalisääntöjä kuin minä''.
Jokainen eläköön omaa elämäänsä. Se on jokaiselle ainutkertainen ja arvokas.
Jos järkeä ei ole käytetty liittoa solmittaessa, sen käyttö on onneksi sallittua välirikon ja vaikeuksien tullen. Omassa tuttavapiirissäni kakkoskierroksesta onkin tullut kestävä ja toimiva. Eikö tämä kerro jo paljon? Ja emmekö voisi ihmisille suoda heidän onneaan? Ei se koskaan ole ilmaiseksi tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä "luovutin" siinä vaiheessa kun tajusin ettei kunnollinen mutta tunnekylmä mieheni koskaan muutu. Hyvä isä, toi palkan kotiin, ei juonut eikä hakannut. Eikä rakastanut eikä arvostanutkaan, olin jossain hänen, lasten ja kissan hännillä. 14v kuitenkin yritin parhaani.
Lopulta tunsin hukkaavani itseni täysin ja lähdin 3 lapsen kanssa pois. Se oli elämäni paras päätös, vuosi meni ennekuin itsetunnon sirpaleet alkoi kuroutumaan kasaan.
Tapasin sitten nykyisen mieheni ja olen niin onnellinen että lapseni saivat nähdä normaalin, rakastavan parisuhteen mallin! Sillä on ollut järisyttävä vaikutus myös heidän omiin parisuhteisiinsa. 24v nyt takana
Mielenkiinnosta kysyn: miten tunnekylmyys ilmeni?
Olen eronnut vuosia sitten miehen vaihtaessa minut lennosta toiseen. Syyksi hän sanoi tunnekylmyyden. Olen itse äimän käkenä, koska seksiä oli, lusikassa nukuttiin, halattiin, aamu- ja iltapusut, sanalliset ilmaisut.... minulle ei parisuhde näyttäytynyt tunnekylmänä.
Pari esimerkkiä: jos siivosin hän löysi aina sen yhden kohdan mitä en ollut luutunnut. Jos tein ruokaa ei kiittänyt. Harrastin taideaineita - kysyin joskus mitä hän pitää teoksestani - sanoi ettei voi sanoa onko se hyvä kun ei tiedä mihin verrata. Seksiä oli mutta ei läheisyyttä, ei kumppanuuden tunnetta, ei ystävyyttä, ei "me-vastaan-muut" asennetta. Ei millään lailla osoittanut että olin hänen elämässään tärkeä ja rakas (en siis tarkoita mitään siirappista diipadaabaa vaan ihan normaalia vaikka suukkoa töihin lähtiessä tai posken hipaisua nukkumaan mennessä), en tuntenut että hän olisi ollut ylpeä minusta tai saavutuksistani. Jos pääsin töissä/opiskelussa eteenpäin ei koskaan ottanut asiaan kantaa. En edes tiedä olinko hänen mielestään kaunis vai ruma??
Oli aikamoinen totuttelu siihen että nykyinen mieheni avaa auton ovet, kantaa ruokakassit, käy hakemassa kaupasta suklaata iltamyöhällä jos minun tekee mieli, tuo kukkia talvisin joka viikko, kannustaa kaikessa ja yllyttää tekemään ja kokeilemaan omia asioita. Muistaa joka päivä kehua jotain ja huolehtii etten väsy liikaa. Laittaa vaikka kylvyn valmiiksi jos näkee että olen uupunut.
On tosi ihanaa kun on joku joka arvostaa myös mun panostani ja nauttii siitä pienestä huomaavaisuudesta mitä osoitan hänelle puolestani. Huomaavaisuus ruokkii itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä "luovutin" siinä vaiheessa kun tajusin ettei kunnollinen mutta tunnekylmä mieheni koskaan muutu. Hyvä isä, toi palkan kotiin, ei juonut eikä hakannut. Eikä rakastanut eikä arvostanutkaan, olin jossain hänen, lasten ja kissan hännillä. 14v kuitenkin yritin parhaani.
Lopulta tunsin hukkaavani itseni täysin ja lähdin 3 lapsen kanssa pois. Se oli elämäni paras päätös, vuosi meni ennekuin itsetunnon sirpaleet alkoi kuroutumaan kasaan.
Tapasin sitten nykyisen mieheni ja olen niin onnellinen että lapseni saivat nähdä normaalin, rakastavan parisuhteen mallin! Sillä on ollut järisyttävä vaikutus myös heidän omiin parisuhteisiinsa. 24v nyt takana
Mielenkiinnosta kysyn: miten tunnekylmyys ilmeni?
Olen eronnut vuosia sitten miehen vaihtaessa minut lennosta toiseen. Syyksi hän sanoi tunnekylmyyden. Olen itse äimän käkenä, koska seksiä oli, lusikassa nukuttiin, halattiin, aamu- ja iltapusut, sanalliset ilmaisut.... minulle ei parisuhde näyttäytynyt tunnekylmänä.
Pari esimerkkiä: jos siivosin hän löysi aina sen yhden kohdan mitä en ollut luutunnut. Jos tein ruokaa ei kiittänyt. Harrastin taideaineita - kysyin joskus mitä hän pitää teoksestani - sanoi ettei voi sanoa onko se hyvä kun ei tiedä mihin verrata. Seksiä oli mutta ei läheisyyttä, ei kumppanuuden tunnetta, ei ystävyyttä, ei "me-vastaan-muut" asennetta. Ei millään lailla osoittanut että olin hänen elämässään tärkeä ja rakas (en siis tarkoita mitään siirappista diipadaabaa vaan ihan normaalia vaikka suukkoa töihin lähtiessä tai posken hipaisua nukkumaan mennessä), en tuntenut että hän olisi ollut ylpeä minusta tai saavutuksistani. Jos pääsin töissä/opiskelussa eteenpäin ei koskaan ottanut asiaan kantaa. En edes tiedä olinko hänen mielestään kaunis vai ruma??
Oli aikamoinen totuttelu siihen että nykyinen mieheni avaa auton ovet, kantaa ruokakassit, käy hakemassa kaupasta suklaata iltamyöhällä jos minun tekee mieli, tuo kukkia talvisin joka viikko, kannustaa kaikessa ja yllyttää tekemään ja kokeilemaan omia asioita. Muistaa joka päivä kehua jotain ja huolehtii etten väsy liikaa. Laittaa vaikka kylvyn valmiiksi jos näkee että olen uupunut.
On tosi ihanaa kun on joku joka arvostaa myös mun panostani ja nauttii siitä pienestä huomaavaisuudesta mitä osoitan hänelle puolestani. Huomaavaisuus ruokkii itseään.
Minulla on mies, joka kantaa ruokakassit ja käy hakemassa suklaata ja yllyttää kokeilemaan omia asioita. Ei hän minua joka päivä kehu eikä joka viikko tuo kukkia. Silti hän on hyvä mies.
Jos me kaikki kelpuuttaisimme vain tuollaisen miehen kuin sinulla, niin 98 % naisista olisi sinkkuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä "luovutin" siinä vaiheessa kun tajusin ettei kunnollinen mutta tunnekylmä mieheni koskaan muutu. Hyvä isä, toi palkan kotiin, ei juonut eikä hakannut. Eikä rakastanut eikä arvostanutkaan, olin jossain hänen, lasten ja kissan hännillä. 14v kuitenkin yritin parhaani.
Lopulta tunsin hukkaavani itseni täysin ja lähdin 3 lapsen kanssa pois. Se oli elämäni paras päätös, vuosi meni ennekuin itsetunnon sirpaleet alkoi kuroutumaan kasaan.
Tapasin sitten nykyisen mieheni ja olen niin onnellinen että lapseni saivat nähdä normaalin, rakastavan parisuhteen mallin! Sillä on ollut järisyttävä vaikutus myös heidän omiin parisuhteisiinsa. 24v nyt takana
Mielenkiinnosta kysyn: miten tunnekylmyys ilmeni?
Olen eronnut vuosia sitten miehen vaihtaessa minut lennosta toiseen. Syyksi hän sanoi tunnekylmyyden. Olen itse äimän käkenä, koska seksiä oli, lusikassa nukuttiin, halattiin, aamu- ja iltapusut, sanalliset ilmaisut.... minulle ei parisuhde näyttäytynyt tunnekylmänä.
Pari esimerkkiä: jos siivosin hän löysi aina sen yhden kohdan mitä en ollut luutunnut. Jos tein ruokaa ei kiittänyt. Harrastin taideaineita - kysyin joskus mitä hän pitää teoksestani - sanoi ettei voi sanoa onko se hyvä kun ei tiedä mihin verrata. Seksiä oli mutta ei läheisyyttä, ei kumppanuuden tunnetta, ei ystävyyttä, ei "me-vastaan-muut" asennetta. Ei millään lailla osoittanut että olin hänen elämässään tärkeä ja rakas (en siis tarkoita mitään siirappista diipadaabaa vaan ihan normaalia vaikka suukkoa töihin lähtiessä tai posken hipaisua nukkumaan mennessä), en tuntenut että hän olisi ollut ylpeä minusta tai saavutuksistani. Jos pääsin töissä/opiskelussa eteenpäin ei koskaan ottanut asiaan kantaa. En edes tiedä olinko hänen mielestään kaunis vai ruma??
Oli aikamoinen totuttelu siihen että nykyinen mieheni avaa auton ovet, kantaa ruokakassit, käy hakemassa kaupasta suklaata iltamyöhällä jos minun tekee mieli, tuo kukkia talvisin joka viikko, kannustaa kaikessa ja yllyttää tekemään ja kokeilemaan omia asioita. Muistaa joka päivä kehua jotain ja huolehtii etten väsy liikaa. Laittaa vaikka kylvyn valmiiksi jos näkee että olen uupunut.
On tosi ihanaa kun on joku joka arvostaa myös mun panostani ja nauttii siitä pienestä huomaavaisuudesta mitä osoitan hänelle puolestani. Huomaavaisuus ruokkii itseään.
Minulla on mies, joka kantaa ruokakassit ja käy hakemassa suklaata ja yllyttää kokeilemaan omia asioita. Ei hän minua joka päivä kehu eikä joka viikko tuo kukkia. Silti hän on hyvä mies.
Jos me kaikki kelpuuttaisimme vain tuollaisen miehen kuin sinulla, niin 98 % naisista olisi sinkkuja.
Totta, tällaisia on harvassa:) Mutta on hänessäkin vikansa:D
En silti enää tyytyisi mihin tahansa vain jotta minulla olisi puoliso, kyllä miehen pitäisi myös panostaa suhteeseemme jotenkin. Olin 1 liitossani vain vaimo ja äiti en fiksu ja aikaansaava nainen. Siinä lapsiperheen pyörityksessä ei enää riittänyt se että itse yritin kannustaa ja arvostaa itseäni, sekin vähitellen mureni. Omille lapsilleni olen opettanut että on parempi olla vaikka yksin kuin huonossa parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä havainto tuossa yllä. "Me vastaan muut" -asenne tai vaihtoehtoisesti "minä vastaan sinä". Ehkä tämä on koko monimutkaisen ongelmakentän timantinkova ydin. Parisuhteessa tulee aina ongelmia ja haasteita, mutta tuo lähtökohtainen asennoituminen itse suhteeseen voi olla ratkaiseva tekijä siinä, selvitäänkö niistä, vai kasautuuko niistä lopulta koko paketin tuhoava taakka.
Mielestäni parisuhteesta saa erota miten lystää, mutta lapsia ei pitäisi tehdä ennen kuin on "varma". Tämänkin jälkeen parisuhteen toimimiseen tarvitaan kaksi, joten joskus se ero on vain ns. välttämätön. Avioerojen ja uusperheiden määrästä uskallan kuitenkin väittää, että liian usein suhteissa kiirehditään niin sisään kuin uloskin.
Itsellä myös pitkä liitto josta lapsia, olen tähän sitoutunut ja niin kauan kun puoliso ei piekse, petä tmv. niin tämän eteen tehdään töitä. Ennen lapsia niitä erojakin on ollut paljon kevyemmin perustein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan ymmärrän, että ihmiset voivat muuttua ja huomata ajan myötä että se mikä sopi yhteen silloin, ei enää sovi. On mahtavaa, ettei enää nykyään tarvitse hampaat irvessä elää yhdessä ihmisen kanssa, jota kohtaan ei ole enää tunteita eikä välttämättä edes kunnioitusta.
Samalla tuntuu, että osa eroista tehdään liian nopeasti hetken huumassa. Ei edes yritetä korjata asioita, koska uusi ihastus, kyllästyminen arkeen tai seksi vie ja taksi tuo. Varsinkin lapsiperheissä ruuhkavuodet ovat usein raskaita ja parisuhde unohtuu. Moni lasten vanhempi on paljon myöhemmin katunut eroaan. On niitäkin, joille vasta eron myötä selkeytyy, että ihan hyvin ne asiat olivatkin.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä havainto tuossa yllä. "Me vastaan muut" -asenne tai vaihtoehtoisesti "minä vastaan sinä". Ehkä tämä on koko monimutkaisen ongelmakentän timantinkova ydin. Parisuhteessa tulee aina ongelmia ja haasteita, mutta tuo lähtökohtainen asennoituminen itse suhteeseen voi olla ratkaiseva tekijä siinä, selvitäänkö niistä, vai kasautuuko niistä lopulta koko paketin tuhoava taakka.
Olen tullut samaan tulokseen.
Jotta saa päälle me-hengen, on vaatimuksena turvallisuuden tunteen. Me-henkeä ei voi syntyä, jos pelkää. Siksi yksi kantava voima on Kaveria ei jätetä -asenne.
N51
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan eronnut, mutta valitsin vaimokseni hyvän naisen. Sen sijaan tienaan vuositasolla sievoiset summat avioerojuristina. Typerää miten täälläkin niin moni solvaa ap:ta omista huonoista valinnoista, vaikka ap vain sanoi oman mielipiteensä. M35
Ihminen ei taida olla ihan tyytyväinen omassa avioliitossaan, jos on tarve kritisoida muiden eroamista. Vähän niin kuin katselee kaihoten, kun muut uskaltavat tehdä ratkaisuja parantaakseen elämäänsä.