Poika lähti armeijaan toissapäivänä, tänään sitten oli keskeyttänyt

Vierailija kirjoitti:

Beta?

Betacuçk mitä todennäköisimmin.

Soy.

Mitäs syötitte pojalle soijaa. Oma vikanne. Epigenetiikat tietysti myös vaikuttaa. Raskauden aikana söit soijaa ja tulehdusta aiheuttavaa kasviöljyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon on ajat muuttuneet. Itse kävin intin ysärin puolivälissä, silloin oli vielä paljon vanhoja koulutusmetodeja, jotka olivat laillisen rajamailla. Siihen aikaan alokasaikana ei ollut mitään tasoryhmiä ya pehmeitä aloituksia, vaan ne läskit ja huonokuntoiset juoksi muiden mukana itku silmässä. Aamut alkoi alokasaikana klo 5.30 ja päättyivät klo 22, siinä välissä ei todellakaan ollut luppoaikaa. Kotiin ilmoitin ekan kerran tokalla viikolla, sekin vaan että terve ja hei. Meidän joukkueesta lopetti 2, mitä noi pitää pienenä lukumääränä. Miksi? Koska siihen aikaan intti oli miehuuskoe sen keskeyttäminen oli niin kova häpeä, merkki epäkelvosta miehestä.

Ysärillä oli se hyvä puoli, ettei ollut kännyköitä eikä mahdollisuutta tilittää iltakaudet tyttöystävälle, kuinka mistään ei tuu mitään, mä lopetan, v*tuttaa jne. Meidän vävykokelas-alokkaalla on nyt kolme iltaa takana, ja meillä tytär yhä ahdistuneempana ottaa vastaan live-lähetystä aiheesta "ei oo motii". Kaikesta päätellen sieltä on maitojuna starttaamaisillaan.

Kyllä ysärillä oli kännyköitä.

Vierailija kirjoitti:

Ole huoleti, täysin turha paikka, ihan samantekevää onko käynyt tai ei.

Juuri näin. Ei kukaan Googlella tai Applella ole kiinnostunut oletko käynyt tetsailemassa suomalaisissa metsissä. Vain sisäsiittoiset DI:t Suomessa mahtailevat inttikokemuksillaan. 

Teistä on ok, että aikuinen mies pelaa pleikkaria omassa huoneessaan?

Mites nuo työt, opiskelu, oma asunto, itsenäistyminen?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi keskeyttäjä, tosin yli viikon siellä kuitenin yritin. Minua ei olisi armeijassa haitannut mikään henkinen taakka jos vain olisin ollut "samalla viivalla" muiden kanssa, mutta joka ikisessä asiassa huomasin miten olin muita paskempi niin kenen mielenterveys sitä kestää? Kun piti varustesäkki kantaa yläkertaan niin sen kantoi joku muu, harjoituksessa piti juosta rappusia ylös ja alas ja kunto loppui kesken kun muut jatkoi, piti juosta kentälle mutta mun piti hölkätä, piti juosta cooperin testi mutta kävelyksi se meni jne jne, ei siitä tullut loppua. Ainoa asia jonka osasin paremmin kuin muut oli arvomerkit, josta mulle sitten kuittailtiin ettei tarvitsisi ottaa niin tosissaan.

Päätin että ei ole oikein mun paikka kun keho sanoi jo ekojen viikkojen aikana että ei ole mun juttu tai vielä rikon itteni, jos se ei olisi ollut fyysisesti noin raskasta niin mielenterveyskin olisi kyllä kestänyt. Se jatkuva tunne siitä että on hidasteena muille oli se ns. viimeinen niitti joka kaatoi kupin nuri.

Mit vit?!

Itse olin 90-luvun puolivälissä intissä kaikki 11 kuukautta. Olen pienikokoinen 168cm ja inttiin mennessä olin vielä kaiken lisäksi ylipainoinen vässykkä. Ja joo, en jaksanut alkuunsa yksin kantaa sitä "vauhtisäkkiä", mutta kyllä sieltä aina joku tuli jeesaamaan, ihan pyytämättäkin. Kunto oli huono ja cooperin jälkeen jouduin "vapaaehtoiseen" lenkkiporukkaan kasvattamaan kuntoani. Periksi en kuitenkaan antanut, vaikka alokasaika oli minulle fyysisesti todella rankka. Oikeastaan ainoat jutut missä pärjäsin erinomaisesti oli älykkyyttä vaativat jutut ja sen siivittämänä minut lähetettiin aukkiin. Mieluusti olisin ollut sen 8 kk ja kuitannut itseni ulos, mutta niin vaan kävin aukinkin hammasta purren ja jälleen sain "vauhtisäkin" kantamiseen ja muihin fyysisesti rankkoihin juttuihin apua.

Olin varsinkin alokasajan alussa välillä hidaste harjoituksissa, mutta koskaan kukaan ei sanonut minulle siitä pahaa sanaa. Esim. jollain marssilla meillä oli kaikilla kaksi telamiinaa kannettavana ja kun minulla alkoi voimat loppua, niin pari fyysisesti erinomaisessa kunnossa olevaa tupa- ja joukkuekaveria kantoi niitä lopulta puolestani omien kantamustensa lisäksi. Toisaalta saatoin sitten ottaa vastapalvelukseksi ylimääräisen kipinävuoron teltassa, tms. Tulin erinomaisesti juttuun muiden tupakavereiden kanssa ja minä toisaalta autoin useampaa tupakaveria ennen lomille lähtöä kravattisolmun tekemisessä, kun sitä ei yllättävän moni osannut tehdä, kuten myös esim pinkkojen tekemisissä ja sänkyjen petaamisissa niin, ettei niistä tullut sanomista, ym. En nauttinut inttiajasta, mutta ei se myöskään jättänyt mitään traumoja. Keskeyttäminen ei käynyt kertaakaan edes mielessäni.

Jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa, enkä halua yleistää. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykynuoriso on niin mukavoitunutta, että monet antavat heti periksi, jos homma ei ole kivaa. Kyllä sitä ennenkin "motia" piti yrittää löytää ja monilla ei ollut intissä minkäänlaista "motia" tai mielenkiintoa, mutta silti siellä mentiin hampaat irvessä ärräpäiden säestämänä. Toisaalta se myös loi mukavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä oli ainakin minulle inttivuoteni parasta antia.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se sitten ole hyvä asia, että poikasi tajusi, ettei armeija ole hänen juttunsa ja lähti pois ennen kuin aiheutti itselleen mahdollisesti korjaamatonta henkistä vahinkoa? Kaikki eivät sovi armeijaan eikä ketään pidä syyllistää valinnoistaan tähän asiaan liittyen.

Mitähän olis käynyt Suomelle, jos Talvisotaan menneet olis todenneet että "tää ei oo mun juttu, lähden kotiin."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se sitten ole hyvä asia, että poikasi tajusi, ettei armeija ole hänen juttunsa ja lähti pois ennen kuin aiheutti itselleen mahdollisesti korjaamatonta henkistä vahinkoa? Kaikki eivät sovi armeijaan eikä ketään pidä syyllistää valinnoistaan tähän asiaan liittyen.

Mitähän olis käynyt Suomelle, jos Talvisotaan menneet olis todenneet että "tää ei oo mun juttu, lähden kotiin."

Taikka naiset sodan jälkeen todenneet että miehet eivät kelpaa...

minäpä olinkin niin beetta tai beata, että en uskaltanut lähteä pois. Olin sielä hiljaa hissukseen kiltisti ja laskin päiviä.

Ajattelin aina että tekisi mieli lopettaa, mutta en uskaltanut mennä herra kapteenin puheille, kun hän oli niin suuri ja pelottava leukamainen olento.

En myöskään uskaltanut aloittaa tupakointia. Siispä join limunaatia sotkussa ja laskin päiviä. Kasvoi ihan mahottomat tisut ja finniäkin pukkasi naamaan sielä ollessa.

Ihailin aina kaukaa ja salaa niitä isoja poikia jotka uskalsi lähteä ovet paukkuen ja sanoivat oman mielipiteensä siitä paskasta.

Minä olin liian kiltti ja mielestäni armeija hyväksikäytti minua siinä suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Laiska, lyhytpinnainen, sitoutumiskyvytön ja uuden oppimishaluton. Tiedän näitä ja kaikki ovat sellaisia epäitsenäisiä haahulijoita, jotka mm.muuttavat takaisin vanhempien luokse useaan kertaan, ja löytävät pysyvän työpaikan joskus 30v kun koti/tyttöystävä ei voidakaan kaikkia asioita enää.

Kaikkia se intin alku jännittää ja uutta asiaa on paljon, mutta kun sen ylittää, tottuu, armeijasta moni nauttiikin. Eikä se armeija ole turha, ne ihmiset oppivat puolustamaan meitä kaikkia jos esmes Venäjä hyökkää, ja ainakin mun poikien mielestä joku kaupunkisotataistelu oikeissa rakennuksissa oli kuin oikea pleikkapeli, mutta paljon parempi, koska se oli totta. Poikasi menetti aika paljon, myös ne tosielämän playstationit.

Armeijan kaupunkisodassa ei voi ampua kanoja, joten se häviää

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se nykyään on lasten kanssa. Parhaat ovat entistä parempia ja huonoimmat entistä huonompia. Jos lohduttaa, niin nykyään keskeyttämisiä on jo niin paljon, ettei se ole enää este esim työllistymiselle, jos koulut on vain hoidettu kunnialla.

Mutta ymmärrän hyvin surun siitä, että et saanut tuntea ylpeyttä poikasi armeijan suorittamisesta.

Ei se ole ollut este ikinä

Vierailija kirjoitti:

minäpä olinkin niin beetta tai beata, että en uskaltanut lähteä pois. Olin sielä hiljaa hissukseen kiltisti ja laskin päiviä.

Ajattelin aina että tekisi mieli lopettaa, mutta en uskaltanut mennä herra kapteenin puheille, kun hän oli niin suuri ja pelottava leukamainen olento.

En myöskään uskaltanut aloittaa tupakointia. Siispä join limunaatia sotkussa ja laskin päiviä. Kasvoi ihan mahottomat tisut ja finniäkin pukkasi naamaan sielä ollessa.

Ihailin aina kaukaa ja salaa niitä isoja poikia jotka uskalsi lähteä ovet paukkuen ja sanoivat oman mielipiteensä siitä paskasta.

Minä olin liian kiltti ja mielestäni armeija hyväksikäytti minua siinä suhteessa.

eiköhän se ole suurimmalla osalla näin. Ryhmäpaine on niin suuri ja vain parhaimmalla itsetunnolla varustetut osaa sanoa ei ja lähtee pois. He tietävät mitä haluavat.

0/5

Armeijaa voisi kehittää kirjekurssimaisemmaksi. Läsnäoloa vähentää ja etäopiskelua lisätä. Kertausharjoituksia, joissa kerrattaisiin taktiikkaa ja tekniikkaa voisi olla netin kautta etänä vuosittain. Fyysisiä simulaattori-aseenkäsittelyharjoituksiakin voisi olla vuosittain. Mikä olisikaan mukavampaa, kuin päästä pätemään naapurille tarkkuusammunnassa. Tulokset voisi julkistaa, joka lisäisi intoa.

Ei huvittanut :D joo eihän sitä pakko ole käydä, mutta en antaisi jäädä kotiin makaamaan! Sit töihin tai kouluun hopi hopi.

Pahinta varmaan varmaan oli vapauden menetys, eli vähän kuin joutus vankilaan . Vaati vähän eri näkökulmista tarkastelua että sietää sen.

Vierailija kirjoitti:

Voi ei. En antaisi pleikkaa pelata vaan etsiä asunto ja omaan elämään.

Eli et antaisi hetkeäkään rentoutua siellä missä tuntee olonsa turvalliseksi, ison, elämäämullistavan kokemuksen jälkeen (ei pärjännytkään, vaikka ehkä niin luuli), vaan heittäisit kotoa heti ulos? Millaisia vanhempia te oikein olette?

poingpouing kirjoitti:

Armeijan käymisellä ei ole nykyaikana yhtään mitään merkitystä.

Enemmän olisin huolissani syistä jotka siihen johtivat.

Ei sieltä  niinvain lähdetä kun kerran kutsunnoissa on hyväksytty.

Armeijan käymisellä sinänsä ei ole monellekkaan työnantajalle merkitystä, mutta sen keskeyttämisellä senkin edestä. Kyllähän se kertoo paljon nuoren sopeutumiskyvystä ja pärjäämisestä tai (mielen)terveydestä että pystyykö käymään armeijan vai ei.

Vieläkö totaalin valitseva välttää vankilan? Se on joka tapauksessa hyvä vaihtoehto.

poingpouing kirjoitti:

Armeijan käymisellä ei ole nykyaikana yhtään mitään merkitystä.

Enemmän olisin huolissani syistä jotka siihen johtivat.

Ei sieltä  niinvain lähdetä kun kerran kutsunnoissa on hyväksytty.

Jaa. Itse ajattelen että armeijan käynti on tärkeämpää kuin vuosikymmeniin. Sen verran paljon jännitteitä on ilmassa.