Miten suurperheellisillä on aikaa lapsilleen?

Mun puoliso on isosta perheestä, ja varmasti isommat lapset on paljon ollut apuna pienenmpien hoidossa, mutta todellakin "vetovastuu" ollut aina vanhemmilla. Ainakin mitä perheen vanhimpien(30-40 vuotiaita nykyään) lasten kanssa olen jutellut, niin ei heillä ole jäänyt sellaista muistikuvaa että pienempiä olisi aina pitänyt olla vahtimassa.

Eikä kukaan näistä lapsista ole tarvinnut terapiaa ja ihan onnellisia ja normaaleja muutenkin.

Tiedän, että kiireisimpinä aikoina heillä on ollut joku täti palkattuna avuksi. Ja kodinhoitajia myös.

Tietysti silloin ei mitään someja ollut, jotka olisivat vieneet äidin ajan. Tiedän myös että perheen äiti on ollut hyvin omistautunut lapsilleen, ja esim. miehelläni on edelleen todella lämpimät välit äitiinsä.

Varmasti tällaisia suurperheitä on josta puhut, mutta ei ole automaatio että kaikkialla olisi näin.

Joku kirjoitti että suurperheessä on syliä vaan sille pienimmälle. Eihän se nyt niin mene! Meillä ainakin vauva ja siitä kolme seuraavaa pyrähtelevät sylissä vähän väliä. Isommat (9v ylöspäin) ei niinkään enää usein tule itse syliin, mutta halaan ohikulkiessa, lähtötilanteessa, pörrötän tukkaa ohimennen, kerron että on rakas ja annan pusuja.

Jos AP:n kuvailemassa tilanteessa lapset olisivat kaikki hakeneet äidiltä huomiota jokainen yhtä aikaa, niin AP olisi luultavasti ollut huolissaan siitä miten levottomia ja huomionhakuisia lapset suurperheessä ovat kun eivät selvästi saa tarpeeksi huomiota. Suurperheenä liikkuessa jos koko perheenä liikkuu, tuntee usein olevansa suurennuslasin alla. Teki niin tai näin, väärinpäin. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee.

Olen 70-luvulla syntynyt kuuden lapsen perheen toiseksi vanhin. Vanhemmilla ei todellakaan ollut aikaa kaikille ja heillä oli myös suosikkeja, joihin en todellakaan kuulunut. Yleensä, jos lähdettiin ostoksille tai jos joskus pääsi esim. huvipuistoon, niin mukaan pääsi vain "pienet". Silloin kun itse olin pieni niin ei juuri missään käyty. Ihan helvettiä tuommoiset suurperheet. Nyt olen onnellinen lapseton nelikymppinen enkä vaihtaisi tätä elämää mihinkään.

N76

Ja taas siellä ollaan pieniin päin. Meinaakohan rouva koskaan mennä työelämään?

Vierailija kirjoitti:

Ja taas siellä ollaan pieniin päin. Meinaakohan rouva koskaan mennä työelämään?

Kuka?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja taas siellä ollaan pieniin päin. Meinaakohan rouva koskaan mennä työelämään?

Kuka?

Veikkaan että tässä tarkoitetaan Melukylä-bloggaria.

Minä ole 5-lapsisen perheen esikoinen, vieläpä sillä tavalla, että kolme nuorinta syntyivät kun olin jo koululainen. Todellakin sain hoitaa heitä uuvuksiin asti ja silloin teini-iässä kun nuorimmatkin alkoivat olla jo koululaisia, tunsin suurta helpotusta ja päätin että ikinä en omia hanki kun pikkusisarusten hoitourakka alkoi vihdoin olla ohi.

Mieli tosin muuttui kolmekymppisenä, mutta sen verran kokemus vaikutti, että lapsiluku jäi yhteen.

Kateellisen provo.

Ihan perusmeininki :D Meitä on 6, ja mä oon vanhin tyttö. Sain olla lapsi, vaikka autoinkin pienimpien hoidossa aika paljon.

Vierailija kirjoitti:

Jaahas ja taas mennään.

Mulla on viisi lasta, joista vanhin teini-ikäinen. Ei hoida ikinä nuorempiaan paitsi ihan hätätapauksessa. Ei ole varaäiti, siivoaa huoneensa sentään mutta ei paljon muuta..

Jokaisella on oma huone, omat harrastukset ja omat kaverit. En tunge toista veljeä mukaan väkisin, jos toiselle tulee kaveri. Kenenkään ei tarvitse hoitaa tai vahtia toista ellei sitten itse halua tehdä yhdessä jotain.

Aikaa on jokaiselle, koska olemme miehen kanssa molemmat aktiivisia vanhempia emmekä itse harrasta mitään. Kaikki vapaa-aika menee lasten kanssa ja tehdään paljon asioita perheenä ja matkustellaan.

En minäkään tee yleistyksiä kenenkään perheestä yhden perheen perusteella, joten miksi te teette niin. Useamman lapsen perhe voi tuntua järkyttävän suurelta, mutta me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään ihan omilla rahoilla.

Juuri tämä. Tämä kirjoitus voisi olla suoraan meidän perheestä. En ole koskaan kokenut, etteikö minulla olisi runsaasti aikaa kaikille lapsilleni. Olenhan kotona kaiken vapaa-aikani, mitä töistä liikenee. Eihän yhden tai kahden lapsen vanhemmalla ole aikaa lapsilleen, jos roikkuu kaiken iltaa lenkeillä ja kuntosaleilla. Itse olen iltaisin ja viikonloppuisin kotona, ja teen asioita lasten kanssa yhdessä. Aina puhutaan suurperheen elämisestä tuilla. En tiedä, mitä ne tuet ovat, ei ole meillä näkynyt, ellei sitten tarkoiteta lapsilisää, mihin on kaikki lapsiperheet oikeutettu. Lapsilla on tosiaan kaikilla ollut mieleisiä harrastuksia, ja ihan omat kaverit. Onhan siinä toki ollut meillä vanhemmilla pyörittämistä, kun kuljettamista on riittänyt.

Ihan kuin kaksilapsisessa perheessä ei kuljetettaisi ja kuskattaisi lapsia tai oltaisi kotona. Meillä mies tekee etätöitä ja on siis aina kotona, kun lapset tulevat koulusta. Emme harrasta mitään ohjattua, mies toimii lasten harrastuksissa valmentajana, minä teen käsitöitä ja pyöräilen lasten kanssa päivittäin (uimaan, kirjastoon, kauppaan). Ihan samoja juttuja tehdään kuin monilapsisissakin perheissä.

Tunnen monia suurperheitä, ja näistä löytyy niin hyviä kuin huonojakin vanhempia. Se, että äiti on kotona eikä töissä, ei ole automaattisesti parempaa, jos se aika kotona menee täysin pienempiin lapsiin tai jopa omiin harrastuksiin. Eräässä perheessä isommat lapset tekevät kaikki kotityöt ja hoitavat pienemmät, äiti käy kuntosalilla ja hoitaa vauvaa. Ikinä ei ole käynyt kevätjuhlissa tai vanhempainilloissa. Toisaalta taas tunnen suurperheen äidin, joka käy töissä eikä ole ikinä jättänyt välistä yhdenkään lapsensa vanhempainiltaa. Toki kevätjuhlia on jäänyt väliin siinä vaiheessa, kun lapsia on eri kouluissa.

Suurperheitä on erilaisia mutta aika tyypillistä näiden lapsille on valtava aikuisen kaipuu. On välillä surullista kuulla näiden lasten ihmettelyä siitä, voiko joku todella lähteä äitinsä kanssa kahdestaan jonnekin tai eikö jollakulla ole päivittäisiä ruoanlaitto- tai siivousvuoroja. On aika iso ero sillä, että tyhjentää tiskikoneen pari kertaa viikossa kuin että väsää perheen ruoat joka ilta ja huolehtii suurperheen tiskeistä ja pyykeistä.

Minä itse olen suurperheestä ja kyllä äidin aika meni suurimmaksi osaksi sohvalla istuen vauvaa imettäen. Isäkään ei kauheasti ollut kiinnostunut lastenhoidosta. Me isommat huolehdittiin sitten muista lapsista. Isovanhemmat myös huolehti meistä paljon eivätkä olleet kovin innoissaan kun kuulivat aina seuraavan vauvan olevan tulossa.

Ei vanhemmat sitten myöhemminkään lapsitehtailun jälkeen juuri viettäneet aikaa meidän kanssa vaan olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että joku muu kyllä katsoo lasten perään ja viihdyttää.

Tämän vuoksi meidän lapsiluku jäi vaan kahteen.

Mulle suurperheessä kasvaneelle vanhemmat olivat yhtä läheisiä kuin kerho-ohjaaja tmv. En koskaan muista heidän viettäneen aikaa kenenkään kanssa kahden vauva-ajan jälkeen vaan me lapset oltiin yhtä massaa heille. Nyt aikuisiällä ei tule juurikaan pidettyä yhteyttä ihan vaan sen takia kun en ole koskaan kokenut olevani läheinen heidän kanssaan. Me sisarukset sen sijaan ollaan hitsauduttu yhteen. Lapsuudesta ei jäänyt traumoja, mutta haluan itse tehdä asiat toisin.