Lue keskustelun säännöt.
Ystävä ei ymmärrä käytöksensä satuttavan muita ja erityisesti itseään mm. loukkaantuu helposti
03.01.2020 |
Miten hänelle voisi selittää, että hänen käytöksensä ei ole ihan, noh, normaalia? Pelko siitä, milloin hän taas hyökkää, arvostelee ja vertailee on läsnä jatkuvasti. Eniten hän tuntuu kuitenkin kärsivänsä siitä itse. Ei saa unta, koska miettii jonkun sanomisia ja sitä miten häntä aina loukataan. Hän luo nämä tilanteet omassa päässään. Ihmiset eivät tarkoita tai edes kohdista niitä asioita häneen, mutta hän tulkitsee usein asiat niin. Löytää normaaleistakin keskusteluista loukkauksia. Jopa pelkkä "moi" voi aiheuttaa pohdinnan siitä, että joku moikkasi oudosti ja on suuttunut hänelle. Yleensä taustalla on jokin asia, joka häntä häiritsee. Hän ei ymmärrä, että ajatus johtuu hänen omasta tunteesta ja luultavasti vanhoista käsittelemättömistä asioista. Olemme tunteneet useamman vuoden ja olen saanut osani tästä käytöksestä. Monesti on ollut kiukuttelua, mykkäkoulua ja välttelyä esim. opiskeluaikoina koulussa. Tuntuivat/tuntuvat todella pahalta. Siitä seuraa syytös, että sanoin jotain loukkaavaa tai käyttäydyn jollakin lailla väärin häntä kohtaan. Minulla ei ole ollut koskaan hyvä itsetunto/itseluottamus ja usein suhtautumiseni onkin ollut se, että olen hirveä ihminen ja minun pitää muuttaa käytöstäni paremmaksi/muututtava paremmaksi ihmiseksi. Vaikka jokin järjen ääni sanoo, ettei tuollaisesta voi loukkaantua. Yritän kovasti varoa sanomisiani, mutta se ei tunnu auttavan, kun koskaan ei tiedä mikä se loukkaava asian on. Hänellä on katkennut monia ystävyyssuhteita ja usein syyttääkin välien katkeamisesta sitä toista. Olen nähnyt, että käyttäytyy ainakin äitiään ja miestään kohtaan samoin. Mököttää ja väittää, että joku on sanonut jotain loukkaavaa, vaikka hän on kääntänyt asian mielessään sellaiseksi. Kerran läsnäollessani hänen äitinsä yritti selittää hänelle, että eihän tapahtuneessa asiassa edes ollut mitään ystävääni koskevaa tai sellaista, että hänen tarvitsisi äidille vihoitella. Ystäväni pyyteli anteeksi äitinsä käytöstä, vaikka se olisi ollut hän, jonka olisi pitänyt anteeksi pyytää. Tilanne on raskas, enkä haluaisi hylätä ystävääni. Tiedän, että läheiset ovat hänelle tärkeitä ja hän tukeutuu minuun usein. Pelkää jäävänsä yksin ja usein "syyttääkin" muita siitä, että hylkäävät hänet. Esim muuttavat toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, menevät naimisiin, hankkivat lapsia ym. eli hän ei tunne kuuluvansa heidän elämäänsä. Hän jää ulkopuolelle. Joskus soittaa, kuinka muilla on aina jotakin, eikä kenelläkään ole aikaa hänelle. Hänet jätetään yksin. Näin tapahtuu viikonloppuna, kun haluaisi lähteä leffaan tai baariin ja miehensä on töissä ja kavereilla jo muita suunnitelmia. Olen se, joka toimii kuuntelijana. Miten tilanteessa voisi toimia? Voinko auttaa jotenkin? Tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi tämän vuoksi. Pitäisi olla tukena, mutta voimat alkavat loppumaan. Yhteydenpidon vähentäminenkään ei tunnu auttavan, koska luokkaantuu siitä etten ota tarpeeksi usein yhteyttä. Ja taas tunnen itseni huonoksi ystäväksi. Sellainenhan minä kai olenkin. En osaa olla hänelle oikea ystävä kun ajattelen tällaista. Pitkä sepustus. Löytyykö täältä vertaistukea?
Kommentit (39)
Faith kirjoitti:
Manipulointi olisi tietoista toimintaa. Aloituksesta minulle muodostui vaikutelma, että ystävä olisi enemmänkin ns. vainoharhainen ja epävarma sosiaalisissa suhteissa.
Tätä olen ajatellut. Että hän ei tietoisesti tee sitä. Ei vain huomaa käytöstään. Ja siksi minun on helpompi syyllistää itseäni. Jos minä olenkin se, joka tulkitsee jotakin väärin? Jos huomautan asiasta hän luultavasti sanoo minun olevan se sekopää. Ja välillä siltä tuntuukin.
Tiedän sekavaksi menee...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ottaisin etäisyyttä. Ei tarvitse dramaattisesti katkoa välejä tai selitellä syitä. Älä ota yhteyttä, vastaile neutraalisti hieman vältellen jos hän ottaa.
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Manipulointi olisi tietoista toimintaa. Aloituksesta minulle muodostui vaikutelma, että ystävä olisi enemmänkin ns. vainoharhainen ja epävarma sosiaalisissa suhteissa.
Tätä olen ajatellut. Että hän ei tietoisesti tee sitä. Ei vain huomaa käytöstään. Ja siksi minun on helpompi syyllistää itseäni. Jos minä olenkin se, joka tulkitsee jotakin väärin? Jos huomautan asiasta hän luultavasti sanoo minun olevan se sekopää. Ja välillä siltä tuntuukin.
Tiedän sekavaksi menee...Ap
Mitä väliä sillä on, kuka on "seköpää"? Kuulostaa siltä, että ystäväsi kärsii aika pahoista sosiaalisen puolen ongelmista, mahdollisesti jostain persoonallisuushäiriöstä, ja kaipaisi ammattiapua saadakseen elämänsä paremmin hallintaansa. Sinä saatat kärsiä jostain tai olla kärsimättä, mistä sitä tietää. Minusta oikea kysymys tässä kohtaa ei ole kysyä, kummalla on persoonallisuushäiriö ja kumman kuuluisi muuttua, vaan että mitä tehdään.
Onko sinulle hyvöksi jatkaa tuota ystävyyssuhdetta, tai olisiko ainakin syytä ottaa etäisyyttä? Jos kävisikin niin ikävästi, että myös sinulla olisi jotain "sekopäisyyttä", kokisitko paremmaksi yrittää muuttaa itseäsi tätä ihmistä palvellaksesi, vaiko hankkia ystäviä, jotka arvostavat sinussa myös niitä piirteitä, joista ystävä loukkaantuu? Entä millä todennäköisyydellä ystävä koskaan tulee oikeasti toteamaan, että hänkin on aika sekopäinen, ja että hänen kannattaisi tehdä töitä itsensä kehittämiseksi?
T. Sekopää, jonka kavereissa on persoonallisuushäiriöisiä
Mulla samanlainen tilanne. Ystävä sinkku, itsellä perhettä, näännyttävät ruuhkavuodet, hölläisin tahtia mikäli pystyisin.
Kun elämässäni oli paljon surua, niin syytti vuoroin etten luota ja kerro murheistani tai miten en lainkaan tue häntä, kun suree mun jaksamistani.
Viimeisin hyökläys oli, kun en ole pitänyt riityävästi yhteyttä. Osui taas arkaan kohtaan, tunnen itseni riittämättömäksi ja omatunto kaivaa kiireen keskellä. Mä haluaisin tavata monia ihmisiä enemmän kuin ehdin. En ole hänelle soittanut muutamaan kuukauteen, toisaalta eipä ole hänkään ennen syytöksiään ja viimeisimpään tapaamiseemme ei vaan saapunut.
Mä olen aika kiltti ja herkkäkin ihminen, sovitteleva luonne. Nyt alan olemaan jaksamiseni kanssa sen verran äärirajoilla, että ihmettelen miksi sallin tällaisen? Pystynkö katsomaan katumatta peiliin, jos annan tämän ihmissuhteen hiipua pois? Pitkään aikaan en ole tuntenut saavani tästä ystävyydestä mitään muuta kuin sen, että olen itsekäs ilkeä ihminen. Haluanko tuntea itseni koko ajan jitenkin vialliseksi ystävän seurassa? Maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät minyt myös positiivisemmssa valossa ja joista saan voimaa.
Seuraus siitä, etten ota yhteyttä on se, että hän itkee minulle, kuinka häntä ei haluta nähdä koska en ota yhteyttä. Kokemusta on. Silloin en edes tajunnut, etten ollut ottanu yhteyttä hetkeen, kun oli kaikenlaisia kiireitä. Kyse oli noin kuukaudesta, joka minusta oli ihan normaali aika noin yleensäkin meidän välillä. Mutta hän oli ilmeiseti ollut se, joka oli viime aikoina ottanut yhteyttä useammin. Tästä tilanteesta on jo pari vuotta aikaa. Silloin panin mieleen, että otan itse useammin yhteyttä. Tämäkin ahdisti, koska hän saattoi siis suuttua, jos en ota yhteyttä tarpeeksi usein. Hänen ehdoillaan.
Nytkin hän varmaan tajuaisi ja joutuisin antamaan hänelle jonkun syyn. Toisaalta, jos sanon jotakin hienovaraisestikin, hän varmaan loukkaantuisi niin, ettei haluaisi olla enää tekemisissä.
Hän on oikeasti huomioonottava ja kiltti. Muistaa merkkipäivät ja huolehtii esim. baarireissujen jälkeen kotiinpääsystä (vähintään viestillä varmistaen).
Siksi tämä tuntuukin niin pahalta. En pidä häntä millään lailla pahana.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Manipulointi olisi tietoista toimintaa. Aloituksesta minulle muodostui vaikutelma, että ystävä olisi enemmänkin ns. vainoharhainen ja epävarma sosiaalisissa suhteissa.
Tätä olen ajatellut. Että hän ei tietoisesti tee sitä. Ei vain huomaa käytöstään. Ja siksi minun on helpompi syyllistää itseäni. Jos minä olenkin se, joka tulkitsee jotakin väärin? Jos huomautan asiasta hän luultavasti sanoo minun olevan se sekopää. Ja välillä siltä tuntuukin.
Tiedän sekavaksi menee...Ap
Mitä väliä sillä on, kuka on "seköpää"? Kuulostaa siltä, että ystäväsi kärsii aika pahoista sosiaalisen puolen ongelmista, mahdollisesti jostain persoonallisuushäiriöstä, ja kaipaisi ammattiapua saadakseen elämänsä paremmin hallintaansa. Sinä saatat kärsiä jostain tai olla kärsimättä, mistä sitä tietää. Minusta oikea kysymys tässä kohtaa ei ole kysyä, kummalla on persoonallisuushäiriö ja kumman kuuluisi muuttua, vaan että mitä tehdään.
Onko sinulle hyvöksi jatkaa tuota ystävyyssuhdetta, tai olisiko ainakin syytä ottaa etäisyyttä? Jos kävisikin niin ikävästi, että myös sinulla olisi jotain "sekopäisyyttä", kokisitko paremmaksi yrittää muuttaa itseäsi tätä ihmistä palvellaksesi, vaiko hankkia ystäviä, jotka arvostavat sinussa myös niitä piirteitä, joista ystävä loukkaantuu? Entä millä todennäköisyydellä ystävä koskaan tulee oikeasti toteamaan, että hänkin on aika sekopäinen, ja että hänen kannattaisi tehdä töitä itsensä kehittämiseksi?
T. Sekopää, jonka kavereissa on persoonallisuushäiriöisiä
Hyviä pointteja, kiitos!
En tarkoita, että sillä olisikaan mitään väliä. En ole puhunut persoonallisuushäiriöstä. Nimenomaan haen tässä sitä, että hän näkisi vian vain minussa eikä edelleenkään tunnistaisi omaa toimintaansa. Toimintaa, joka on haitallista myös hänelle aiheuttaen mm. ylimääräistä stressiä ja huonommuuden tunnetta. Kai ongelmani on se, että huonon itsetuntoni vuoksi ajattelen ansaitsevani hänen käytöksensä. Kai minulla on jokin pakkomielle siitä, että haluaisin hänen ymmärtävän käyttäytymistään ja hakisi apua. Ehkä siksi etten tuntisi niin paljon syyllisyyttä hänen hylkäämisestään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samanlainen tilanne. Ystävä sinkku, itsellä perhettä, näännyttävät ruuhkavuodet, hölläisin tahtia mikäli pystyisin.
Kun elämässäni oli paljon surua, niin syytti vuoroin etten luota ja kerro murheistani tai miten en lainkaan tue häntä, kun suree mun jaksamistani.
Viimeisin hyökläys oli, kun en ole pitänyt riityävästi yhteyttä. Osui taas arkaan kohtaan, tunnen itseni riittämättömäksi ja omatunto kaivaa kiireen keskellä. Mä haluaisin tavata monia ihmisiä enemmän kuin ehdin. En ole hänelle soittanut muutamaan kuukauteen, toisaalta eipä ole hänkään ennen syytöksiään ja viimeisimpään tapaamiseemme ei vaan saapunut.
Mä olen aika kiltti ja herkkäkin ihminen, sovitteleva luonne. Nyt alan olemaan jaksamiseni kanssa sen verran äärirajoilla, että ihmettelen miksi sallin tällaisen? Pystynkö katsomaan katumatta peiliin, jos annan tämän ihmissuhteen hiipua pois? Pitkään aikaan en ole tuntenut saavani tästä ystävyydestä mitään muuta kuin sen, että olen itsekäs ilkeä ihminen. Haluanko tuntea itseni koko ajan jitenkin vialliseksi ystävän seurassa? Maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät minyt myös positiivisemmssa valossa ja joista saan voimaa.
Voimia jaksamiseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohda koko tyyppi. Minulla oli myös tuollainen kaveri, joka oli kateellinen, piikikäs ja jonka kanssa sai aina varoa sanojaan. Elämä on helpompaa ilman sitä. Joo oli rankka lapsuus hänellä, mutta itselläni oli ihan vastaavanlainen, joten uhriutuminen ei onnistunut minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia ja turhaan otat siitä itseesi. Ainakin Dr Bergillä on hyvä video adrenal body type/ fatique (vaikean lapsuuden aiheuttama stressi ystävälläsi) ja siinä kerrotaan, miten sellaisen ihmisen ELIMISTÖ (ei luonne!) on virittynyt löytämään kaikki epäkohdat ja potentiaaliset uhkat.
Hän tasaantuu kyllä, jos saa elämänsä tasaisemmaksi eikä ravinto/ravinnehoitokaan ole haitaksi.
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia ja turhaan otat siitä itseesi. Ainakin Dr Bergillä on hyvä video adrenal body type/ fatique (vaikean lapsuuden aiheuttama stressi ystävälläsi) ja siinä kerrotaan, miten sellaisen ihmisen ELIMISTÖ (ei luonne!) on virittynyt löytämään kaikki epäkohdat ja potentiaaliset uhkat.
Hän tasaantuu kyllä, jos saa elämänsä tasaisemmaksi eikä ravinto/ravinnehoitokaan ole haitaksi.
Ottamatta kantaa tuohon näkemykseen, hassua sinällään, että hänen elämänsä on tasaista ja se tuntuu olevan ongelma. Hän reagoi läheisten elämänmuutoksiin. Muilla on jotain, mitä hänellä ei ole. On parisuhteessa ja vakityössä. Ollut jo useamman vuoden. Vaikka ns. arkielämä sujuukin tasaisesti, niin eihän se kai automaattisesti sitten tunnemyllerrykseen auta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa epävakaalta tai paranoidilta..? Kuuntelin tänään hyvän pätkän missä terapeutti puhui epävakaan auttamisesta. Miten pienikin kritiikki laukaisee paniikkireaktion siksi että lapsuudessa kritiikkiä on seurannut hylkääminen. Tällaisen ihmisen auttaminen on vaikeaa ja hidasta munankuorilla kävelemistä.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa epävakaalta tai paranoidilta..? Kuuntelin tänään hyvän pätkän missä terapeutti puhui epävakaan auttamisesta. Miten pienikin kritiikki laukaisee paniikkireaktion siksi että lapsuudessa kritiikkiä on seurannut hylkääminen. Tällaisen ihmisen auttaminen on vaikeaa ja hidasta munankuorilla kävelemistä.
Varmaan terapeutti olisi ainut oikea auttaja. Ei kaikki tuohon pysty. Täytyy olla välineet auttamiselle. Jos omassakin elämässä on vastoinkäymisiä, voi persoonallisuushäiriöinen läheinen olla liikaa psykeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla samanlainen tilanne. Ystävä sinkku, itsellä perhettä, näännyttävät ruuhkavuodet, hölläisin tahtia mikäli pystyisin.
Kun elämässäni oli paljon surua, niin syytti vuoroin etten luota ja kerro murheistani tai miten en lainkaan tue häntä, kun suree mun jaksamistani.
Viimeisin hyökläys oli, kun en ole pitänyt riityävästi yhteyttä. Osui taas arkaan kohtaan, tunnen itseni riittämättömäksi ja omatunto kaivaa kiireen keskellä. Mä haluaisin tavata monia ihmisiä enemmän kuin ehdin. En ole hänelle soittanut muutamaan kuukauteen, toisaalta eipä ole hänkään ennen syytöksiään ja viimeisimpään tapaamiseemme ei vaan saapunut.
Mä olen aika kiltti ja herkkäkin ihminen, sovitteleva luonne. Nyt alan olemaan jaksamiseni kanssa sen verran äärirajoilla, että ihmettelen miksi sallin tällaisen? Pystynkö katsomaan katumatta peiliin, jos annan tämän ihmissuhteen hiipua pois? Pitkään aikaan en ole tuntenut saavani tästä ystävyydestä mitään muuta kuin sen, että olen itsekäs ilkeä ihminen. Haluanko tuntea itseni koko ajan jitenkin vialliseksi ystävän seurassa? Maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät minyt myös positiivisemmssa valossa ja joista saan voimaa.
Sama tilanne täällä, mutta mykkäkoulumökötys käynnistyi jo sillä, etten kahteen viikkoon ottanut yhteyttä (olin syksyllä loppuunpalamisen rajoilla, minkä ystävä myös tiesi). Ehdotin sitten kuukauden aikana kolmesti tapaamista, ja kaikki torjuttiin tylysti.
Nyt tuntuu vihdoin ja viimein siltä, että annanpa olla. Olen jo parikymmentä vuotta saanut pskaa niskaan kyseiseltä ihmiseltä. Parhaimmillaan hän on ihana ja huikea tyyppi, mutta loukkaantuu käsittämättömillä tavoin ja sitten saan rukoilla anteeksiantoa pitkät ajat, vaikken edes ymmärrä miksi. Nyt ei keski-iän kynnyksellä enää jaksa. Toivon, että hän on itse yhteydessä, mutta pahoin pelkään, että pitää hautaan asti mykkäkoulua siitä, miten kehtasin olla kerjäämättä sovintoa hänen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla samanlainen tilanne. Ystävä sinkku, itsellä perhettä, näännyttävät ruuhkavuodet, hölläisin tahtia mikäli pystyisin.
Kun elämässäni oli paljon surua, niin syytti vuoroin etten luota ja kerro murheistani tai miten en lainkaan tue häntä, kun suree mun jaksamistani.
Viimeisin hyökläys oli, kun en ole pitänyt riityävästi yhteyttä. Osui taas arkaan kohtaan, tunnen itseni riittämättömäksi ja omatunto kaivaa kiireen keskellä. Mä haluaisin tavata monia ihmisiä enemmän kuin ehdin. En ole hänelle soittanut muutamaan kuukauteen, toisaalta eipä ole hänkään ennen syytöksiään ja viimeisimpään tapaamiseemme ei vaan saapunut.
Mä olen aika kiltti ja herkkäkin ihminen, sovitteleva luonne. Nyt alan olemaan jaksamiseni kanssa sen verran äärirajoilla, että ihmettelen miksi sallin tällaisen? Pystynkö katsomaan katumatta peiliin, jos annan tämän ihmissuhteen hiipua pois? Pitkään aikaan en ole tuntenut saavani tästä ystävyydestä mitään muuta kuin sen, että olen itsekäs ilkeä ihminen. Haluanko tuntea itseni koko ajan jitenkin vialliseksi ystävän seurassa? Maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät minyt myös positiivisemmssa valossa ja joista saan voimaa.Sama tilanne täällä, mutta mykkäkoulumökötys käynnistyi jo sillä, etten kahteen viikkoon ottanut yhteyttä (olin syksyllä loppuunpalamisen rajoilla, minkä ystävä myös tiesi). Ehdotin sitten kuukauden aikana kolmesti tapaamista, ja kaikki torjuttiin tylysti.
Nyt tuntuu vihdoin ja viimein siltä, että annanpa olla. Olen jo parikymmentä vuotta saanut pskaa niskaan kyseiseltä ihmiseltä. Parhaimmillaan hän on ihana ja huikea tyyppi, mutta loukkaantuu käsittämättömillä tavoin ja sitten saan rukoilla anteeksiantoa pitkät ajat, vaikken edes ymmärrä miksi. Nyt ei keski-iän kynnyksellä enää jaksa. Toivon, että hän on itse yhteydessä, mutta pahoin pelkään, että pitää hautaan asti mykkäkoulua siitä, miten kehtasin olla kerjäämättä sovintoa hänen kanssa.
Kamalaa. Mutta helpottavaa, että muitakin samassa tilanteessa olevia löytyy. Tsemmpiä sinnekin!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa epävakaalta tai paranoidilta..? Kuuntelin tänään hyvän pätkän missä terapeutti puhui epävakaan auttamisesta. Miten pienikin kritiikki laukaisee paniikkireaktion siksi että lapsuudessa kritiikkiä on seurannut hylkääminen. Tällaisen ihmisen auttaminen on vaikeaa ja hidasta munankuorilla kävelemistä.
Varmaan terapeutti olisi ainut oikea auttaja. Ei kaikki tuohon pysty. Täytyy olla välineet auttamiselle. Jos omassakin elämässä on vastoinkäymisiä, voi persoonallisuushäiriöinen läheinen olla liikaa psykeelle.
Joo nimenomaan. Ja se on terapeutillekin vaikea rasti jossa tarvitsee tukea.
Ap, kuulostaa siltä että olet hirmu kiltti ihminen. Sinun täytyy kuitenkin lakata ylläpitämästä ystäväsi käyttäytymismallia. Jos hän loukkaantuu jostain mistä kukaan muu ei loukkaantuisi, älä pyytele anteeksi äläkä "kävele munankuorilla" vaan ole normaalisti ja ystävällisesti. Lempeästi torju kaikki hullu syyllistys ja loukkaantuminen. Hän jatkaa sitä niin kauan kuin te läheiset sen sallitte. Vaikeaa mutta tärkeää!
Vierailija kirjoitti:
Ap, kuulostaa siltä että olet hirmu kiltti ihminen. Sinun täytyy kuitenkin lakata ylläpitämästä ystäväsi käyttäytymismallia. Jos hän loukkaantuu jostain mistä kukaan muu ei loukkaantuisi, älä pyytele anteeksi äläkä "kävele munankuorilla" vaan ole normaalisti ja ystävällisesti. Lempeästi torju kaikki hullu syyllistys ja loukkaantuminen. Hän jatkaa sitä niin kauan kuin te läheiset sen sallitte. Vaikeaa mutta tärkeää!
Kiitos! Pitää vain opetella rajojen asettamista. Kovettaa itseäni. Jos nyt viimeinkinolisi sen aika.
Kiitos.
Ap
Mistä sinä tiedät, onko ystäväsi äiti koskaan osannut kuunnella ystävääsi? Minusta kuulosti hieman sille, kun kuvasit tapaamista, jossa äitinsä tankkasi hänen päähänsä jotain asiaa, että erittäinkin todennäköisesti ystäväsi äidiltä on mennyt aina ystäväsi lapsuudesta alkaen jotain ohi, mikä lapsen kokemasta olisi pitänyt kuulla, ja on sillä lailla loukannut ystävääsi jatkuvasti. Mikä on taas sitten aiheuttanut ystäväsi ns. vinoon kasvamisen.
Ja siis äitinsä saattaa vaikuttaa joissain asioissa kuuntelevan, mutta pointti onkin se, jos ei kuuntele kritiikkiä itsestään silloinkin kun se on paikallaan ja jos on missannut joitain suuria vaikeuksia lapseltaan, joita ei ole ymmärtänyt ja on vain aiheuttanut lisää vahinkoa lapselleen ymmärtämällä väärin ja vähättelemällä ja mitätöimällä hänen kokemuksiaan.