Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

Oletko turkkilainen kysyi Turkissa tarjoilijana ollut poika hieman epäilevänä, ja kun sanoin, että en ole, niin  sitten poika alkoi kertoa, että on kurdi. Lisäksi kertoi pitkät tarinat kurdien ongelmista. Olin tuolloin lomalla porukan kanssa ja minulla oli tosi tumma tukka ja partakin rehotti kuin roistolla, joten kävin hyvinkin paikallisesta. Tapahtui 90-luvulla.

Asiantuntijat sanovat, että minäkuva pitäisi erottaa kehonkuvasta. Kuinkahan moni pystyy sen tekemään? Oma keho on pyhä, ja jos sitä arvostellaan, niin kyllä se vaikuttaa minäkuvaan rankasti. Minulla oli ystävä, joka huomautteli suoraan, joskus rivien välistä, ulkonäkövirheistäni. Jos joku muu arvosteli minua hänen ollessa paikalla, hän nauroi makeasti. Ystäväni on vielä jonkin verran mukana kuvioissa, ollaan jo keski-ikäisiä. Olen sanonut hänelle suoraan, ja kysynyt, miksi hän on loukannut minua. Ei ole vastausta tullut. Mutta tiedän, että se liittyy lapsuuteen. Minulla oli hyvä perhe ja ystäväni tulee alkoholistiperheestä. Hän ei pääse koskaan kateudesta eroon, mikä on ikävää.

Hennkilö jota pidin siihen aikaan parhaana kaverinani piti yläasteaikanamme blogia, johon hän mm. teki yhden postauksen kaikista kavereistaan. Jokaisesta kaverista hän kertoi, miksi he olivat heille tärkeitä jne. Kysyin häneltä miks hän ei kirjottanut musta yhtään mitään ja hän vastasi että ei ole mitään kerrottavaa.

Olin jo teininä tosi pitkä 1970-luvun alun naiseksi, 177 cm. En onneksi kasvanut siitä enää. Itsetuntoni oli huono, taisin kulkea hieman kumarassakin pituuttani häveten. Eräs miesporukka (sen aikaisista opiskelijan kesätöistä) sanoi minulle näin: "Sulla on v*ttu ku hirvellä, ei yhtä iso mutta yhtä korkeella" :( Kyllä tuo kommentti jäi mieleen, muistan vielä näin vanhanakin.

"Kyllä nykyään lapsen saa jos vain tosissaan haluaa" . Meidän lapsettomuushoidot lopetettiin tuloksettomina.

Tapahtui ammoisina aikoina kauan, kauan sitten maalaiskylässä.

Mummoni kertoi, kun työnteli minua vaunuissa kylällä, niin joku sanoi, että kylläpä on kaunis kuin nukke ja äitini sanoi kun kantoi saunasta, että nyt olet puhdas ja kaunis kuin sipulinnuppi.

Tämän muisteleminen lohdutti minua, kun vastaavasti useita vuosia vanhempi veljeni kiusasi ja nimitteli minua minkä ehti ja pilkkasi ulkonäköäni mitä rumemmilla kommenteilla. Muistan pilkat sanatarkkaan, mutta en kehtaa edes kirjoittaa. Äiti sanoi kun yritin haukkua samalla mitalla takaisin, tai pillahdin itkuun, että kyllä olette kuin kissa ja koira. Älä ole kuulevinaan, niin kyllä se sitten lopettaa. Jatkui siitä huolimatta vuositolkulla, ehkä siitä syystä syöpyivätkin mieleeni. Miten se lapsi olisi pystynyt muuttamaan luonnettaan, ettei sanat olisi satuttaneet. Isä sanoi vaan, että aina se tuota tyttöä kiusaa. Ehkä ajateltiin, että opetelkoot pitämään puolensa.

No, se opetti että elämä ei ole helppoa. En kuitenkaan ollut koulukiusattu ja ihan ihmiseksi kasvoin. Ikävää vaan, että meistä ei veljeni kanssa koskaan tullut läheisiä.

Juttelin hiljakkoin jo aikuisen poikani kanssa ja sanoin, että olin valinnut pienet tulot hänen ollessaan lapsi, että voisin olla enemmän kotona ja läsnä. Poika sanoi ettei hän sitä huomannut, ei häneltä lapsena koskaan puuttunut mitään. Että tuntui mukavalta.

Testing, äsken ei lähtenyt viesti. 

” Kyllä ne tällaiset pitää olla” sanoi äitini ja hölskytteli rintojaan. Olin laiha ja pienitissinen teini. Muutenkin pojat haukkuivat laudaksi.

Koulukiusaaminen oli rankkaa, loukattiin jatkuvasti joka päivä nälvittiin, mitätöitiin ja satutettiin. Vaikka myöhemmässä opiskelumaailmassa ei enää ollut kiusaamista (tuo sakki jäi muualle), niin satuttamista oli jo ollut tarpeeksi. 

Menin aikuisiällä lopulta plastiikkakirurgille. En pitänyt itsekään eräästä ulkonäköpiirteestä, josta eritoten kiusattiin aikoinaan.

Aikuisiällä on kehuttu kauniiksi, ihan jäätävän kauniiksi. Toisaalta muutama tuntematon mies on katsonut pariin kertaan oiukeudekseen sanoa totuuksia=loukkauksia ulkonäöstä, vaikka itse en loukkaa muita.

Nyt vasta uskon olevani kaunis kirurgian jälkeen. 

Onneks et tee työkses mallinhommia, sanoi äitini kun sain järjettömän kokoisen arven selkääni syöpäleikkauksen jälkeen reilu kolmekymppisenä. Hyvin sä vedät, mutsi. 👍🏽

Tavataan ehkä ensi elämässä, sanoi ensimmäinen poikaystäväni minut jätettyään. Oli jo uusi katsottuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Oli hauska nähdä sun vanhempiakin! Sun sisko on tullut äitiisi, sä olet enemmän isäsi näköinen!"

Älkää i k i n ä vertailko lapsen ulkonäköä vanhempansa ulkonäköön! Isäni oli ja on edelleen perhettään terrorisoiva ihmishirviö (siis ihan sitten myöhemmin vankilatuomionkin saanut), mitä tosin tämä asian laukonut henkilö ei tiennyt. 

Joka aamu se sama naama toljottaa peilistä takaisin. Ei omat kasvot, vaan isän kasvot. Aivan helvetillinen taakka. Ja enkä osaa sanoa, oliko henkilö oikeassa vai ei. Muutenkin on riittävästi kärsittävää siinä, että olen sen hirviön jälkeläinen. Se langettaa niin ison varjon, että valoa ei juuri näy.

Olen pahoillani, että isäsi on hirviö.

Tuskinpa on kuitenkaan realismia ajatella, että ihmiset eivät enää sanoisi lasten muistuttavan vanhempiaan. Eräässä tutkimuksessa todettiin, että erityisesti äidin naispuoliset sukulaiset pyrkivät näkemään lapsessa isän piirteitä. Kyseessä on ilmeisesti alitajuinen tarve vakuuttaa isälle, että lapsi on oma, jotta isä sitoutuisi perheeseensä.

Meillä kaikilla on omat traumamme, jotka puskevat pintaan tietyissä tilanteissa. Ei ole kuitenkaan reilua syyttää siitä muita ihmisiä. Mitä tässä enää oikein voi kenellekään sanoa? Ihan mistä tahansa voi tulla jotain kamalaa mieleen.

Arvasin, että joku pahoittaa mielensä tästä. 

Tietenkin ihmiset jatkavat kaikenlaisten asioiden möläyttelyä. Semmoisia me ihmiset olemme. Mutta kehitystä olisi tiedostaa, että jotkut mölyt voisi silti pitää mahassa. Maailmassa on paljon muitakin sanoja, mitä voi sanoa jos kerran haluaa jotain latteuksia laukoa toisen ulkonäköön liittyen. 

Mutta, minä en tee valintoja sinun puolestasi. Sinä saat mölistä mitä tykkäät, mutta älä tosiaan sitten itsekään muita syytä, jos ihmiset kaikkoavat ympäriltäsi. Suosittelisin ottamaan opiksi, mutta ei ole pakko. Mikään ei ole pakko. Pakko ei ole mieltänsä pahoittaa siitä, että sanoo jonkun toimintamallin olevan  haitallinen muille. 

Miksi ei saisi sanoa, että olet isäsi näköinen?

Se isähän voi olla ihan saamarin hyvän näköinen, vaikka olisi mikä hirviö luonteeltaan.  Eri asiahan olisi jos sanoisi, että olet samanlainen luonteeltasi kuin isäsikin.

Minä en tykännyt anopistani, mutta olen erittäin tyytyväinen siitä, että tyttäreni sai anopin piirteet.  Anoppi oli kieltämättä kaunis nainen.  

Mulle yksi poika sanoi, että mun naama on kuin petolinnun perse.  Olin iältäni jotain 12-13 -vuotias eli iässä, jolloin alkaa kiinnittää huomiota omaan ulkonäköönsä eri tavalla kuin ennen.  Ei kyllä mieltä ylentänyt, ja muistiin jäi, vaikka olen yrittänyt unohtaa.  

Onhan noita kaikenlaisia solvauksia joutunut vastaanottamaan elämän aikana.  

Olen asiakaspalvelutyössä ihan arvostetulla alalla, ja istuin kerran tiskini takana, kun pari vanhaa miesasiakasta alkoi jutella keskenään.  Huonokuuloisia kun olivat, niin kovalla äänellä siinä pomittivat, että tuo on kuulemma sen XX:n ( isäni nimi) tyttö.  Ei uskois, että siitä sakista pääsee noinkin pitkälle, että ihan tämmösiin töihin.  Se X oli sellainen juoppolalli.  Eikös se istunut linnassakin jostain?  jne.

Kiva siinä vaan istua, kun nämä osoitteli minua sormillaan.  Nyt paljon myöhemmin minua vaan huvittaa.  Taustammehan meillä on kullakin.  Itse asiassa toinen niistä ukoista oli niitä isän vanhoja ryyppykavereita.

Vierailija kirjoitti:

Onneks et tee työkses mallinhommia, sanoi äitini kun sain järjettömän kokoisen arven selkääni syöpäleikkauksen jälkeen reilu kolmekymppisenä. Hyvin sä vedät, mutsi. 👍🏽

Mutta jos tonkin olisi sanonut joku sun tyttökaveri huumorilla, et olisi loukkaantunut yhtään.  Äidit ja yleensä sukulaiset ei saisi sanoa koskaan yhtään mitään.  

Nämä "totuuden laukojat"/"kriitikot" elikkä toisin sanoen henkisen väkivallan ihmiset, erityisesti miehet, ovat vaikuttaneet siihen, että olen mieluiten omillani enkä lähde kuuntelemaan jonkun miehen "kritikointia" = lytistämistä ja itsetunnon alaspainamista ja negatiivista vaikuttamista. Mulla on aikalailla nollatoleranssi MYÖS henkisen väkivallan osalta. 

Onnellisuus on vapautta, myös satuttamisesta. Ajattelin alkujaan että mies toisi turvallisuutta ja olisi rakkautta. Mutta se on epätodennäköistä ja harvinaista maailmassa. Ottakaa ohjat omiin käsiin jos mahdollista älkääkä antako kenkään dropata tunnelmaa, koska he haluavat alasajaa teidät matalalle jotta itsellään nousee dominoinnin tunnelma. 

Toisin sanoen: kukaan ei tule leikkaamaan minun siipiä. Tervetulleita ovat hän/he, jonka kanssa suojellaan sitä mikä on hyvää, halutaan hyvää, on rakkautta. 

Mutta lennän hyvin vapaana. Onnea sekin, ettei satuteta, on rauha ja vapaus. 

Olin kummipojalla yökylässä ja riisuttuani paidan hän toljotti vähän aikaa ja sanoi sitten "sä näytät ihan supermieheltä!" Oon aina kuullut hyvän(?)tahtoista vittuilua hoikkuudestani niin toi kommentti osui vahvasti pluspisteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Onneks et tee työkses mallinhommia, sanoi äitini kun sain järjettömän kokoisen arven selkääni syöpäleikkauksen jälkeen reilu kolmekymppisenä. Hyvin sä vedät, mutsi. 👍🏽

Järkytti myös mun äitiä, kun näkyi topin selkäosan yli. Onko se noin pitkä :O  Ja kauhisteli jotain siitä, kuinka se näkyy kauas... Harvoin tulee paidatta oltua, se pari senttiä mikä näkyy liivien selkäosan yli ei paljon haittaa ja arvet vaalenee nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Esimerkillinen ensisynnyttäjä, et huutanut, kironnut, etkä kertaakaan sanonut ettet pysty tai jaksa."

Näin sanoi kätilö 23h kestäneen synnytyksen seuraavana päivänä palatessaan töihin ja kävi osastolla tervehtimässä :)

Omasta mielestä yllä mainitut asiat tuskin olisivat tilanteessa auttaneetkaan, mutta hyvä mieli tuli kommentista silti.

Siis mitä ihmettä, millä vuosikymmenellä tuollainen on sanottu? Tuo kuulostaa ihan sellaisen henkilön asenteelta, joka ei ole ikinä nähnyt synnytystä! Ja jos synnyttäjä tosiaan on niin kipulääketokkuroissaan ettei tunnu missään, en nyt ehkä pitäisi sellaista kovin hyvänä esimerkkinä muille.

On monta tilannetta joissa on syytä pyrkiä käyttäytymään hyvin. Synnytyssali ei ole yksi niistä.

Olin juuri tulossa sanomaan samaa. On henkilöitä, joille synnytys on siihenastisen ja sen jälkeisen elämän ehdottomasti kivuliain kokemus. En jaksa tässä sen enempää vääntää kivunlievityskeinojen toimivuuksista tai toimimattomuuksista, vaan tyydyn toteamaan että antaisivatpa ammattilaiset jokaisen synnyttäjän olla sellaisia kuin ovat. Sinänsä ymmärrän että kehu on aikanaan tuntunut hyvältä, mutta minusta se on ollu väärä kehu väärästä aiheesta :/ Sori, alkuperäisen kommentin kirjoittaja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sulla on ihan pojan ääni" sanoi luokkakaveri välitunnilla kesken leikin kolmannella luokalla.

Tuon takia inhoan ääntäni edelleen. N31.

Siis semmonen kolmasluokkalaisen pojan ääni? No ei se sitten ainakaan miehekäs ole.

Tätä minäkin ihmettelin, että häh, sellainen kirkas, kuuluva ja heleäkö?

Jos taas yritti loukata ja väittää että sinulla olisi matala ääni, niin jos se yhtään lohduttaa niin minusta monen matalaäänisen naisen ääni on hurmaava: Lauren Bacall, Rea Mauranen, Amy Winehouse...

Äänesi on varmasti kauniimpi kuin mitä luulet ja kuulet!

Vierailija kirjoitti:

Negatiivisia kommentteja on ehtinyt tulla elämäni aikana leegio, useimmat tietysti lapsuudessa ja teini-iässä. Kaikkein syvimmän haavan jätti kuitenkin keski-iässä henkilö, jota olin pitänyt ystävänäni vuosikymmeniä. En edes voi avata tuota asiaa enempää tässä, niin pahasti se vieläkin satuttaa. Kaikkein hassuinta on, että kyseinen henkilö on psykologi ja psykoterapeutti ammatiltaan. Olen pohtinut useasti tuota ristiriitaa ammatin ja käytöksen välillä: onko hän sadisti vai vain hiton huono psykologi? Itse hän ei edes tainnut tajuta, mistä loukkaannuin, koska yritti vielä pitää yhteyttä, kunnes sanoin, etten enää ikinä halua tavata häntä tai edes kuulla hänestä.

Mutta on toki positiivisiakin kommentteja tullut. Itseäni aikanaan hämmästytti, kun ranskan kielen lehtori yliopistossa sanoi kadehtivansa minua, koska minulla hänen mukaansa on ihmeellinen vaisto tietää vieraasta kielestä, mikä on väärin ja mikä oikein.

Jos olet joutunut asiaa tarkemmin pohtimaan niin silloin vastaus on selvä: ex-ystäväsi on sadisti, samoin psykiatrian ja psykologian (kuten muidenkin auttamisammattien) pariin hakeutuu myös vallanhaluisia pikku nilkkejä, jotka joko haluavat käyttää muita terapoidakseen itse itseään tai yksinkertaisesti kokeakseen olonsa paremmaksi muiden epäonnea ja vastoinkäymisiä mässäämällä - tai molempia. Paskat tuosta ex-ystävästäsi, mikä luiru.