Muita, jotka ”katuvat” uusperhettä? Onko suhteenne loppunut miehen lapsen takia?

Mulla taas alkoi ukon naama vituttamaan, kun hänen lapset aikuistu ja muutti pois kotoa.

Uusperheen lähi-äitipuolena tuli oltua 19v. Tokihan siinä oli välillä mutkia matkassa vaan eipä se aina ole ihanaa omienkaan kanssa vääntäessä. Mulla on hyvät välit lapsipuoleen, ollaan edelleen paljon tekemisissä vaikka erosin sittemmin hänen isästään. Yhteinen lomareissukin suunnitteilla.. 

Ei järkeä rikkoa lapsien perhettä. Itsekästä joka osapuolelta. Ilman parisuhdettakin voi elää. Jos ei vapaata lapsetonta löydy.

Olen seurustellut 4 vuotta miehen kanssa, jolla on yksi alakouluikäinen lapsi. Minulla on kaksi teini-ikäistä tyttöä. Mies on lapsensa kanssa joka toinen viikonloppu ja lomilla, minun teinini asuvat kanssani ja ovat isällään joka toinen viikonloppu.

Olemme kovasti toivoneet, että voisimme asua yhdessä ja jakaa yhteisen arjen, mutta olemme päättäneet odottaa sen aikaa, että minun teinini muuttavat pois kotoa. Toki me kaikki viisi vietämme aikaa yhdessäkin, esimerkiksi lomilla mutta myös viikonloppuisin. Ja esim. lapsiviikonloppuina mieheni saattaa olla meillä yhden yön lapsensa kanssa, tai vaikka koko viikonlopunkin, miten milloinkin. Arkenakin mies saattaa olla yötä meillä, ja se on ok tyttärillenikin. Tämä toimii hyvin; meillä on tavallaan kaksi kotia ja menemme tässä ees-taas, ja molemmilla on vastuu omista lapsista.

Ja ihanaa on, että joka toinen viikonloppu saamme olla miehen kanssa kahdestaan ja nauttia vain aikuisten jutuista. Yhteen siis varmasti muutamme sitten, kun minun tyttäreni ovat muuttaneet omilleen. Mutta tällä hetkellä tämä toimii hyvin näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

u

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies laittoi jopa aikuisen lapsensa suhteen edelle. Iikinä ei mitään voitu tehdä, kun ja jos se " lapsihan" voisi haluta mukaan. Ei mitään matkoja, usein ei edes yhteistä saunailtaa tai alkoi valitus, kuinka en viitsi yrittää olla läheinen hänen rakkaidensa kanssa. Tilanne meni ihan absurdiksi. Löysin sitten miehen, joka halusi tehdä minun kanssani ihan kahdestaankin asioita, vaikka hänellä on pienet lapset. Nyt vasta näen kunnolla, miten sairas edellisen suhteen tilanne oli. Saa exä nyt rauhassa etsiä paremman naisen itselleen, minä en ollut tarpeeksi pyyteetön tuollaiseen suhteeseen. Voipi olla vaikeeta.

Minä kirjoitin tämän n vuosi sitten. Ja kisaksihan se sitten tämäkin juttu. Mies esitti olevansa ihan jotain muuta kuin on, itse on myöntänyt. Samat ongelmat tuli ja vielä pahempana. Exä sekoitti miehen pään täysin, millään muulla kuin entisen liiton lapsilla ei enää ollut väliä sen jälkeen kun exä alkoi uhkailla. Mies teki minusta vihollisen, vaikka odotin yhteistä lastamme( joo tiedän että tyhmää oli tehdä lapsi). Nyt olen uusperhehelvetissä samassa talossa ja välit miehen kanssa jäätävät. Hän ei ole tuntenut minua kohtaan mitään siitä lähtien, kun muodostuin uhaksi hänen ja lapsien suhteelle ( siis exän mielestä). Ei mitään ongelmia lasten suhteen, mutta miehen lammasmaisuus ja sekoilu pilasi kaiken. Ei miehet osaa näitä uusperhekuvioita, kun eivät tajua että parisuhde on siinä ytimessä. Ja suurin osa eronneista miehistä on näitä ns. Disneyland-isejä. Älä koskaan luule saavasi isimiehen kanssa kuin kevytsuhteen.

Ja kun teille tulee ero ja mies löytää uuden hyväuskoisen naisen, niin voit olla varma että sinä olet sitten se ”sekopää ex joka lyö kapuloita rattaisiin” jos kehtaat olla missään yhteydessä lapsesi isään lasta koskevissa asioissa.

Voi olla, koska olen tavannut tämän exän ja hän vaikutti aivan täysipäiseltä, jopa mukavalta!

V

Nosto

AP:lle ihan mielenkiinnosta. Miten kasvattaa teidän yhteistä lasta, jos tuntuu ettei mies tee mitään oikein : 0 . 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan kuullut ainoatakaan hyvin päättynyttä, onnellista tarinaa uusioperheistä joten en sellaiseen missään nimessä ryhtyisi. Kertomuksia uusioperhehelveteistä kyllä riittää. Muutenkin mies jolla on lapsia on täydellinen turn-off.

Ei niitä uusperheitä edes olisi, jos ydinperheet olisivat se ihana autuus, josta ei pois haluta. Mutta kummasti niistäkin puolet päättyy eroon. Kai siis ihmisten väliset suhteet ylipäätään pitäisi kieltää?

Siitä se "puolet avioeroista päättyy" luku ollaan saatu kun nämä uudelleen avioituvat eroavat uudestaan. Kun on yhdesti erottu niin helpompi erota taas uudestaan. Uudelleen eroavat ja taas avioituvat juurikin nostavat tuon luvun 50 prossaan. Ei niinkään ne ydinperheenä elävät.

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

no teini-ikäinen on kohta aikuinen. muutaman vuoden päästä elämä on täysin erilaista. ja sitten on mahtavaa kun on se oman lapsen isä omassa perheessä mukana.

Hyvä pointti tuo, mutta epäilenpä että onko hän kuitenkaan koskaan aikuinen. Niin siloiteltu on hänen tiensä ollut ja vanhemmat koittavat välttää kaikki pettymykset normaalin kasvatuksen kustannuksella. On myös todella hemmoteltu eikä ole joutunut koskaan tekemään minkään eteen yhtään mitään.

Ja edelleen pitää isin kaikki vaatimukset toteuttaa ettei vaan mene välit!

Ap

Isin pitäisi tajuta että vaatimukset kasavaa siihen asti että osoittaa sille teinille että rajat on rakkautta.

Mä kanssa sivusta seurasin yhtä tälläistä eroisää (mieheni kaveri) hyppäsi aina kun 12-vuotias tai lapsen varjolla ex keksi hyppyyttää.

Mulla on yksi todella hyvä vinkki.

Naiset juoskaa karkuun miestä jolla on jo lapsia siitä ei seuraa mitään hyvää!

Kiitos.

Jep kaduin niin paljon että lähdin. Paras päätös omaa jaksamista ja taloudellista hyvinvointia ajatellen. Minusta pyrittiin hyötymään kaikin keinoin taloudellisesti. Nyt jää rahaa jopa säästöön kun en yritä yhden palkalla ruokkia nelihenkistä perhettä. Mies oli surkea isä omille lapsilleen, jota en voinut sivusta seurata ajattelematta että noin kävisi meidänkin mahdollisille tuleville lapsille. Mies valehteli minulle ihan typeristä asioista, mikä nyt ei sinänsä liity uusioperhekuvioon...jätti lapset ties kenen huolehdittaviksi, tai oman onnensa nojaan keskenään sillä aikaa kun itse harrastuksissaan. Hänestä oli ok että lapset keskenään hänen luonaan vaikka hän olisi itse vaikka ulkomailla. Minusta tämä oli täysin käsittämätöntä ja yritin saada hänet ymmärtämään, ettei 10v. ja 13v. voi jättää yksin jos lähdet itse ulkomaille. Ehkä olen vanhanaikainen, ja olen lapseton etten varmaan vaan ymmärrä mutta minusta silti käsittämätöntä.

Olin taloudenhoitaja/siistijä, minun mielipiteilläni ei ollut mitään väliä. Lapsilla ei mitään rajoja, ei myöskään mitään sovittua siitä koska tulevat tai lähtevät, koska ovat isällään. Saattoivat tulla kavereineen ihan koska tahansa. Useimmiten kun odotin tulevani siistiksi jättämääni kotiin, saavuin kaaokseen jossa jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tein vuorotyötä, jossa ensimmäisenä yötyöstä tullessani sanottiin että sun kannattaisi varmaan mennä kaupan kautta kun täällä ei ole mitään. Saatoin myös yötöiden jälkeen nukkuessani herätä siihen että lapset ovat tulleet yllättäen. Jos sanoit jotain vastaan niin mykkäkoulut ja katoamistemput, vastaamattomuus niin kauan että anelet anteeksi että sanoit mitään poikkipuolista. Yleensä juuri jouluna suuttui jostain mitättömästä niin että lähti ja ei vastannut moneen päivään. Ilmestyi sit vaan kotiin kun taas kiinnosti, tai ei ollut enää vaihtovaatteita mukana. Ongelmana tässä ei ollut siis pelkästään ne lapset, mutta kyllä he omat lisänsä toi jo muutenkin hankalaan suhteeseen. En yhtään ihmettele miksi edelliset olivat myös lähteneet huomattuaan todellisen luonteen. Olisi pitänyt itselläkin hälytyskellot soida jo heti alkuun.

Juu ehkä kaikilla ei ole näin kärjistettyä mutta meillä oli. Nyt hänellä onneksi uusi nainen ja uuden kanssa vauva niin...she got the bullet for me. Kiitos :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on loppunut viiden vuoden parisuhde miehen lasten takia - tai ei oikeastaan lasten takia vaan sen takia, että hänellä ylipäätään oli lapsia. Lapset olivat suhteen alkaessa 1- ja 3-vuotiaat. Exälläni oli exänsä kanssa huonot välit, mikä osaltaan hankaloitti suhdettamme. Lapset olivat ihan normaaleja lapsia, eivät mitenkään erityisen hankalia. Itseäni kuitenkin alkoi rassata se, että kaikki asiat piti suunnitella miehen lasten aikataulujen ja "lapsivuorojen" perusteella ja lasten äiti tietysti löi kapuloita rattaisiin, minkä ehti. Olin itse lapseton, joten sikäli olin hyvin eri tilanteessa kuin sinä. Olisin halunnut miehen kanssa normaalin kahden aikuisen parisuhteen, johon olisi sitten lapsia tullut myöhemmin. Emme kuitenkaan missään vaiheessa saaneet elää omilla ja parisuhteemme ehdoilla, ja kyllästyin tilanteeseen ja lähdin. Oli aivan oikea päätös.

Tuo ymmärrän vastaukseni oli tähän. Ja itseäkin nyt niin ärsyttää, kun en oikeastaan koskaan saanut sellaista kahden aikuisen parisuhdetta, jossa päätämme kaiken oman tahdomme mukaan ja johon olisi tullut lapset myöhemmin. Viestini siis muille naisille, välttäkää näitä kuvioita ja ottakaa mies jolla ei lapsia entisestä suhteesta!

Ap

Ei kI kukaan normaalijärkinen edes kuvittele, että voisi saada pienten lasten isän kanssa kahden aikuisen parisuhteen, jossa voi päättää kaikki asiat oman tahtonsa mukaan. Hylätäkö ne lapset olisi pitänyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ihan tosissani alkanut miettimään tätä elämääni tässä hommassa. Olin aika nuori, kun lähdin tähän suhteeseen. Miehen ex oli alkuun aivan mielipuoli, vaikeutti ja hankaloitti tahallaan kokoajan. Pompotti ja pompotti, muutteli sovittuja asioita, mustamaalasi minua ja miestäni kaikille. Mies jonkin verran antoi asioissa hänelle periksi, koska pelkäsi, että hän vaikeuttaa lapsensa tapaamista. Lapselle hän haukkui minua ja hänen kanssaan oli vaikea muodostaa suhdetta. Yritin kuitenkin, teimme juttuja myös kahdestaan esim. leivoimme ja kävimme paikoissa ym. Lapsen kanssa ei ollut isompia ongelmia, osasi toki jo silloin pompottaa isiä ja vaikutti siten suhteeseen. Äidin puheet minusta ja meistä näkyivät lapsen käytöksessä. Kun lapsi kasvoi ja taoin miehelle järkeä päähän, ex:n valta mieheen jollakin tapaa väheni mutta ei todellakaan kokonaan. Meillä oli kuitenkin tässä hommassa aina omat vaikeutemme, suurimmaksi osaksi tähän ex:n ja lapseen liittyviä juttuja. Sitten kun olin raskaana, tämä lapsi siis teini, alkoi juonittelemaan ja oikuttelemaan ihan tosissaan. Miehen mielestä kaikki on minun vika. Kun teini juonitteli, ettei tule tänne, niin se oli miehen mukaan minun vikani. Oikeasti teini oli kateellinen vauvasta, mutta ei tietenkään sitä suoraan sanonut vaan syyllisti isilleen minua. Kaikki on aina minun vikani. Olen aivan helvetin kyllästynyt, että teinin kiukuttelu on minun vikani! Ja hänelle pitäisi antaa periksi asioita ja tehdä hänen mielensä mukaan, ettei mene välit. Teini syyllistää kaikista typeristä asioista isäänsä ja isä ottaa ne tosissaan. Huhhuh kuinka monta riitaa meillä on ollut näistä asioista. Olen koittanut puhua miehelle, että teinit juonittelee ja oikuttelee ja se on jossain määrin normaalia eikä sitä pidä säikähtää ja teinille pitää asettaa rajat. Normaalit keskustelut kääntyvät riidaksi ja taas syytellään miten en pidä hänen lapsestaan ja vaikeutan asioita.. Hohhoi. Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, niin tosissaan alkaa ärsyttämään, että teini voi vielä noin käyttäytyä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, onko vinkkejä kellään? Jos tämä alkaa vaikuttamaan siihen miten jaksan ja jos se heijastuu yhteiseen lapseemme, niin on tehtävä ratkaisuja, jotka parantavat elämää. Jotenkin on vain niin urautunut tähän, ettei näe olisiko se elämä sen parempaa?? Ja millaista se elämä olisi? Ei näe kuin tämän paskan. Mies on muuten hyvä isä lapsellemme ja arvostan häntä siinä. Jos hän ei olisi ehtinyt tehdä lasta ennen meitä, olisimme voineet onnistua paljon paremmin. Jos näin suoraan saa sanoa... Harmittaa vain yhteisen lapsemme puolesta, haluaisin hänellä olevan ehjän kodin.

Ap 

Tekstisi on kylmäävää luettavaa. Täydellinen ymmärryksen puute teiniä kohtaan paistaa siinä. Eikö ole luonnollista, että teini on kateellinen, kun isä saa uuden naisen kanssa lapsen? Siinä ei ole mitään outoa tai ihmeellistä. 

Sinulle oma lapsi on kaikki kaikessa etkä pysty näkemään, että mies on yhtä paljon sen teininkin isä. Hän tuntuu ymmärtävän teiniään paremmin kuin sinä, joka syytät teiniä juonittelusta, kun hän ei halua tulla teille (ja miksiköhän. kun äitipuolen asenne paistaa kuuhun saakka).

Mä taas uusperheen äitinä pystyn oikein hyvin samaistumaan ap:n tilanteeseen. On kuulkaas aika turhauttavaa katsella vierestä kun se miehen lapsi manipuloi isäänsä, eikä isä omilta syyllisyyksiltään näe yhtään mitään. Normaali lapsi tai teini ei ole mustasukkainen vuositolkulla eikä todellakaan kieroile. Ja jos näin onkin, ensiarvoisen tärkeää on vanhempien yhteisrintama- se ettei isän ja uusperheen äidin väliin pääse millään kieroilulla. Että kyllä tuo touhu isällä menee ihan pieleen. Mun miehellä on kaks lasta, poika joka on tosi ihana ja tytär, joka on käytökseltään äitinsä kopio (ja miksei olisi, kun naisen mallinsa on siinä). Äitinsä on aina vähätellyt minua ja maalannut ties minkä syntipukin- ja sehän ei voi olla siirtymättä tyttären taakaksi. Joten ymmärrän että lapsiparka ja hänen typerä käytöksensäjohtuu siitä, että hän on äitinsä uhri. Mut huono käytös ei siltä ole ok, äitipuoli ei ole mikään roskaämpäri. Ja juuri silloin uusperheen yhteisvanhemmuuden pitäisi pelittää tosi hyvin- että edes siellä lapsi/nuori laitetaan siihen lapsen ja nuoren asemaan jolla ei ole mitään valtaa pompottaa aikuisia. Ja äitipuoli ei voi mitenkään sitä isän osuutta tässä hoitaa. JOten todellakin isänsä tehtävä laittaa tuo teini ruotuun ja olla kaikessa kumppaninsa rinnalla. Tietenkään te, jotka itse olette niitä biologisia äitejä, jotka koette muut naiset uhaksi, ja haluatte kokea olevanne ykkösiä-se ei ole ok- koska aina tuntuu vähän kivalta jos se lapsi toimii teidän vaikeiden tunteidenne lähettinä ja vähän kiusaa sitä äitipuolta ja uusperhettä. Näitä on nähty. Mut kurjaa se on sille lapselle joka tapauksessa, jos ei ole selkeitä rajoja joita vasten kasvaa. Ja kuulkaas sekin, äitipuolen negatiiviset tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin kaikkien muidenkin. Ja silti voi käyttäytyä mahdollisimman fiksusti, vaikka ajattelisikin että miehen lapsen käytös on ravostuttavaa, ja hän on huonosti kasvatettu ja onnellisempaa olisi, ettei mies olis koko kakaraa edes hankkinut. Äitipuoletkin on ihan keskeneräisiä ihmisiä vaan, ja äitipuolen osa silloin kun bioäidillä tunnepuolen ongelmaa ja isällä sitä rajanveto-ongelmaa, on ihan p er sees tä. LÄhtökohtaisesti saa olla jo aika iso sydän että edes ajattelee ottavansa kotiinsa ja elämäänsä toisten lapsia. Puhumattakaan siitä kun sieltä saa mukaansa exänkin ongelmat ja muut.

Sillä tyttärelläkin on puolet niitä ihanan miehesi geenejä! Käy sääliksi tyttöparka, joka joutuu kilpailemaan omaa veljeäänkin vastaan, siitä teidän ankkurilapsesta puhumattakaan. Ja jännä miten se miehen exä on niin kamala myös, kun miehesi kuitenkin on häntä joskus kovasti rakastanut. Ja jos te äitipuolet niin kovin keskeneräisiä olette, niin miksi päädytte näihin suhteista vaikeimpiin JA teette vielä lapsia niihin?!?!?!

MItä ihmettä sä selität? Ensinnäkään en ole ap, meillä ei ole mitään ankkurilapsia, eikä täällä kukaan mitään veljiään vastaan kilpaile. Oletko kärpäsenä meidän perheen katossa vai mistä näitä tulkintojasi oikein vetelet?  Sen voin sulle kertoa, vaikka toisen käden tietoa onkin, eikä asialla ole mitään merkitystä, että mieheni oli jo lähdössä toisen matkaan kun exänsä tuli raskaaksi, koska ei häntä rakastanut. No jäi lapsen takia, ja sitten käsi vahinko ja tuli toinen lapsi. Ja siinä sitten kärvisteli lasten takia. Naimisiin tai edes kihloihinkaan ei ollut mennyt, koska ei rakastanut. Pakosta jäi suhteeseen. Että ei ne perheenperustukset aina mitään rakkaustarinoita ole. Ja miehen exällä on myös ihan virallisestikin pientä haastetta mielenterveytensä kanssa, ei ole minun keksintöni. On ollut todella raskas ja ikävä ihminen. Ja mitä ihmettä selität geeneistä? Jos lapsen käytös on huonoa, miten siihen liittyy geenit? Eikö ennemminkin vanhempien surkeat kasvatustaidot? Mikäs ongelma on siinä että ihmiset ovat keskeneräisiä. Sinäkin taidat olla. Ja kaikki päätyvät elämässään erilaisiin oloihin, enemmän tai vähemmän haastetta joka tapauksessa. 

Tuo on ihan kuin meidän tapauksesta! Mutta toki monien muiden mielestä tilanne on niin että minä nyt olen vain totuutta kestämätön ja mustis nyksä ja mieheni on täytynyt syvästi rakastaa eksäänsä kun lapsiakin siunaantunut :D Täällä myös exällä ihan diagnoosi vakavistakin mt-ongelmista ja se kyllä näkyy ja kuuluu.. lapsia käy sääliksi jamritä aikuisiakin oikeastaan, kaikenlaista hullunmyllyä jouduttu kestään vaikka mies hienosti rajat vetänytkin. Mutta lasten tähden, ei olla hennottu olla joka asiassa niin ehdottomia..

Kirjoittelenpa minäkin kokemuksia vertaistuen toivossa.

Yritin uusioperhekuviota kolmen vuoden ajan.

Koko tämän ajan koin valtavaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen lapseton ja miehellä kaksi teini-ikää lähestyvää lasta jotka ovat miehellä joka toinen viikonloppu, mutta myös arkena hoitaa lapset harrastuksiinsa.

Minut on alusta asti systemaattisesti jätetty ulkopuolelle. Minulle ei kerrota etukäteen milloin lapset ovat tulossa, mitkä ovat lapsiviikonloppujen aikataulut, eikä minua pyydetä eikä oteta mukaan mihinkään. Olen yrittänyt päästä mukaan mutta on kielletty. Kotini on kuin majatalo jonne tullaan milloin halutaan ilman että minulle täytyy kertoa. Toki annankin heille omaa aikaa ja tilaa, ymmärrän tämän.

Puolison lapset ovat mukavia, ja ex kaiketi ihan järjissään mutta ongelma on isä, joka ei pidä parisuhdetta millään lailla tärkeänä asiana. Meillä ei ole oikeastaan yhtään kahdenkeskistä aikaa. Kaikki arki-illat ja viikonloput (myös vapaat) menevät pääsääntöisesti lasten harrastuksissa. Lomat menee lasten kanssa. Silloin sentään olen saanut olla mukana.

Ymmärrän tämänkin. Mutta en ole onnistunut pääsemään tähän perheeseen mukaan millään. Lukuunottamatta viimeistä puolta vuotta minä todella yritin tutustua lapsiin. Aluksi minusta meillä menikin hyvin. Sitten mies alkoi avoimesti pilkata ja halveksia yrityksiäni päästä mukaan porukkaan. Jos ehdotin lautapelejä, kieltäytyi pelaamasta meidän kanssa jolloin lapsetkaan ei halunneet. Jos ehdotin elokuvaa, mies pilkkasi elokuvavalintaani jolloin lapsetkaan eivät sitä halunneet katsoa. Välillä (usein) mies saattoi olla koko lapsiviikonlopun puhumatta minulle sanaakaan. Siten lapsetkin oppivat ettei minulle tarvitse jutella, vastailivat yhdellä sanalla, eivät moikkaa lähtiessään ym. Kyllä he ovat mukavia lapsia, mutta tottakai imevät vaikutteita isältään.

Lopulta alkoivat riidat lasten lähdettyä, joissa minut haukuttiin kun en osaa olla lasten kanssa ja vetäydyn. Ikinä en ole ollut heille ilkeä. Totta on se, että aloin stressata isän käytöksen vuoksi heidän tuloaan ja meidän yhdessäoloa ja menin varmasti lukkoon ja olin hyvin hiljainen. En vaan osannut muuta. Miehen mielestä kaikki on minun syytä ja hänen ei tarvitse auttaa uusioperheen muodostamisessa vaan se on yksin minun tehtävä saada homma toimimaan.

Sanomatta selvää että ero tuli. Tämä on todella kipeä asia koska yritin parhaani ja silti epäonnistuin. Minulla ei vain ollut mitään työkaluja onnistua tässä ilman miehen apua.

Mulla on loppunut, parin vuoden pituinen suhde, lapsen takia joo tavallaan kun kun miehen teini teki itsarin ja lapsen äiti syytti siitä minua. Teini asui äidillään ja tapasi isäänsä muutaman kerran vuodessa. Minä en millään tavalla asiaan liittynyt. En aiheuttanut teinin vanhempien eroa tai mitään.

Oli kyllä surullinen tapaus. Lapsen isä suri omalla ilmeettömällä tavallaan, eikä nähnyt exänsä vainoavaa käytöstä minua kohtaan. En sitten jaksanut häntä sen enempää asialla rasittaa, vaan lopetin suhteen, päästäkseni siitä hullusta naisesta ja hänen uhkauksistaan eroon.

Mutta lapsen äiti ryhtyi vainoamaan minua ja poliisit joutuivat sanomaan hänelle, että sen on loputtava. Muutin, ja osoitteeni on salainen.

Aikansa sitä yrittää, odottaa lomia, matkoja yhdessä, että joskus olisi yhteistä aikaa. Sitten huomaa ettei sitä ole nyt eikä tule ikinä olemasnkaan.

Sitten sitä vihdoinkin lähtee.

 Lapsessa ei ollut mitään vikaa vaan miehen eksässä.Manipuloi lastaan mennen tullen joka  taas hankaloitti asioita jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on sanonut täällä ettei uusioperhekuviot voi toimia. Itse tunnen paljon toimivia, kukin omalla tavallaan. Itsekin olen sellaisessa tilanteessa eli avioiduin eronneen miehen kanssa jolla tapaamishetkellä 8-vuotias tytär joka on miehellä joka toinen viikonloppu.

Itse olen erakkoluonne enkä pidä lapsista joten on sovittu niin että minä en ota lapsihommaan mitenkään osaa. Mies saa viihdyttää, ruokkia, tehdä mitä tahtoo enkä puutu siihen. Joskus olen muualla esim vanhemmillani kylässä, joskus kotona kun tytär tulee mutta silloin olen työhuoneessa omissa oloissani esim pelaamassa tietokoneella. Ei häiritse mitenkään että miehellä on lapsi. Eksäänsä en ole koskaan nähnyt enkä halua nähdä.

Toimin lähes samoin. Tehkööt mitä tekee, olkoot miten ovat. Minä en puutu, en passaa tms.

Tuossa ei kyllä voi juuri uusperheestä puhua, kun lapsi käy vain silloin tällöin kylässä. Jos lapsi eläisi teillä normaalia arkea, et voisi mitenkään pysyä ulkopuolisena.

Nainen29 kirjoitti:

Mielenkiintoista luettavaa.. Itse myös tien risteyksessä uusperheen suhteen. Miehellä 11- ja 14-vuotiaat lapset vuoroviikoin.

Vaikealta tuntuu olla silloin paikalla kun lapset ovat kotona. Tunne ei nyt ole koko ajan päällä, mutta merkittävän usein. Lapset saavat syödä missä ja milloin haluavat, eivät siivoa. Yritän mukautua tilanteeseen, olla kiltti, ymmärtää.. Etenkin kun toisella lapsista mt-ongelmia.

Olen lapseton, mutta perheen perustaminen on etusijalla elämässäni. Miehen kanssa olemme kovin rakastuneita ja seurustelleet 4 vuotta. Hän haluaa yhteisiä lapsia kanssani. Olen 20 vuotta häntä nuorempi.

Olen huolissani saammeko suhteen toimimaan ja pääsenkö yli ahdistuksesta, jota tunnen uusperhettä kohtaan. Tunnen oloni ulkopuoliseksi ja eriarvoiseksi kun elämä rakentuu hänen "entisen elämänsä " ympärille ja ehdoille. Vaikeita ja suuria valintoja..

Ei kuulosta ollenkaan hyvältä. Älä tee lasta tähän suhteeseen. Vaikeammaksi vain muuttuu.