Lue keskustelun säännöt.
Miehen JÄRKKY neljänkympin kriisi - mitä kaikkea siihen kuuluu ja kuinka jeesuksen pitkään se kestää? Mikä on paras lääke vaivaan?
31.12.2019 |
Te jotka olette vierestä seuranneet miesten neljänkympin kriisejä, niin mitä se käytännössä eteni? Kuinka hulluna mies oli ja ymmärsikö tätä itse ja jos kyllä, niin missä vaiheessa? Kuinka kauan tällainen kriiseily oikein kestää? Kuinka äkisti kriisi loppuu? Miten tämän saa kestettyä ja minimoitua vahingot niin, ettei koko perhe hajoa?
Mies on saanut oman kriisinsä joskus v. 2017/2018 vuoden taitteessa, mutta tämä vuosi on ollut jotakin aivan järkyttävää. Tänä vuonna on kyseenalaistanut yhteisen elämän, uhoaa ja uhmaa. Syyttää minua, ystäviään ja sukulaisia kaikesta ja kaikki asiat on huonosti. On ihastunut kolmanteen, ostelee hullunlailla tavaraa ja käy parturissa ja vaatekaupassa muutaman viikon välein. On kotiaskareissa flegmaattinen ja kiukuttelee siitäkin.
Mielipiteet vaihtelee päivittäin ja suuttuu käsittämättömistä asioista, esim. on itse ehdottanut edellisenä päivänä jotakin, ja jos olen hyvää hyvyyttäni selvittänyt asiaa ja kertonut sitten hänelle, että tämä homma onnistuisi, niin sitten asia onkin yhtäkkiä aivan syvältä ja suuttuu. Aivan käsittämätöntä.
Koko yhteinen elämämme (20 v) onkin ollut nyt yhtäkkiä täysin hirveää aikaa ja hän on minun takia menettänyt elämän. Syyttelee 15 vuotta vanhoista jutuista, kuin ne olisi eilen tapahtunut. Kiukuttelee ja uhoaa kotona, kuin näppynaamainen teini. Koko maailman on häntä vastaan, paitsi tämä ihana uusi, nuori typy, joka on kenties hänen kauan etsimänsä elämänkumppaninsa. Huoh. Millään ei tunnu olevan väliä, paitsi sillä omalla navalla ja peilikuvalla. Kaikki aiemmin tehdyt päätökset ovatkin olleet yhtäkkiä AIVAN vääriä eikä häntä ole IKINÄ kuunneltu missään asiassa. Mieliala heittelee laidasta laitaan. Ollaan yhtäkkiä oltu AINA aivan vääriä tyyppejä toisillemme.
Muuten olisin lähtenyt kävelemään jo aikaa sitten, mutta ko kyseessä on ollut aikaisemmin tasapainoinen ja normaali mies ja perheen isä. Nyt on kuitenkin pari vuotta hypännyt hulluna, mutta aivan erityisesti tämän vuoden.
En ole oikein mistään löytänyt varsinaista faktaa tästä ukkojen neljänkympin kriisistä, joten ihmettelen tässä, että tuleeko se järki joskus vielä päähän ja kuinka kauan tällainen kriisi kestää? Ukko täyttää ensi vuonna 40 v.
Mulla on hyvä itsetunto ja tiedän tasan tarkkaan, että muitakin ottajia omavaraiselle, työteliäälle ja katseenkestävälle naiselle kyllä olisi, jolla on jalat maassa. Olenpahan kuitenkin sinnikkoluonteeltani ja rakkaudesta jäänyt katsomaan, että palaako se järki sinne kalloon. Noin hulluna ei voi nimittäin loputtomiin olla.
Kommentit (266)
Kirjoitat tosi halventavasti miehestäsi ja hänen tunteistaan. Oli tilanne nyt aidosti mikä vaan niin en usko että suhteenne voisi toimia. Anna hänen mennä. En ymmärrä näitä väkisinroikkumisia ikinä, jos ei ole hyvä olla yhdessä niin ei se siitä väkisin kituuttamalla parane, oli takana sitten 2, 12 tai 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette olleet liian nuoresta asti yhdessä. En tiedä miten tuo ongelma ratkaistaan, mutta tuohon se juurtaa. Monilla miehillä ei tule mitään kriisiä tuossa iässä.
Me olemme olleet 19-vuotiaista yhdessä ja nyt viisikymppisiä. Mitään kriisejä ei ole kummallakaan ollut kertaakaan. Teoriasi ei pidä paikkaansa.
Tiedätkö että kaikki mitä nettiin joku kirjoittaa ei ole tarkoitettu henkilökohtaisesti sinun elämääsi? Tässäkin ihmiset vastaavat aloittajalle, eivät juuri sinulle. Ennen tuollaisia sanottiin vainoharhoiksi, nykyään vissiin ihan normaalia?
Sitä se on, se neljänkympin kriisi, kun yhtäkkiä viereisellä laitumella onkin ihanan uusi ja tuntematon, ja niin viekoitteleva hieho. Tai miksei lehmäkin. Yhtäkkiä kaikki entinen, parsi, nurmi, lypsykone ovatkin harmaita ja ankeita, koska koskaan ei ole tuntunut tältä kuin nyt tuntuu. Ikinä ei ole näin ollut ihastunut mihinkään eikä kehenkään kuin nyt. Pakkohan se on olla niin että joku toinen on oman mielen ja kropan kaapannut, laittanut tylsää duunia tekemään, hommannut kakarat siihen sivuun, asuntolainat ja tylsät koti-illat. Eihän tuollaista tylsää "elämää" olisi kukaan halunnut elää ilman aivopesua, manipulointia, ja huijaamista. Olisi ollut vaihtoehto olla kukkona tunkiolla, ihanista ihanimman naisen kanssa, kevään ensihenkäyksen, niin kauniin ja huumaavan, nähdä maailmaa, ja rakastaa sydämensä pohjasta, mutta jostain syystä sitä onkin tarponut 20 vuotta loskassa hitaasti kohti omaa hautaa. Ei voi mitenkään olla oma valinta, eihän kukaan sellaista valitsisi!
Paha vain että se on tosiaan se ikuinen vappu sitten, kumppania vaihdellen, ilman rinnalla seisojaa, ilman omaa perhettä, ilman muistoja, ilman hetkiä kun se toinen tietää miltä tuntuu ilman että tarvitsee selittää. Ei voi saada molempia, koska ne tulevat elämällä erilaiset elämät. Ei voi rai rairatella humalassa kasikymppiseksi, se on jossain vaiheessa pakko valita lopettaako juhlimisen vai elämisen. Toisille ei ole muuta tapaa elää kuin juhliminen, mutta hän ymmärtääkin sen sitten että itse pukkaa koiranputkea jo kymmenennettä vuotta, kun tosiet vielä juhlivat lastenlastenlasten syntymiä kiikkastuolissa.
Miestäsi ei käy kateeksi, joskaan ei käy sinuakaan. Onni on tällä hetkellä mies joka on jo eronnut, ja tajunnut miten maa makaa ja pallo pyörii.
Meillä tuo hullutus kesti sinne viiteenkymppiin ja silloin minä annoin periksi, hain eroa. Mies sai kaiken sen, mitä oli halunnut, vapauden ja mahdollisuuden hoitaa kaikki asiat oman mielensä mukaan. Kumma kyllä ei vaikuta ollenkaan onnelliselta, vaikka sai kaiken, mitä oli kymmenen vuotta halunnut ja kaikin tavoin pyrkinyt saamaan.
Minulle ei valjennut tuon kymmenen vuoden aikana, mitä minun olisi pitänyt tehdä ja toimia, kun mikään ei ollut oikein ja hyvin. Nyt olen huomannut, että ehkä entinen puolisoni ei vieläkään ole keksinyt, mitä haluaa tai miten sen haluamansa olisi mahdollista tavoittaa. Vapautta on nyt varmasti riittävästi, kun yritys on myyty ja lapsetkin käyvät harvakseltaan hänen vapauttaan häiritsemässä.
Aloittajalle tahtoisin sanoa vain, että anna mennä. Hae eroa ja järjestele oma elämäsi kuntoon. On aivan turhaa yrittää miellyttää ihmistä, joka ei anna sille mitään arvoa.
Pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseesi. Omalle miehelleni tuli totaalinen oman ja yhtisen elämän kyseenalaistamiskriisi 46-vuotiaana. Olimme olleet onnellisessa suhteessa 21 vuotta, ja muutamassa viikossa kaikki mitä tein, olin ja edustin oli ärsyttävää ja väärin. Se oli todella hämmentävää. Mies alkoi pukeutua omituisesti, ahmi vitamiineja, alkoi lenkkeillä, vaihtoi harrastuksensa ja jopa musiikkimakunsa. Hän jäi puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaale töistä, vaikka olimme juuri ostaneet talon ja velkaerät olivat suuria. Vapalla häntä ei kotona näkynyt, vaan hän häipyi päiviksi uusiin harrastuksiin. Ajattelin jo että hän on vakavasti sairas, eikä halua kertoa siitä perheelle, mutta tekee nyt asioita joita ei kohta voi. Välillä antoi tällaiseen viitteitä.
No kahden vuoden jälkeen paljastui että hän oli ihastunut nuoreen naiseen, jonka kanssa oli hengaillut. Ero tuli. Miehen extreme-elämä palasi vanhoihin uomiin, mutta uomassa oli nyt 20 vuotta nuorempi nainen. Vuosia myöhemmin mies kirjoitti minulle, olevansa pahoillaan tavasta jolla eron hoiti. Ei osannut selittää miksi oli niin epäoikeudenmukainen ja itsekin välillä huolestui holtittomuudestaan, mutta jotenkin tuntui, että nyt on koettava kaikki mikä on vielä kokematta. Hän on varmaan tämän nykyisenkin kumppanin kanssa onnellinen, mutta olen ymmärtänyt, että arvostus minua ja yhteistä elämäämme kohtaan on palannut, eikä se meidän 20 vuotta ollutkaan kamalaa-aikaa. Kova oli kriisin hinta minulle. Ehkä myös hänelle, mutta elämä opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisesti sanottuna itse samassa tilanteessa toteaisin miehelle että jos tämä uskoo eron parantavan tämän elämänlaatua niin menköön vain. Riehaantuminen kaataisi vain bensaa liekkeihin ja mies saisi lisää syitä miksi kaikki on muka "sen inhottavan akan" vika. Noin pitkään jatkunut kriisi tuskin lakkaa ennen kuin tapahtuu jokin iso muutos, jolla mies pääsee ikäpaniikistaan eteenpäin. Säälihän se on taputella pitkä suhde päätökseen, mutta jos positiivisesti ajatellaan niin myös sinä pääset rakentelemaan elämääsi haluamaasi suuntaan ilman miehen sekoilua.
Aiotko sinä katsoa läpi sormien, kun miehesi on rakastunut toiseen ja luultavimmin aiheuttaa riitaa oikeuttaakseen pettämisen. Kysypä mieheltäsi, että ehkä nyt olisi aika vain hyväksyä tosiasiat ja erota, että kumpikin saa elää mirleistään elämää.
Meillä tuollainen oireilu tarkoittaa eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
voisit pitää aikalisän, lähde lomalle yksin selvitteleen omaa päätäsi ja lepään. ihastunut mies yleensä haastaa riitaa vaimon kans johtuu kovasta vedosta toisen luo.
mielestäni sun pitää huolehtia omasta olosta ja mahdollisten lasten olotilasta. antaa miehen kokea millaista on olla yksin kotona ja mitä arki on yksin.
eron jälkeen moni katuu, uusi kumppani olikin vikatikki. arki olikin paskaa ihastuksen kans.kun ei ole arjen realismia.
Joo ja sitten käy kuten Shanann Wattsille.
Muutama viikko ukolle aikaa miettiä ja rentoutua ja ukko mitä toiseen ihastunut saikaan päähänsä sillä aikaa . . .?
Pitäkää ovea auki ja sanokaa että hyvää matkaa jos kerran siltä tuntuu.
Turha piinata itteensä ja muita. Mitä äkkiämpää häipyy sen nopeammin saat erosotkut alta pois ja pääset itse kohti uutta.
Mitä, jos mies oireilee tuolla tavalla kuin ap:n mies, mutta ei missään kohtaa myönnä toista naista tai edes ihastusta tai edes nettisäätöä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläpäin typyköiden kanssa vehtaileva ukkomies saa välittömästi monon kuvan persuuksiin.
Ei siinä mitään kiukutteluita jäädä kuuntelemaan tai analysoimaan " aiemmin niin mukavan miehen mahdollisia ikäkriisejä".
Mihen JÄRKKY neljänkympin kriisi.
Sellaiseksiko sitä nykyään sitä toista naista nimitetään.
Ei ristus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitat tosi halventavasti miehestäsi ja hänen tunteistaan. Oli tilanne nyt aidosti mikä vaan niin en usko että suhteenne voisi toimia. Anna hänen mennä. En ymmärrä näitä väkisinroikkumisia ikinä, jos ei ole hyvä olla yhdessä niin ei se siitä väkisin kituuttamalla parane, oli takana sitten 2, 12 tai 20 vuotta.
Se on juuri näin.
Valitettavasti.
Jos mies oikeasti haluaa erota, aikuisena ihmisenä hän laittanee itse asian vireille? Miksi naisen pitäisi tehdä aina kaikki aloitteet (naimisiin meno, yhteen muutto, lapsen hankinta, ero...)? Aikuinen ihminen ottakoon itse vastuun omasta elämästään ja tunteistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka kaikille ei näin käy, on tämä tavallinen tarina. Ehkä fyysistä ikää enemmän se on 20 v suhteen kriisi, siihen se ajoittui minun liitossani. Erosta nyt 6 v, ja miehellä menossa tyttöystävä numero 4 tai 5. Se maailman ihanin nainen ei ollutkaan niin ymmärtäväinen kuin hän luuli, ei luopunut omista lapsistaan ihanan yhteisen elämän kynnyksellä kuten exäni kuvitteli. Hänen haaveissaan he olisivat eläneet kahden aikuisen elämää.
Exäni ajatteli, että nyt oli hänen vuoronsa, että hän oli elänyt kaikkien muiden vaatimusten mukaisesti. Se mitä hän ei nähnyt oli se, että minunkin elämäni oli ollut ruuhkavuosissa sidottua velvoitteisiin.
Ero oli minulle kriisi, tuntui että maailma romahti, koska rakastin häntä vielä. Teki kipeätä ottaa vastaan syytöksiä ja kiukkua rakastamaltaan ihmiseltä, joka kuvasi minut hirviöksi. Totta kai suostuin eroon, parin kuukauden rimpuilun jälkeen. Aluksi yritin ehdottaa pariterapiaa, kävimme siinä muutaman kerran ja mies kuvasi itsensä lastuksi laineilla. Hänellä ei mitään valtaa elämässään, uusi suhde oli väistämätön, tunteisiinsa ja käytökseensä hän ei voinut vaikuttaa. Minulle tuli tunne, että hän oikeasti on ventovieras. Alkujärkytyksen jälkeen huomasin, että paine itseäni kohtaan helpotti. Uusi elämä rakentui vähä vähältä. Huomasin että uusi tilanne antoi minulle tilaa kehittyä uusiin suuntiin. En enää pitkään aikaan ole haikaillut sitä rakkaudettomaksi muuttunutta elämää. Aluksi kaipasin kyllä, kun yksin eläminen pelotti. Enää ei pelota. Deittailukokemukseni ovat opettaneet, että parisuhde kannattaa vain, jos en suhteessa joudu soittamaan omassa elämässäni kakkosviulua. Yksinkin on mahdollista elää. Toki unelmasuhde kelpaisi minullekin, mutta olen realisti, keski-ikäisenä on oltava tuuria sen löytääkseen.
Siksi ap:lle en osaisi antaa neuvoa. Haluaako hän hinnalla millä hyvänsä (= oman hyvinvointinsa kustannuksella) elää suhteessa, jonka toinen osapuoli on rikkonut tunnesiteensä ja näkee itsensä vankina ja kumppaninsa vanginvartijana? Voisiko ap kuvitella itsensä elämässä onnellisena yksin? Riippuen siitä kumpaan kysymykseen hän vastaa kyllä, voi hän ehkä miettiä, mitä itse haluaa. Itse en tällä elämänkokemuksella enää odottelisi toisen ihmisen päätöksiä, vaan miettisin, mikä itselleni on tärkeintä, oma hyvinvointi vai suhde-elämä. Ymmärrän jälkimmäistäkin kantaa, itsekään en aiemmin koskaan ymmärtänyt, millaista vapautta voi olla. Rakkauden kaipuulta ei silti välty. Itselläni vei jonkin aikaa tajuta, että olin ollut rakkautta vailla jo pitkään ennen eroa, sitä ero ei muuttanut. Vanginvartijalle oli minun liitossani tarjolla loukkauksia, ei hellyyttä. Minulla on käynyt hyvin: Suhteen päätyttyä on suntynyt iso ja lämmin ystäväpiiri. Rakkaudella on monia muotoja.
Uskomattomia kertomuksia tässä ketjussa. En tiedä mitä ajattelisin, jos mies alkaisi puhua noita lastu laineilla-juttuja ja haluavansa ryhtyä nomadiksi. Menisi varmaan kaikki kunnioitus häneen ja ero olisi sikäli helppo.
Niin, miten pitäisi suhtautua mieheen, joka käyttäytyy kuin ap:n mies, muttei myönnä mitään ihastusta? Mikä tällaisella miehellä sitten on?
Ei tuo ole mikään neljänkympin kriisi vaan modernimmin kutsuttuna "masennusta." Sehän on olotila, jossa kaikki on päin vittua ja mikään ei kelpaa. Kaikki ongelmat ovat muiden syytä, ja rahaa kuluu hyvän olon tunteen hankkimiseen. Ja jos vientiä on vielä jäljellä, niin silloin todennäköisesti nuorempi seuralainen voi olla yksi taudin kuvaan sopiva elementti. Ja kun se tapahtuu, niin heippa vaan entinen tylsä siippa ja perhe-elämä.
Trust me, I know what I am saying. Vain todella kova itsekuri on pitänyt itsenikin poissa juuri tuollaisista asioista. Enkä ole ollenkaan varma, että mikä tapa masikseen nopeiten edes auttaisi. Se, että antaa mieliteoille vallan, vai se, että yrittää pitää ne kurissa. Itse olen pitänyt ne väkisin kurissa ainakin viiden vuoden ajan. Nyt on alkanut ajoittain hiukan helpottamaan, mutta matkaa on vielä jäljellä.
Syy itsekuriin on ollut siinä, että minulla on pieni lapsi ja työpaikka, joka on ollut suheellisen vakaa. Enkä ole mikään kroisos, jolla olisi varaa levitellä eurojaan pitkin poikin. Ja perse aukisena vasta mukavaa masista olisikin sairastella. Sitäkin tilannetta on hiukan joutunut kuitenkin kestämään. Pidetään tätä olotilaa sitten ikäkriisinä tai ihan minä tahansa vaan, mutta samasta asiasta lienee silti kyse.
Vierailija kirjoitti:
Mitä, jos mies oireilee tuolla tavalla kuin ap:n mies, mutta ei missään kohtaa myönnä toista naista tai edes ihastusta tai edes nettisäätöä?
Tiedän parikin tapausta, jossa on ollut salainen säätö. Toisessa tuli ero pitkän suhteen jälkeen. Kumpikin sittemmin löytäneet uudet. Toisessa mies säätää salaa, en tiedä tietääkö tai aavistaako vaimo. Ei mies tietenkään mitään tunnusta, ellei uusi suhde ole varma.
Miten hoidat sun partaasi?