Tytär ei sure pappansa kuolemaa, vaikka oli aina "papan tyttö"

Minä olen vähän tyttäresi tapainen surija. Mulla tulee joku yksi itku/kuollut ja se on siinä, sitten ei vain itkua tule, eikä mitään lamaantumista, saatan pohtia kuolemaa hieman enemmän itsekseni jne. mutta ulospäin vaikutan varmaan aika suremattomalta. Ihmisiä tosiaan kuolee ja se on osa elämää, jostain syystä aivoni raksuttavat tämän asian kuulumaan luonnolliseen kiertokulkuun jota ei voi hallita. Ikävä tietenkin on, mutta ei niin voimakas että se kauheasti purskahtelisi ulospäin.

Luultavasti tyttösikin kyllä suree ja miettii asioita, mutta jos ei sen kummemmin reagoi, niin ole vain iloinen, jos pääsee asioista niin helposti yli. Kaikki eivät märehdi asioita ja vello suruissaan kuukausikaupalla ja sehän on vain sille "nopeammin ylipääsevälle" hyvä juttu, kuollutta se ei mitenkään loukkaa, koska kuollut on kuollut ja jos se isovanhempi lastasi rakasti, niin varmasti hänkin haluaisi ettei lapsi liikaa sure.

Jos toi on normaalista poikkeavaa käytöstä, niin on hänen tapa heijastaa surua. En itekkä oo suru itkemällä tms näkyvästi, vaan enemmän juuri sisäisesti ja se on sitten heijastunu normaalista poikkeavana käytöksenä.

Suree omalla tavallaan. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa surra. Anna tytön olla rauhassa ja surra omalla tavallaan. Toki seuraat sivusta, että saa asian käsiteltyä.

Minulta kuoli ystävä kun olin 20-vuotias. Ensimmäisten päivinä aikana en hyväksynyt koko asiaa, itkin vain silloin kun uutinen minulle kerrottiin. En uskonut, että hän oli kuollut siinä onnettomuudessa. Silloin ei ollut niin hyvää uutisointia tai älypuhelimia, joten asiaa ei voinut niin selvittää. Lopulta sain kutsun hautajaisiin ja silloin vasta suru tuli. Piilotin sen muilta ja itkin omassa asunnossani. Muiden paikalla ollessa en itkenyt. En vieläkään voi puhua ystävästäni muiden kanssa, ja kaikki varmaan luulevat, että olen välinpitämätön, kun en halua aiheesta puhua, vaan totean juuri jotakin, että ikävä tapaus juu. Oikeasti en voi edes ajatella ystävääni ilman itkua, vaikka tapahtumista on jo kauan.

Kertomasi perusteella tytär nimenomaan suree pappansa kuolemaa. Anna hänen surra hänen omalla tavallaan. Älä vaadi mitään, älä oleta, että nuoren tapa käsitellä kuolemaa ja tuntea surua olisi samanlainen kuin omasi. Jonain päivänä tyttäresi voi haluta puhua asiasta kanssasi. Mutta voi olla myös, ettei halua.

Miks pitäis surra, pappa oli jo ehkä vanha ja sairas, oliko kuolemaan osattu jo varautua, toivottavasti. Lapselle on hyvissä ajoin selvitettävä, että yli 75v.ihmisiä ei kannata surra,koska he ovat jo elämänsä eläneet. Onko se väärin jos ei sure jonkun kuolemaa. Onhan ihmisiä, jotka eivät tunne iloakaan juuri koskaan. Mitä väliä.