Avioehto on epäluottamuslause toista kohtaan!

Vierailija kirjoitti:

Mihin näissä keskusteluissa aina unohtuu se, ettei ilman avioehtoakaan sitä toisen omaisuutta ole PAKKO viedä?

Edellisessä avioliitossa puoliso oli varakkaampi, eikä eron koittaessa tullut mieleenkään vaatia hänen rahastoistaan latiakaan itselleni. Enkä olisi voinut naida ihmistä jolla olisi ollut niin alhainen käsitys minusta.

Tulevassa avioliitossani taas itselläni on reilusti enemmän omaisuutta, eikä tulisi mieleenkään vaatia avioehtoa. En voisi naida ihmistä, jolla olisi niin olematon oikeudentaju että uskoisin hänen eron sattuessa kynivän minut.

Kiinnostaisi tietää, miksi avioehdon kannattajat menevät naimisiin ilman täydellistä luottamusta?

Avioehto ei ole luottamuskysymys, vaan selkeyttää paperiasioita mm. kuolemantapauksessa.

Mutta jos sinä pystyt luottamaan siihen, että sinä ja puolisosi elätte niin kauan kuin teillä on omaisuutta, asia on tietenkin toinen. Kuolemantapauksen sattuessa sillä ei ole mitään tekemistä, millaiset välit sinulla oli puolisosi kanssa ja mitä olette suullisesti sopineet, kun omaisuutta on jakamassa ensin kuolleen perikunta ja sinä tai puolisosi, ette molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä ainakaan mitään aviehtoa ole. Ainoastaan mun vanhemmat ovat perinnön testamentannut mulle kun se on niin suuri.

Ei meilläkään ole. Mies on jo perintönsä saanut ja sitä ei ollut suojattu aviopuolisolta mitenkään. Itse en ole vielä perintöä saanut. Sopuisasti tässä on silti eleskelty jo yli 20 vuotta.

Tarkoitatko, että on sulkenut aviopuolison perinnön ulkopuolelle?

Tuo tarvitsee tehdä ainoastaan siinä tapauksessa, että omaisuutesi on aviomiehesi nimissä olevaa omaisuutta suurempi. Muussa tapauksessa miehelläsi ei siihen mitään oikeutta ole, tuli teille ero tai sinä kuolet ennen.

Vierailija kirjoitti:

Mihin näissä keskusteluissa aina unohtuu se, ettei ilman avioehtoakaan sitä toisen omaisuutta ole PAKKO viedä?

Edellisessä avioliitossa puoliso oli varakkaampi, eikä eron koittaessa tullut mieleenkään vaatia hänen rahastoistaan latiakaan itselleni. Enkä olisi voinut naida ihmistä jolla olisi ollut niin alhainen käsitys minusta.

Tulevassa avioliitossani taas itselläni on reilusti enemmän omaisuutta, eikä tulisi mieleenkään vaatia avioehtoa. En voisi naida ihmistä, jolla olisi niin olematon oikeudentaju että uskoisin hänen eron sattuessa kynivän minut.

Kiinnostaisi tietää, miksi avioehdon kannattajat menevät naimisiin ilman täydellistä luottamusta?

Me tehtiin avioehto naimisiin mennessä, kun kummallakin oli omaisuuttta kahdessa eri maassa. Vaikka rakastettiin toisiamme syvästi, oltiin kuitenkin realistisia ja onneksi oltiin, koska erottiin 20 vuoden jälkeen ja kyllä oli helppo ero, kun kumpikin piti oman omaisuutensa ja yhteinen omaisuus jaettiin. 

Mutta me mentiinkiin naimisiin just hieman alle 40-vuotiaana, joten omaisuutta ole jo ehtinyt kertyä molemmille. Avioehto ol jotenkin ihan päivänselvä asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurempi epäluottamuslause on olla hyväksymättä avioehtoa. Jos ei ole kiinnostunut toisen rahoista, voi ihan hyvin allekirjoittaa avioehdon. 

Tuo on tosi järkevää ja säästää monilta ongelmilta. 

Jos ei halua lapsia, menestyä urallaan ja päästä ulkomaankomennukselle, tiukka avioehto on ihan ok. Jos taas haluaa noita, täytyy pystyä puhumaan oikeudenmukaisesta taakanjaosta taloudellisesti. Yksikin lapsi maksaa hyvätuloiselle äidille kymmeniä tuhansia, ja ulkomaankomennus maksaa esim kolmelta vuodelta nettona helposti yli satatuhatta, jos puoliso on edes keskituloinen. Eli ihan pienistä rahoista ei näissä puhuta.

En silti ymmärrä miksi halutaan osuus puolison ennen avioliittoa hakkimaan omaisuuteen? Jos on lapsia, se omaisuus menee kuitenkin heille. 

Näin on. Katso perintökaari. Puolisot eivät koskaan peri toistensa nimissä olevaa omaisuutta. Kaikki menee aina lapsille.

Jos on lapsia, niin perivät. Ja testamentata voi vaikka olisi lapsia.

Ja lapset voi vaatia lakiosaa vaikka olisi millainen testamentti.

Mutta vain lakiosaa. Ja sopuisassa perheessä sitäkään ei vaadita, en minäkään vaatinut isäni kuollessa.

Lakiosa voi olla puolet koko perinnöstä, jos on ainoa lapsi. Totta hitossa vaatisin alkuosaa jos vanhempani olisi ollut niin törppö että olisi avioitunut uudelleen ja tehnyt vielä keskinäisen omistusoikeustestamentinkin. Leskeä, jos se olisi oma vanhempi, en tietenkään jättäisi pulaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkitapaus (todellisesta elämästä): Lapseton pariskunta. Toinen puolisoista ostaa omiin nimiinsä oman lapsuudenkotinsa, joka on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Avioehtoa ei tehdä, koska luotetaan, että eroa ei tule. No ei tule, mutta kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Tässä esimerkkitapauksessa leskeksi jää se, joka omistaa talon. Ja koska heillä ei ole rintaperillisiä eikä avioehtoa eikä keskinäistä testamenttia, menee puolet lesken lapsuudenkodista ensin kuolleen puolison sisaruksille ja sisarusten lapsille. Eli paikka, joka on suvulle erittäin merkityksellinen ja rakas, onkin yhtäkkiä puoliksi sellaisten ihmisten omaisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä paikan kanssa.

Paitsi että tämä tarina ei ole totta, ellei joku mokannut pahasti. Jos talo oli vain lesken nimissä, ei lesken tarvitse luovuttaa siitä senttiäkään vainajan toissijaisille perillisille. Tässä tapauksessa lesken kannattaa tehdä ositus puolison kuoleman jälkeen, jolloin leski pitää kokonaan oman omaisuutensa ja vainajan toissijaiset perilliset perivät puolison omaisuuden. Tällöin ei ole mitään mahdollisuuksia siihen, että puolison perilliset saisivat osan talosta lesken kuoleman jälkeen.

Entä, jos voidaan osittaa, että ensin kuollut on rahoittanut merkittävällä summalla taloon tehtyä isoa remonttia? Voiko leski siinäkin tapauksessa kieltäytyä antamasta osaa talosta edesmenneen puolisonsa perikunnalle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites se menee, kun yhteisiä lapsia ei ole eikä tule. Toisella osapuolella on yksi lapsi. Avioehto tietty eron varalle, mutta ei kai lapsi voi vanhempansa ensin kuollessa joutua huonompaan asemaan kuin jos vanhempi ei olisi naimisissa?

Eli ei kai naimisiinmenolla tee hallaa omalle lapselleen?

Jos lapsen vanhempi on puolisoista varakkaampi ja kuolee ensin, niin ilman avioehtoa ja testamenttia osa hänen omaisuudestaan menee leskelle. Jos taas on avioehto (eikä testamenttia), niin kuolleen vanhemman omaisuus menee kokonaan lapselle.

Kiitos selkeästä vastauksesta.

Jep. Juuri näin. Leskellä on oikeus puoleen yhteenlasketusta omaisuudesta. Lasketaan kummankin omaisuus yhteen ja jaetaan kahtia. Jos vainajan nimisissä oleva omaisuus on pienempi, niin vainajan. Nimissä oleva omaisuus menee kokonaisuudessaan jälkikasvulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä ainakaan mitään aviehtoa ole. Ainoastaan mun vanhemmat ovat perinnön testamentannut mulle kun se on niin suuri.

Ei meilläkään ole. Mies on jo perintönsä saanut ja sitä ei ollut suojattu aviopuolisolta mitenkään. Itse en ole vielä perintöä saanut. Sopuisasti tässä on silti eleskelty jo yli 20 vuotta.

Tarkoitatko, että on sulkenut aviopuolison perinnön ulkopuolelle?

Tuo tarvitsee tehdä ainoastaan siinä tapauksessa, että omaisuutesi on aviomiehesi nimissä olevaa omaisuutta suurempi. Muussa tapauksessa miehelläsi ei siihen mitään oikeutta ole, tuli teille ero tai sinä kuolet ennen.

Ei ole testamentteja eikä ehtoja. Kaikki menee puoliksi jos ero tai kun kuolema koittaa. Niin sen kuuluu ollakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkitapaus (todellisesta elämästä): Lapseton pariskunta. Toinen puolisoista ostaa omiin nimiinsä oman lapsuudenkotinsa, joka on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Avioehtoa ei tehdä, koska luotetaan, että eroa ei tule. No ei tule, mutta kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Tässä esimerkkitapauksessa leskeksi jää se, joka omistaa talon. Ja koska heillä ei ole rintaperillisiä eikä avioehtoa eikä keskinäistä testamenttia, menee puolet lesken lapsuudenkodista ensin kuolleen puolison sisaruksille ja sisarusten lapsille. Eli paikka, joka on suvulle erittäin merkityksellinen ja rakas, onkin yhtäkkiä puoliksi sellaisten ihmisten omaisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä paikan kanssa.

Paitsi että tämä tarina ei ole totta, ellei joku mokannut pahasti. Jos talo oli vain lesken nimissä, ei lesken tarvitse luovuttaa siitä senttiäkään vainajan toissijaisille perillisille. Tässä tapauksessa lesken kannattaa tehdä ositus puolison kuoleman jälkeen, jolloin leski pitää kokonaan oman omaisuutensa ja vainajan toissijaiset perilliset perivät puolison omaisuuden. Tällöin ei ole mitään mahdollisuuksia siihen, että puolison perilliset saisivat osan talosta lesken kuoleman jälkeen.

Entä, jos voidaan osittaa, että ensin kuollut on rahoittanut merkittävällä summalla taloon tehtyä isoa remonttia? Voiko leski siinäkin tapauksessa kieltäytyä antamasta osaa talosta edesmenneen puolisonsa perikunnalle?

Leski perii avioliitossa puolisonsa, ellei lapsia ole. Joten mitään ei tarvitse osoittaa. Avoliitossa tämä tulee ongelmaksi, ei avioliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkitapaus (todellisesta elämästä): Lapseton pariskunta. Toinen puolisoista ostaa omiin nimiinsä oman lapsuudenkotinsa, joka on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Avioehtoa ei tehdä, koska luotetaan, että eroa ei tule. No ei tule, mutta kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Tässä esimerkkitapauksessa leskeksi jää se, joka omistaa talon. Ja koska heillä ei ole rintaperillisiä eikä avioehtoa eikä keskinäistä testamenttia, menee puolet lesken lapsuudenkodista ensin kuolleen puolison sisaruksille ja sisarusten lapsille. Eli paikka, joka on suvulle erittäin merkityksellinen ja rakas, onkin yhtäkkiä puoliksi sellaisten ihmisten omaisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä paikan kanssa.

Paitsi että tämä tarina ei ole totta, ellei joku mokannut pahasti. Jos talo oli vain lesken nimissä, ei lesken tarvitse luovuttaa siitä senttiäkään vainajan toissijaisille perillisille. Tässä tapauksessa lesken kannattaa tehdä ositus puolison kuoleman jälkeen, jolloin leski pitää kokonaan oman omaisuutensa ja vainajan toissijaiset perilliset perivät puolison omaisuuden. Tällöin ei ole mitään mahdollisuuksia siihen, että puolison perilliset saisivat osan talosta lesken kuoleman jälkeen.

Entä, jos voidaan osittaa, että ensin kuollut on rahoittanut merkittävällä summalla taloon tehtyä isoa remonttia? Voiko leski siinäkin tapauksessa kieltäytyä antamasta osaa talosta edesmenneen puolisonsa perikunnalle?

Kyllä pääsääntöisesti se ratkaisee, kuka paperien mukaan omistaa talon. Toki vainajan perilliset voivat yrittää oikeuden kautta yrittää hakea hyvitystä vainajan maksamista remonttikuluista, mutta on aika epävarmaa, miyen kanteelle kävisi oikeudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkitapaus (todellisesta elämästä): Lapseton pariskunta. Toinen puolisoista ostaa omiin nimiinsä oman lapsuudenkotinsa, joka on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Avioehtoa ei tehdä, koska luotetaan, että eroa ei tule. No ei tule, mutta kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Tässä esimerkkitapauksessa leskeksi jää se, joka omistaa talon. Ja koska heillä ei ole rintaperillisiä eikä avioehtoa eikä keskinäistä testamenttia, menee puolet lesken lapsuudenkodista ensin kuolleen puolison sisaruksille ja sisarusten lapsille. Eli paikka, joka on suvulle erittäin merkityksellinen ja rakas, onkin yhtäkkiä puoliksi sellaisten ihmisten omaisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä paikan kanssa.

Paitsi että tämä tarina ei ole totta, ellei joku mokannut pahasti. Jos talo oli vain lesken nimissä, ei lesken tarvitse luovuttaa siitä senttiäkään vainajan toissijaisille perillisille. Tässä tapauksessa lesken kannattaa tehdä ositus puolison kuoleman jälkeen, jolloin leski pitää kokonaan oman omaisuutensa ja vainajan toissijaiset perilliset perivät puolison omaisuuden. Tällöin ei ole mitään mahdollisuuksia siihen, että puolison perilliset saisivat osan talosta lesken kuoleman jälkeen.

Entä, jos voidaan osittaa, että ensin kuollut on rahoittanut merkittävällä summalla taloon tehtyä isoa remonttia? Voiko leski siinäkin tapauksessa kieltäytyä antamasta osaa talosta edesmenneen puolisonsa perikunnalle?

Kyllä pääsääntöisesti se ratkaisee, kuka paperien mukaan omistaa talon. Toki vainajan perilliset voivat yrittää oikeuden kautta yrittää hakea hyvitystä vainajan maksamista remonttikuluista, mutta on aika epävarmaa, miyen kanteelle kävisi oikeudessa.

No edelleen se leski on vainajan ainoa perillinen, joten tuskin kukaan itseään vastaan oikeutta käy.

Me tehtiin avioehto oltuamme naimisissa liki 30 vuotta. Ehto koskee vain perimääni kesämökkikiinteistöä, ei mitään muuta omaisuuttamme. 

Kannattaa muistaa, että avioehto ei koske vain erotilannetta, vaan sillä voi suojata omaisuuttaan myös kuoleman varalta. 

Meillä avioehto on sellainen, että jos tulee ero, mökki jää erossa omaisuuden jaon ulkopuolelle eli pysyy minulla. Muu omaisuus menisi tasan.

Jos taas minä kuolen ensin, mökki menee miehen omistukseen, kun se muuten menisi lapsille puoliksi. Miehen mahdolliset uudet puolisot ja perilliset on suljettu kokonaan pois, ja vasta miehenkin kuoleman jälkeen mökki menisi lapsillemme.

Muuta omaisuuttamme koskien olemme sitten tehneet keskinäisen testamentin, jolla jäljelle jäänyt puoliso perii kaiken muun paitsi lasten lakiosat.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkitapaus (todellisesta elämästä): Lapseton pariskunta. Toinen puolisoista ostaa omiin nimiinsä oman lapsuudenkotinsa, joka on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Avioehtoa ei tehdä, koska luotetaan, että eroa ei tule. No ei tule, mutta kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Tässä esimerkkitapauksessa leskeksi jää se, joka omistaa talon. Ja koska heillä ei ole rintaperillisiä eikä avioehtoa eikä keskinäistä testamenttia, menee puolet lesken lapsuudenkodista ensin kuolleen puolison sisaruksille ja sisarusten lapsille. Eli paikka, joka on suvulle erittäin merkityksellinen ja rakas, onkin yhtäkkiä puoliksi sellaisten ihmisten omaisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä paikan kanssa.

Paitsi että tämä tarina ei ole totta, ellei joku mokannut pahasti. Jos talo oli vain lesken nimissä, ei lesken tarvitse luovuttaa siitä senttiäkään vainajan toissijaisille perillisille. Tässä tapauksessa lesken kannattaa tehdä ositus puolison kuoleman jälkeen, jolloin leski pitää kokonaan oman omaisuutensa ja vainajan toissijaiset perilliset perivät puolison omaisuuden. Tällöin ei ole mitään mahdollisuuksia siihen, että puolison perilliset saisivat osan talosta lesken kuoleman jälkeen.

Entä, jos voidaan osittaa, että ensin kuollut on rahoittanut merkittävällä summalla taloon tehtyä isoa remonttia? Voiko leski siinäkin tapauksessa kieltäytyä antamasta osaa talosta edesmenneen puolisonsa perikunnalle?

Kyllä pääsääntöisesti se ratkaisee, kuka paperien mukaan omistaa talon. Toki vainajan perilliset voivat yrittää oikeuden kautta yrittää hakea hyvitystä vainajan maksamista remonttikuluista, mutta on aika epävarmaa, miyen kanteelle kävisi oikeudessa.

Niin ja tässä vastauksessa on oletettu, että vainajalla oli lapsia. Jos vainaja oli lapseton, niin leski perii hänet (jos ei ole testamenttia).

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän AP, sun kannan. Ajattelin itsekin aiemmin noin, mutta pehmennin kantaani, kun mies mietti avioehtoasiaa (ei vaatinut).

Jätimme asian hautumaan ja pohdin jokaista näkökulmaa. Tuloeromme on suuri.

Vaikka tällä hetkellä on päivänselvää, etten nai miestä rahasta, avioliitto kestää (toivottavasti) hautaan saakka. Tälle aikavälillä mahtuu varmasti monenlaista vaihetta, myös suuria riitoja. Ilman avioehtoa suuren riidan keskellä mies saisi helpommin päähänsä että nain hänet rahasta. Miehellä on ennen liittoa kertynyt suuret säästöt.

Entä jos itse haluaisin erota, vaikkakin hyvästä syystä. Olisin jostain syystä aivan raivona miehelleni. Voisinko luottaa edes omaan reiluuteeni tälläisessa tilanteessa? Rakastuneena on helpompaa olla reilu ja rehellinen. Ihminen muuttuu vuosien saatossa.

Toisaalta, jos saamme lapsia, on hyvinkin todennäköistä että minä jään hoitamaan pienen lapsen kotiin. (Olemme keskustelleet asiasta.) Tällöin jäisin hyvin taloudellisesti riippuvaiseksi miehestä. Eron tullessa saattaisin jäädä puille paljaille, kun yhteisessä työnjaossamme mies sai koko ajan työstään palkkaa rahassa ja minä en, vain mahdollistin palkkatyön.

Avioehto voi hyvin laadittuna taata sen, että jopa pahimmassa mahdollisessa tilanteessa haluamme kunnioittaa toista takaamalla mahdollisimman reilun jaon talousasioissa. Tästä paras vakuutus on kirjallinen paperi.

Me päädyimme ratkaisuun, jossa avioehto koskee vain ennen avioliittoa hankittua omaisuutta. Ehto pätee vain erossa, ei kuolemassa. Mielestäni hyvä ratkaisu.

Entä perinnöt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suostunut avioehtoon, koska mies oli varakas ja minä asuntovelkainen köyhä. Yhdessä hankittiin talo, miehen neuvosta yksiöni jäi sijoituskämpäksi.

Sitten tuli ero ja minulle selvisi, että koko miehen omaisuus oli isänsä testamentilla määrätty avio-oikeuden ulkopuolella olevaksi. Niinpä ainoat erossa jaettavat asiat olivat se minun puolikkaani talosta (miehen puolikas oli hankittu testamentilla saatua omaisuutta myymällä eli avio-oikeus ei koskenut sitä) sekä yksiöni. Mies sai talon itselleen kokonaan, minulle jäivät velat ja yksiö.

Jos olisin tajunnut sen avioehdon haluta, olisi velaton.

Nide story, tuollaiset asiat on selvillä ennen avioehdon tekoa tai tekemättä jättämättä.

Ei kyllä välttämättä ole, avioehto ei ole määrämuotoinen eli siihen ei tarvitse ilmoittaa/yksilöidä omaisuutta, ja myöskään siitä, että jonkun testamentissa on suljettu pois jonkun henkilön puolison avio-oikeus, ei tarvitse tuolle puolisolle kertoa. Eihän ko. henkilöä ole välttämättä edes perinnönsaajan elämässä vielä kun perittävä kuolee. Minäkään en tiedä, onko mieheni vanhemmilla minut pois sulkeva testamentti, tai onko testamenttia ensinkään.

Entä jos ukolla on pienemmät tulot? Meneekö ukko vaihtoon vai teettekö avioehdon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suostunut avioehtoon, koska mies oli varakas ja minä asuntovelkainen köyhä. Yhdessä hankittiin talo, miehen neuvosta yksiöni jäi sijoituskämpäksi.

Sitten tuli ero ja minulle selvisi, että koko miehen omaisuus oli isänsä testamentilla määrätty avio-oikeuden ulkopuolella olevaksi. Niinpä ainoat erossa jaettavat asiat olivat se minun puolikkaani talosta (miehen puolikas oli hankittu testamentilla saatua omaisuutta myymällä eli avio-oikeus ei koskenut sitä) sekä yksiöni. Mies sai talon itselleen kokonaan, minulle jäivät velat ja yksiö.

Jos olisin tajunnut sen avioehdon haluta, olisi velaton.

Nide story, tuollaiset asiat on selvillä ennen avioehdon tekoa tai tekemättä jättämättä.

Ei kyllä välttämättä ole, avioehto ei ole määrämuotoinen eli siihen ei tarvitse ilmoittaa/yksilöidä omaisuutta, ja myöskään siitä, että jonkun testamentissa on suljettu pois jonkun henkilön puolison avio-oikeus, ei tarvitse tuolle puolisolle kertoa. Eihän ko. henkilöä ole välttämättä edes perinnönsaajan elämässä vielä kun perittävä kuolee. Minäkään en tiedä, onko mieheni vanhemmilla minut pois sulkeva testamentti, tai onko testamenttia ensinkään.

Minä taas en edes avioituisi jos en tietäisi noin olennaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ukolla on pienemmät tulot? Meneekö ukko vaihtoon vai teettekö avioehdon?

Normaalissa parisuhteessa nämä vaihtelevat vuosien varrella. Minulla oli ensin pienempi palkka kuin miehellä. Sitten lasten takia palkkakehitykseni hidastui, ja mies meni ohi. Ja taas jossain vaiheessa mies opiskeli lisää ja minä tienasin enemmän. Ja joka vaiheessa kaikki oli yhteistä, ilman avioehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurempi epäluottamuslause on olla hyväksymättä avioehtoa. Jos ei ole kiinnostunut toisen rahoista, voi ihan hyvin allekirjoittaa avioehdon. 

Tuo on tosi järkevää ja säästää monilta ongelmilta. 

Jos ei halua lapsia, menestyä urallaan ja päästä ulkomaankomennukselle, tiukka avioehto on ihan ok. Jos taas haluaa noita, täytyy pystyä puhumaan oikeudenmukaisesta taakanjaosta taloudellisesti. Yksikin lapsi maksaa hyvätuloiselle äidille kymmeniä tuhansia, ja ulkomaankomennus maksaa esim kolmelta vuodelta nettona helposti yli satatuhatta, jos puoliso on edes keskituloinen. Eli ihan pienistä rahoista ei näissä puhuta.

En silti ymmärrä miksi halutaan osuus puolison ennen avioliittoa hakkimaan omaisuuteen? Jos on lapsia, se omaisuus menee kuitenkin heille. 

Näin on. Katso perintökaari. Puolisot eivät koskaan peri toistensa nimissä olevaa omaisuutta. Kaikki menee aina lapsille.

Kaikki ei mene aina lapsille, koska vaikka puoliso ei peri, voi hän saada osan vainajan omaisuudesta tasinkona, jos ei ole avioehtoa.

Totta, mutta sitten lesken nimissä täytyy olla vähemmän omaisuutta. Muuten ei tasinkoa saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ukolla on pienemmät tulot? Meneekö ukko vaihtoon vai teettekö avioehdon?

Normaalissa parisuhteessa nämä vaihtelevat vuosien varrella. Minulla oli ensin pienempi palkka kuin miehellä. Sitten lasten takia palkkakehitykseni hidastui, ja mies meni ohi. Ja taas jossain vaiheessa mies opiskeli lisää ja minä tienasin enemmän. Ja joka vaiheessa kaikki oli yhteistä, ilman avioehtoa.

Siis minulla oli ensin isompi palkka kuin miehellä. Sitten mies meni ohi. Tietenkin.

Vierailija kirjoitti:

Me tehtiin avioehto oltuamme naimisissa liki 30 vuotta. Ehto koskee vain perimääni kesämökkikiinteistöä, ei mitään muuta omaisuuttamme. 

Kannattaa muistaa, että avioehto ei koske vain erotilannetta, vaan sillä voi suojata omaisuuttaan myös kuoleman varalta. 

Meillä avioehto on sellainen, että jos tulee ero, mökki jää erossa omaisuuden jaon ulkopuolelle eli pysyy minulla. Muu omaisuus menisi tasan.

Jos taas minä kuolen ensin, mökki menee miehen omistukseen, kun se muuten menisi lapsille puoliksi. Miehen mahdolliset uudet puolisot ja perilliset on suljettu kokonaan pois, ja vasta miehenkin kuoleman jälkeen mökki menisi lapsillemme.

Muuta omaisuuttamme koskien olemme sitten tehneet keskinäisen testamentin, jolla jäljelle jäänyt puoliso perii kaiken muun paitsi lasten lakiosat.  [/quote ]

Kiinnostais tietää alapeukuttajan perustelut tälle meidän keskinäiselle järjestelylle, josta olemme mieheni kanssa samaa mieltä ja joka ei kuulu kenellekään muulle.