Lue keskustelun säännöt.
Emme pärjää enää lapsen kanssa, muttei saada apua.
16.12.2019 |
Kyse 6v lapsesta, jonka kanssa elämä ollut haastavaa siitä 2v lähtien, mutta käytös ollut todella hurjaa nyt 5v lähtien. Poika on käynyt hoidossa, vapaa-ajalla on virikkeitä, nykyään harrastuksia, kavereita ja tietenkin aikaa perheen kanssa.
Olemme miehen kanssa ihan poikki tämän lapsen kanssa, muut lapsemme eivät ole tällaisia. Apua haettu, meille sanottu lapsella olevan todennäköisesti adhd, mutta koska eskarissa vielä mennyt ihan ok häntä ei tutkita. Pelkään, että varmaan kohta eroamme, koska pojan käytös saa koki perheen murenemaan.
Pojan kanssa on keskusteltu, miten tietyissä tilanteissa voi toimia kun eism suututtaa. Mutta lapsi ei osaa toimia niin eikä häneen saa enää kontaktia kun suuttuu. Raivari alkaa heti jostain mikä ei mennyt miten halusi, siitä seuraa tavaroiden heittelyä aikaisia päin, lyömistä, potkimista, kun pitää kiinni sylkee ja puree. Kun päästää irti jatkaa jne. Ei toimi mitkään vakavana kieltämiset. Joko pidettävä kiinni tai mentävä itse pakoon vessaan, johon nyt ei todellakaan lähdetä. Myös pienemmät aisörukset pelkäävät ja itkevät kun toinen raivoaa.
Kaikki on vaikeaa aamusta iltaan. Ei syö mitään, paitsi leipää. Ei ole omatoiminen. Joka asiaan vänkää vastaan. Lähtö tilanteet vieläkin vaikeita, usein myöhästytään raivareiden takia. Lapsella on sellaiset kuva jutut mistä voi katsoa mitä tapahtuu, joskus niistä apua. Puhuu aina huutamalla vaikka olisi hiljaista ja toinen istuu vieressä, unohtaa tavarat kaikkialle eikä muista mitä esim tehty eskarissa samana päivänä.
Lapsi on niin energinen, ettei ole väsynyt iltaisin, vaikkei nuku edes päiväunia. Nyt illat mennytkin siihen, että kun pienemmät sisarukset laitetaan nukkumaan tämä kailottaa täällä jatkuvasti, alkaa härnäämään eli juoskee huoneeseen missä nukutetaan toisia, nauraa ja tekee kaikensa ettei tosiry nukahda tai heräävät. Kun vanhempi sitten puuttuu tähän alkaa taas nämä raivarit huudon kera mistä kirjoitin. Nyt joka kerta käynyt nin että toiset lapset herää. Tämä yksi menee sitten vihdoin ja viimein unta saatuaan 11 aikaan unille, me joudumme valvomaan taaperoiden kanssa esim 12 tai 1 asti yöllä kun heitä ei saa heti takaisin nukkumaan. Herätään taas aamulla 6 ja ollaan ihan poikki kaikki.
Meillä on aina ollut säännölliset rytmit, ulkoillaan, tehdään yhdessä juttuja, mutta mikään ei riitä. Olen niin väsynyt ja ahdistunut itsekin jo, mietin miten tästä helvetistä pääsee pois. Meille on vain hoettu apua hakiessa, että pitkällä tähtäimellä näkee kasvatuksen tuloksen ja ihan oikein ollaan kasvatettu. Vaan mikä on se pitkä tähtäin? Nyt 2v putkeen tuota käytöstä, alkaa meidän voimat olla lopussa. Kun eläisi saman päivän lapsen kanssa joka ei opi mitään ja toistaa samat jutut päivästä toiseen, kerran itse saanut jopa mustan silmän tämän raivareiden takia.
Anteeksi sekalainen teksti, tätä kirjoitan taas ihan poikki kun viime yö valvottu ja unta taas sellaiset reilu 4h. En jaksa enää!
Kommentit (232)
Tuo äärimmäinen nirsoilu, raivokohtaukset ym. vaikeudet sosiaalisissa kontakteissa ovat autismin kirjon oireita. Lapsella voi olla tunteita, joita ei osaa sanoittaa tai käsitellä, ja ne purkautuvat sitten raivona ja väkivaltaisuutena. Esimerkiksi väsymys ja kuormitus, harmitus ynnä muut voivat olla lapselle hankalia.
Onko mahdollista että lapsellanne olisi jonkinlaisia yliherkkyyksiä? Esim. äänet ym ärsykkeet saattavat kuormittaa kauheasti jos niille on neurologisista syistä herkistynyt.
Viimeisenä keinona tehkää itsestänne lastensuojeluilmoitus, pyytäkää apua sitä kautta. Toivottavasti kuitenkin lapsenne asiaan ottaudutaan pian terveydenhuollossa ja perheenne saa tarvitsemansa tuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, lapsellasi _todennäköisesti_ on ADHD. Se on autismin kirjon oireyhtymä.
Sitä ei vain Suomessa tutkita ennen kuin vasta eskari-iässä, jolloin katsotaan kouluvalmiudet.
Kuvaamasi käytös on niin tyypillistä: raivarit, joissa vahingoitetaan itseä/muita, rikotaan esineitä, ei kuunnella, unohdellaan asioita ja tavaroita, tarvitaan kaikessa tekemisessä aikuisen ohjausta vierestä, pukeudutaan homssuisesti (napit väärässä ja pipo nurinpäin), liikutaan pakonomaisesti koko ajan, huudetaan, nukutaan vähän (uniongelmia), ei siedetä kiiretilanteita tai muutoksia eikä osata ottaa muita huomioon.
Tässä oireyhtymässä ei auta kuin tiukat, selkeät säännöt (olettekin jo tehneet niin, hyvä! Jatkakaa sinnikkäästi vain), joita toistetaan ja toistetaan. Koska muisti on huono, vain toisto auttaa.
Pitäkää kiinni käytöstavoista ja vaatikaa (kaikilta lapsilta) sitä. Syy ja seuraus (rangaistus) on oltava diagnosoidullakin, sen oireiden taakse ei pidä paeta.
Vaatikaa myös tekemään asioita, kuten siivoaminen.
Tarkka päivärytmi on tärkeä.
Tekemisten paloittelu: ei voi käskeä yleisesti, että pue/mene aamupesulle, vaan yksinkertaista käskyjäsi tyyliin: pue paita, pue housut, pue sukat/pese kasvot, pese kainalot, pese hampaat, kampaa tukka. Vierestä on pakko ohjata, kunnes tekemisestä tulee rutiini.
Aikaa lähtöihin on varattava reilusti, sillä kiire saa lukon päälle ja raivari tulee varmasti.
Ulkoilu ja juoksu väsyttää, sitä siis paljon. Pihalla voi myös huutaa.
Älkää sortuko tietokonepeleihin, sillä ADHD-lapsilla on muita suurempi riski riippuvuuksiin - ja pelit kouluttavat kaikkia lapsia. Pelit tuottavat nopeaa mielihyvää ja ovat täynnä ärsykkeitä, joten jos annatte pirulle pikkusormen, olette hätää kärsimässä.
Tsemppiä, ADHD helpottaa hieman aikuisiällä, mutta ei se koskaan täysin katoa.
Parhaimmillaan tällainen ihminen on sosiaalinen, hauska, innokas asioiden alkuunpanija, monessa mukana ja hänen kanssaan sattuu ja tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin.
T. Erityisopettaja alakoulusta
P.S. ADHD on vahvasti periytyvä, joten joko sinun tai miehesi lähisuvussa lienee samantyyppisiä, energisiä ihmisiä? Yksi mahdollinen tekijä on tutkimusten mukaan myös tupakointi, joka saattaa vaikuttaa jopa ylisukupolvisesti. Myös raskauden- tai synnytyksenaikaiset kehityshäiriöt/hapenpuute voivat aiheuttaa tätä. Varsinaista syytä ei siis vielä varmasti tiedetä.
Kuulostaa siltä, että olette aika syvällä negatiivisessa kehässä lapsen kanssa. Jatkuvan rankaisemisen sijasta lähtisin kokeilemaan myönteisempiä keinoja. Lapsella ei ole mitään motivaatiota parantaa käytöstään tällä hetkellä. Todennäköisesti hän kokee monet arkirutiinit tylsinä. Jos arki kotona on takkuista niin saako hän koskaan myönteistä palautetta mistään teiltä vanhemmilta?
Auttaako tilanteiden ennakointi? Voiko jatkuvan kieltämisen sijaan käyttää myönteisempiä toimintaohjeiden antamisia, esim. ”Älä tee tuota” annetaankin ohje, mitä toivotaan tekevän. Voisiko toinen vanhemmista esim. iltaisin keskittyä laittamaan tämä haastavan lapsen nukkumaan. Kun tylsät hampaanpesut ynnä muut iltarutiinit on suoritettu niin voisiko lapsi saada tästä jonkin palkkion, esim. valita iltasadun/ tai vakkka isän kanssa 10 min legoleikki. Älkää tämän lapsen kohdalla miettikö liikaa, mitä pitäisi itsenäisesti osata missäkin iässä tehdä, vaan jos lapsella on tällaisia vaikeuksia esim. keskittymisessä arkirutiineihin niin lasta auttaa eniten se, että aikuinen on apuna ja tukena.. ei vain vaatimassa ja moittimassa, jos/kun ei onnistu.
Voisiko raivareihin liittyen tehdä kirjallisen sopimuksen, jossa lapsi sitoutuisi kolmeen asiaan 1) en satuta muita, 2) en riko/heitä tavaroita ja 3) en satuta itseäni. Kun kolme raivaritilanteissa onnistunut niin, että ei tee noita kolmea kiellettyä asiaa niin jokin palkkio lapselle siitä. Raivaritilanteissa aikuinen siirtää pienemmät sisarukset eri huoneeseen. Kerrotaan että saa raivota jos kiukuttaa ja tunteet ei oo vaarallisia ja ne menee ohi. Raivaritilanteissa voisi sopia mitä saa tehdä, esim. repiä vanhoja sanomalehtiä (ei ole vaaraksi).
Minua kiinnostaisi mitä lapsi itse ajattelee itsestään. Kokeeko olevansa hyvä ja rakastettu vai jotain muuta. Tärkeintä olisi huomioida ja antaa myönteistä palautetta mitä pienimmästäkin asiasta, joka arjessa sujuu. Kertokaa hänelle, että hän on ihana lapsi, jota te rakastatte ja lupaatte auttaa häntä tulemaan toimeen hankalienkin tunteiden kanssa. Tutustukaa Muksuoppiin.
Vierailija kirjoitti:
Oletko kokeillut heittäytymistä samalle tasolle? Vedät hirveet raivarit itkien potkien?
Kun muu ei auta meillä lapset hiljenee näin. Pokka täytyy vaan pitää.
En tiedä, toimiiko,jos on nepsy-lapsi, muuten hyvä idea.
Omille lapsille esitin tätä teatteria, kun käytös lipsui ja se tehosi hyvin.
Nyt kun tunnen nesyjä, niin ei ehkä toimisi heillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo negatiivisuuden kehä pitäisi saada jotenkin loppumaan. Negatiivisuus ruokkii itseään ja poika varmasti huomaa vanhempien ärsytyksen itseensä. Yrittäkää koko perheen kanssa keskittyä niihin pojan hyviin hetkiin. Tsempatkaa ja kehukaa.
Tehkää paljon ajatteluleikkejä silloin kun poika on rauhallinen. Eli miltä tästä nallesta tuntuisi ja mitä hän tekisi erilaisissa haastavissa tilanteissa. Pojalle pitäisi saada luotua ihan uudet ajatusradat toiminnoilleen, rikkoa ne vanhat tutut käyttäytymismallit ja saada vahvistettua toisenlaista lähestymistapaa hankaliin asioihin. Tilanteen ollessa päälle on turha lähteä väkisin yrittämään vääntää ns oikeaa tapaa, se ajatustyö pitää tehdä rauhallisella maaperällä.
Tätä on tehtykin nyt kohta 2v ja jokaisen kohtuaksen jälkeen myös kun jutellaan. Poikakin on sitä mieltä ettei saa tehdä noin ja sovitaan että ensi kerralla tehdään näin. Ja mietitty aina tuota miltä hänestä tuntuisi jos joku tekisi noin. Mutta no, viimeistään seuraavana päivänä taas sama homma. Niinkuin eläisi saman päivän aina uudelleen. Ap
Valitettavasti se ns. apu on juurikin tuota kuivaharjoittelua ja vanhempien ohjaamista. Lääkitys on toki toinen lisävaihtoehto, mutta ei sekään ole aina oikotie onneen.
Vaikka lapsi saisikin diagnoosin, niin ei se muuta lasta itseään. Hän on sellainen kuin on. Toki vanhemmille se on suuri helpotus kun saa varmistuksen sille, että ongelmat ovat todellisia.
Vertaistuki on myös todella tärkeää. Asiaa ei kannata häpeillä vaan rohkeasti elää ja ottaa asia esille tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Tulette huomaamaan, että monet painivat samojen ongelmien äärellä.
No ei ole ainut apu. Lapsi voi saada vaikkapa toimintaterapiaa, taideterapiaa, musiikkiterapiaa jne. Hyvällä tuurilla voi saada kotiapua kuormittavaa arkea helpottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et siis nae mitään syytä tuohon käytökseen? Kotona on aivan kuin täydellistä.
Ihan oikeasti en tiedä! Luuletko oikeasti, kun mekin joka ilta murehdit ja itket itsesi uneen ettei mieti mikä voisi mättää? Raivarit tulee ihan perusasioista. Esim nukkumaan meno aika ja lapsi sanoo että en tahdo nukkua vaan haluisin katsoa vaikka tv. No eihän me nyt silloin enää anneta katsoa tv vaan iltapuuhat ja sänkyyn. Tai puuhataan yhdessä jotain, kaikilla on mukavaa ja yhtäkkiä lapsella pimahtaa päässä, alkaa kiusaamaan muita ja kun kielletään / tulee rangaistus sitten seuraa tämä raivari ja taas mennään. Toki joskus mietin saako varmasti meitä huomiota tarpeeksi tai onko tylsistynyt, mutta taas vaikka olisi kuinka kivaa tekemistä ja aikaa vanhemman kanssa ilman muita ei ole mitään vaikutusta asiaan. :( ap
Olette varmaan kaikkenne yrittäneet ja tarvitsette nopeasti apua. Omassa lähipiirissäni myös 6-vuotias eskarilainen, joka osaa kohtalaisesti olla pk:ssa, mutta kotona aika usein on aivan mahdoton. Kun "naksahtaa" niin on aivan pitelemätön ja joku pieni turhautuminen tai "kasvojen menetys" riittää. Tuossa tilanteessa alkaa raivota ja kiinni pitäminen on ainoa vaihtoehto. Olen huomannut, että lapsen katse on tuolloin myös outo, jotenkin lasittunut , aivan kuin häneen ei saisi normaalia kontaktia. Kesken raivoamisen ja kiinni pitämisen lupaa olla kiltisti, mutta kun päästää irti, sama riehuminen ja muiden sisarusten kiusaaminen jatkuu. Tilanne päättyy usein siihen, että alkaa viimein itkeä ja haluaa istua sylissä. Nämä kohtaukset ovat kyllä nykyään vähentyneet, kun kirjoittaminen, lukeminen ja piirustushommat ovat alkaneet kiinnostaa. Mutta ymmärrän täysin, miten raskasta teillä on, erityislapseltahan tuo teidän kuulostaa niin kuin on tämä meidänkin "naksahtamisherkkyydessään":
Nro 73 eli erityisherkän lapsen äiti jatkaa.
Meillä oli pahojakin tappeluita syömisestä. Ikinä ei mennyt niin pahaksi, että lapsi olisi syönyt pelkkää leipää, mutta välillä ainoastaan tietyn muotoinen ja kypsyysasteinen pasta kelpasi - ja pisarakin kastiketta lautasella toi huudon.
Auttoi tosi paljon, kun lopetimme pakkomaistatuksen. Me muut söimme kaikkea, nirso lapsi erikseen pilkottuja salaattiaineksia ja valkoista pastaa. Siitä se oma-aloitteinen kokeilu sitten pikkuhiljaa alkoi.
Nykyään lapsi on alakoululainen. Edelleenkään hän ei saa kurkusta alas liian jämäkkää puuroa tai keskuskeittiön kovettuneita perunoita. Koulun kanssa on sovittu, että hän syö mitä voi. Hänen lempiruokiaan ovat nykyään sushi ja thairuoat - voimakkaat, selkeät maut. Kaupan karkkihyllyllä hän haistaa, ovatko karkit tuoreita - eikä todellakaan työnnä nenäänsä astioihin, vaan seisoo tyynesti hyllyn edessä ja sanoo: ”nämä karkit ovat vanhoja, otetaanko mieluummin jäätelöä?”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ADHD ei ole autismikirjoa! Toki samalla lapsella voi olla esim sekä ADHD että asperger. Aistiyliherkkyyksiä voi liittyä molempiin, niinkuin myös tourette, uniongelmat, ahdistuneisuus, masennus, pakkohäiriöt, oppimishäiriöt, syömishäiriöt.
Meillä ei ole noin paha tilanne, mutta tyttö oli pienenä "mahdoton" pienenä tavoilla jotka muistuttivat adhd:ta ja autismia. Lähdöt olivat kamalia, lapsi oli usein negatiivinen, väkivaltainen pikkusisaruksia kohtaan, tunteiden säätely vaiekaa ja rutiinien rikkoutuminen painajainen. Parhaiten auttoi se, että antoi lapselle aikaa ja tilaa ja ei tunkenut itseään määräyksineen siihen viereen, vaan aivan rauhallisesti oli paikalla ja antoi lapsen olla oma itsensä ja tulla luokse ja ottaa mukavaa kontaktia tai vaikka kiukutellakin, jos halusi. Eli sellainen lehmämäisen tyyni, hyvin positiivinen läsnäolo ja paljon sellaista kivaa mutta ei liian stimuloivaa tekemistä, johon lapsi sai osallistua halutessaan. Tämä auttoi ja nyt kun lapsi on iso, hän pystyy järjen kautta itse myös säätelemään käytöstään aika hyvin. En vaadi häneltä yhtä paljon yhtä nopeasti kuin muilta lapsilta, mutta olen varma että hän oppii aikuiseksi mennessä ihan riittävästi olemaan ihmisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
HEi!
Jos lapsella ei ole käytöksen suhteen ongelmia muuta kuin kotona, on ongelma kotona vanhemmuudessa.
Asia aukesi jo siinä, kun kerroit ettei lapsi syö muuta kuin leipää? Lapsi kyllä syö kun on tarpeeksi nälkä....
Kannattaa olla yhteydessä perhe-ja kasvatusneuvolaan ja hakea tukea vanhemmuuteen.
t. kouluterkkari
Kuulepas ”terkkari”. ADHD-lapsille, kuten muillekin autisminkirjoisille, on tyypillistä se, että he eivät suostu syömään juuri mitään. Tai syövät yllä, mutta rajoitettuja asioita. Moni syö vain yhtä-kahta lajia taikka tiettyjä makuja tai suussa vain tietyltä tuntuvia ruokia ja välttävät vaikkapa pehmeitä ruoka-aineita. Salaatinlehti saa oksentamaan oikeasti.
T. Erityisope alakoulusta
Vierailija kirjoitti:
Leivän syömisen saa lopetettua näin. Aamulla päiväkotiin syömään; sanoa että näkkäriä ei saa antaa ellei ole ensin syönyt puuroaan. Sama lounaalla ja välipalalla.
Kotona heti lämmin ruoka. Jos ei syö niin 3h päästä uusiksi. Iltapalaksi munakasta, marjarahkaa ym. Ja jos ei ole syönyt yhtään sitä lämmintä ruokaa niin samaa iltapalaksi.
Voisitte katsoa myös videoita Afrikan puurovelli ruokailuista. Jos ei ruoka ala maistua niin sanoa että lähdette 3kk reissuun tuonne opettelemaan leivästä vieroitusta.
Joo tai toinen hyvä on pakkosyöttö niinkuin meillä tehtiin 80 luvulla. Sitten kun lapsi oksentaa niin istui pöydässä niin kauan että syö sen oksentamansa ruuan.
T. Syömishäiriö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo negatiivisuuden kehä pitäisi saada jotenkin loppumaan. Negatiivisuus ruokkii itseään ja poika varmasti huomaa vanhempien ärsytyksen itseensä. Yrittäkää koko perheen kanssa keskittyä niihin pojan hyviin hetkiin. Tsempatkaa ja kehukaa.
Tehkää paljon ajatteluleikkejä silloin kun poika on rauhallinen. Eli miltä tästä nallesta tuntuisi ja mitä hän tekisi erilaisissa haastavissa tilanteissa. Pojalle pitäisi saada luotua ihan uudet ajatusradat toiminnoilleen, rikkoa ne vanhat tutut käyttäytymismallit ja saada vahvistettua toisenlaista lähestymistapaa hankaliin asioihin. Tilanteen ollessa päälle on turha lähteä väkisin yrittämään vääntää ns oikeaa tapaa, se ajatustyö pitää tehdä rauhallisella maaperällä.
Tätä on tehtykin nyt kohta 2v ja jokaisen kohtuaksen jälkeen myös kun jutellaan. Poikakin on sitä mieltä ettei saa tehdä noin ja sovitaan että ensi kerralla tehdään näin. Ja mietitty aina tuota miltä hänestä tuntuisi jos joku tekisi noin. Mutta no, viimeistään seuraavana päivänä taas sama homma. Niinkuin eläisi saman päivän aina uudelleen. Ap
Valitettavasti se ns. apu on juurikin tuota kuivaharjoittelua ja vanhempien ohjaamista. Lääkitys on toki toinen lisävaihtoehto, mutta ei sekään ole aina oikotie onneen.
Vaikka lapsi saisikin diagnoosin, niin ei se muuta lasta itseään. Hän on sellainen kuin on. Toki vanhemmille se on suuri helpotus kun saa varmistuksen sille, että ongelmat ovat todellisia.
Vertaistuki on myös todella tärkeää. Asiaa ei kannata häpeillä vaan rohkeasti elää ja ottaa asia esille tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Tulette huomaamaan, että monet painivat samojen ongelmien äärellä.
No ei ole ainut apu. Lapsi voi saada vaikkapa toimintaterapiaa, taideterapiaa, musiikkiterapiaa jne. Hyvällä tuurilla voi saada kotiapua kuormittavaa arkea helpottamaan.
Niin, mitä luulet siellä taideterapiassa jne harjoitettavan? Se on juurikin sitä kuivaharjoittelua. Eli vaikka diagnoosin saisikin, niin silti pyöritään samojen teemojen ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo negatiivisuuden kehä pitäisi saada jotenkin loppumaan. Negatiivisuus ruokkii itseään ja poika varmasti huomaa vanhempien ärsytyksen itseensä. Yrittäkää koko perheen kanssa keskittyä niihin pojan hyviin hetkiin. Tsempatkaa ja kehukaa.
Tehkää paljon ajatteluleikkejä silloin kun poika on rauhallinen. Eli miltä tästä nallesta tuntuisi ja mitä hän tekisi erilaisissa haastavissa tilanteissa. Pojalle pitäisi saada luotua ihan uudet ajatusradat toiminnoilleen, rikkoa ne vanhat tutut käyttäytymismallit ja saada vahvistettua toisenlaista lähestymistapaa hankaliin asioihin. Tilanteen ollessa päälle on turha lähteä väkisin yrittämään vääntää ns oikeaa tapaa, se ajatustyö pitää tehdä rauhallisella maaperällä.
Tätä on tehtykin nyt kohta 2v ja jokaisen kohtuaksen jälkeen myös kun jutellaan. Poikakin on sitä mieltä ettei saa tehdä noin ja sovitaan että ensi kerralla tehdään näin. Ja mietitty aina tuota miltä hänestä tuntuisi jos joku tekisi noin. Mutta no, viimeistään seuraavana päivänä taas sama homma. Niinkuin eläisi saman päivän aina uudelleen. Ap
Valitettavasti se ns. apu on juurikin tuota kuivaharjoittelua ja vanhempien ohjaamista. Lääkitys on toki toinen lisävaihtoehto, mutta ei sekään ole aina oikotie onneen.
Vaikka lapsi saisikin diagnoosin, niin ei se muuta lasta itseään. Hän on sellainen kuin on. Toki vanhemmille se on suuri helpotus kun saa varmistuksen sille, että ongelmat ovat todellisia.
Vertaistuki on myös todella tärkeää. Asiaa ei kannata häpeillä vaan rohkeasti elää ja ottaa asia esille tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Tulette huomaamaan, että monet painivat samojen ongelmien äärellä.
No ei ole ainut apu. Lapsi voi saada vaikkapa toimintaterapiaa, taideterapiaa, musiikkiterapiaa jne. Hyvällä tuurilla voi saada kotiapua kuormittavaa arkea helpottamaan.
Niin, mitä luulet siellä taideterapiassa jne harjoitettavan? Se on juurikin sitä kuivaharjoittelua. Eli vaikka diagnoosin saisikin, niin silti pyöritään samojen teemojen ympärillä.
Kyllä, mutta ammattilaiset osaavat auttaa ihan eri tavoin kuin mihin maallikkovanhemmat pystyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ketjussa on harhakäsitys että adhd kuuluisi autisminkirjoon?
Vierailija kirjoitti:
Leivän syömisen saa lopetettua näin. Aamulla päiväkotiin syömään; sanoa että näkkäriä ei saa antaa ellei ole ensin syönyt puuroaan. Sama lounaalla ja välipalalla.
Kotona heti lämmin ruoka. Jos ei syö niin 3h päästä uusiksi. Iltapalaksi munakasta, marjarahkaa ym. Ja jos ei ole syönyt yhtään sitä lämmintä ruokaa niin samaa iltapalaksi.
Voisitte katsoa myös videoita Afrikan puurovelli ruokailuista. Jos ei ruoka ala maistua niin sanoa että lähdette 3kk reissuun tuonne opettelemaan leivästä vieroitusta.
Joo tämä on näitä vanhan kansan yli yksinkertaistettuja ohjeita, joilla saa vain enemmän vahinkoa aikaan.
Syömään pakottaminen, kiristäminen tai uhkailu ovat äärimmäisen huonoja keinoja hoitaa tilanne.
Jos lapsella on jokin neuropsykiatrinen häiriö, jonka vuoksi lapsella voi olla yliherkkyyksiä eri aistien suhteen, mitkään totuttamiset tai siedättämiset eivät toimi. Ja nuo esittämäsi keinot vielä vähemmän.
Toivottavasti kukaan ei toimi mainitsemillasi tavoilla, sehän on lapsen pahoinpitelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo negatiivisuuden kehä pitäisi saada jotenkin loppumaan. Negatiivisuus ruokkii itseään ja poika varmasti huomaa vanhempien ärsytyksen itseensä. Yrittäkää koko perheen kanssa keskittyä niihin pojan hyviin hetkiin. Tsempatkaa ja kehukaa.
Tehkää paljon ajatteluleikkejä silloin kun poika on rauhallinen. Eli miltä tästä nallesta tuntuisi ja mitä hän tekisi erilaisissa haastavissa tilanteissa. Pojalle pitäisi saada luotua ihan uudet ajatusradat toiminnoilleen, rikkoa ne vanhat tutut käyttäytymismallit ja saada vahvistettua toisenlaista lähestymistapaa hankaliin asioihin. Tilanteen ollessa päälle on turha lähteä väkisin yrittämään vääntää ns oikeaa tapaa, se ajatustyö pitää tehdä rauhallisella maaperällä.
Tätä on tehtykin nyt kohta 2v ja jokaisen kohtuaksen jälkeen myös kun jutellaan. Poikakin on sitä mieltä ettei saa tehdä noin ja sovitaan että ensi kerralla tehdään näin. Ja mietitty aina tuota miltä hänestä tuntuisi jos joku tekisi noin. Mutta no, viimeistään seuraavana päivänä taas sama homma. Niinkuin eläisi saman päivän aina uudelleen. Ap
Valitettavasti se ns. apu on juurikin tuota kuivaharjoittelua ja vanhempien ohjaamista. Lääkitys on toki toinen lisävaihtoehto, mutta ei sekään ole aina oikotie onneen.
Vaikka lapsi saisikin diagnoosin, niin ei se muuta lasta itseään. Hän on sellainen kuin on. Toki vanhemmille se on suuri helpotus kun saa varmistuksen sille, että ongelmat ovat todellisia.
Vertaistuki on myös todella tärkeää. Asiaa ei kannata häpeillä vaan rohkeasti elää ja ottaa asia esille tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Tulette huomaamaan, että monet painivat samojen ongelmien äärellä.
No ei ole ainut apu. Lapsi voi saada vaikkapa toimintaterapiaa, taideterapiaa, musiikkiterapiaa jne. Hyvällä tuurilla voi saada kotiapua kuormittavaa arkea helpottamaan.
Niin, mitä luulet siellä taideterapiassa jne harjoitettavan? Se on juurikin sitä kuivaharjoittelua. Eli vaikka diagnoosin saisikin, niin silti pyöritään samojen teemojen ympärillä.
Kyllä, mutta ammattilaiset osaavat auttaa ihan eri tavoin kuin mihin maallikkovanhemmat pystyvät.
Luonnollisesti. Mutta usein varsinaiseen diagnoosiin ja apuun laitetaan suuret ennakko-odotukset, vaikka loppupeleissä mikään ei juuri muutu. Se vain on hyväksyttävä, että lapsi on sellainen kun on ja mitään yksinkertaista ratkaisua ei ole olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olettehan te näköjään saaneet apua, eli on neuvottu tunteiden sanoitus ja kuvakortit. Kun ne eivät ole toimineet, niin näiden muotijuttujen sijaan itse kokeilisin ihan perinteistä kurinpitoa tuntuvine rangaistuksineen.
Ollessani lapsi meillä käytettiin muotijuttujen sijasta perinteistä kurinpitoa tuntuvine rangaistuksineen. Päädyin lastenkotiin ja rikosrekisteri oli pitkä. Ihme että olen hengissä. Vääränlainen kasvatustyyli pilasi itsetunnon, olin kaikesta kovapäisyydestä huolimatta herkkä ja olisin joskus tarvinnut jonkun kertomaan, että minäkin olen hyvä ja minusta välitetään.
Ennen vanhaan perinteinen kurinpito oli lähes joka perheessä käytössä. Juuri siksi sitä kutsutaan perinteiseksi. Nämä sanoitukset ja muut taas ovat 2000-luvun keksintöä.
Melkoinen väite, että perinteisellä kurinpidolla syntyy rikosrekisteriä ja sanoituksella terveitä lapsia.
Meillä alkoi myös tuon ikäisenä pojan oireilut: agressiivisuus ja uhmakkuus. Olimme ihan pulassa kotona ja kuitenkin eskarissa todellakin kaikki sujui hyvin; eskarista tuli vain positiivista palautetta. Luin kaikki mahdolliset tiedot mm. uhmakkuushäiriöstä jne ja yritimme selvitä pojan kanssa, mutta lopulta käytös kärjistyi veitsellä uhkaamiseen. Tunsin itseni niin epäonnistuneeksi äitinä ja mieheni isänä. Hakeuduimme perheneuvolaan ja sen kautta itse vaadimme päästä paikallisen terveyskeskuksen lastenpsykiatrille. Lastenpsykiatri lähetti pojan pienen epäröinnin jälkeen käynnille keskussairaalan lastenpsykiatrian poliklinikalle tilannearvioon. Sieltä saimme välittömästi diagnoosin: Tourette. Tosin itse tietoa ja apua etsiessämme olimmekin jo aavistelleet tuota diagnoosia. Siitä alkoi todella tiheät käynnit last.psyk. pkl:lla, terapiassa ym. sekä pelastavana tekijänä lääkitys, jolla agressiivisuus ja impulsiivisuus on poistunut.
Nyt on kulunut jo vuosia ja pojan tilanne on aika hyvä. Hän pärjää hyvin koulussa eli kognitiiviset kyvyt ovat hyvät, mutta totta kai hän on omalla erikoiuudellaan erottunut joukosta ja on näin ollen kokenut myös syrjintää ja kiusaamista.
Ap, pitkä tie on edessä teillä, mutta suosittelen päättäväistä hakeutumista avun piiriin. Kyllä vanhemmat näkevät jos lapsessa ei ole kaikki hyvin, se vaatii vaan teiltä kovasti töitä ja voimia. Voimia teille!