Emme pärjää enää lapsen kanssa, muttei saada apua.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että monet vanhemmat haluavat lapsensa häiriökäyttäytymiselle diagnoosin. Mahdollinen diagnoosi toki voidaan selvittää, mutta esim. Adhd-dg ei lopulta muuta juuri mitään. Lapsen oireilu ei poistu sairaalan osastohoidolla, vaan kuntoutus tapahtuu arjessa. Oikeastaan siis se selkeästi strukturoitu arki selkeine rajoineen on juuri sitä lapsen kuntoutusta. Korostan vielä: struktuuri ja rajat! Teemme paljon yhteistyötä suuren yliopistosairaalan lastenpsykiatrian klinikan kanssa, ja nämä samat ohjeet kerrotaan vanhemmille lastenpsykiatrialta.

T. Lastensuojelun sos.tt

Juupajuu. Oikealla diagnoosilla lapsi voi saada oikeanlaista apua. Et tasan ole lastensuojelun sossu. 

Tämän ketjun innoittamana perehdyin aiheeseen, eli millaisia testejä nykyään on markkinoilla.

Hetken googlettelun jälkeen löytyi sopiva. Testi lupaa 99.9% varmuuden (mikään nykylääketieteen tuntema testi ei ymmärtääkseni pysty tämän parempaan)

Näytteistyskin tapahtuu tavalla joka on lapselle kivuton (vanupuikko).

Vaikka alun perin tutkinkin aihetta vain mielenkiinnosta, täytyy tunnustaa että tässä keskustelussa nähdyt kommentit sai epäilyksen siemenen itämään :-/

Tilasin siis tuon testin, ja otin näytteet vaimolta salaa.

Tilasin tulokset työpaikan osoitteella, kuten tuon testinkin.

Nyt kyllä itseasiassa kaduttaa koko homma.

Vaikka tulokset olisivatkin odotettuja, omatuntoani hiertää syyllisyys siitä että olen salaa toiminut vaimoni selän takana :(

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsella on uhmakkuushäiriö ja tunne-elämän pulmaa. Tällaisen lapsen kanssa tarvitaan todella jämäkkää vanhemmuutta. Rajojen ja rutiinien on oltava selkeitä, mutta toisaalta lapsen on tärkeää saada myös paljon kehuja ja huomiota. Muutoksen tapahtuminen edellyttää aikuisten oman toiminnan muuttamista, eikä ole aina helppoa. Suosittelen olemaan sos.toimeen yhteydessä, saatte tueksenne perhetyötä. Käytöshäiriöiden hoito tapahtuu aina ensisijaisesti arjessa, lapsen luonnollisessa elinympäristössä. Toki lastenpsykiatrinen avo/osastohoito voi myös osaltaan tukea lapsen tilannetta.

T. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä

Jos olet oikeasti lastensuojelun sossu, niin aika pelottavaa tekstiä! Mitä jos huolehtisitte ihan vaan puhtaasti omasta työstänne ja jättäisitte diagnostiset arviot lääkärille? Aika tavalla ylität valtuutesi lähtemällä ilman anmattitaitoa diagnosoimaan lapsia ja tekemään hatusta vedettyjen diagnoosiesi pohjalta hoitosuunnitelmia. Vaikea kyllä kuvitella että oikea sosiaalityöntekijä käyttäytyisi näin räikeän epäammatillisesti, mutta ei kai mikään ole mahdotonta.

Ei ole mitään järkeä särkeä perhettä ja ajaa toisianne uupumuksen partaalle. Vaatikaa neuvolasta lähetettä lastenpsykiatrille tai menkää privaattiin. Sos.puolelle yhteys, että saatte heti jonkinlaista apua eikä vasta sitten, kun perhe on hajonnut ja muut lapset sairastuneet.

Tämä ketju toden totta on kamalaa luettavaa nepsylapsen äidille. Ensinnäkin nämä kaikki hirveät ohjeet tiukkaakin tiukemmasta kurista: tiedättekö idiootit, että se on paras tapa saada nepsylapselle kehittymään uhmakkuushäiriö?

Kun lapsi päivästä toiseen jatkuvasti kokee olevansa vain huono ja epäonnistunut, hän luovuttaa, eikä enää edes viitsi tai pysty yrittämään.

Luojan kiitos mun lapseni päiväkodissa aikanaan oli maailman ihanimmat ja parhaat hoitajat, jotka itse sanoi mulle oman lapseni kohdalla, että he tekivät periaatepäätöksen, etteivät puutu lapsen kohdalla pikkujuttuihin, vaan ainoastaan kun on ihan pakko. Koska he itse huomasivat, että lapsi ei kertakaikkiaan enää pystynytottamaan vastaan negatiivista palautetta, vaan meni aivan lukkoon, hartiat nousi korviin jne.

Siitä ymmärsin itsekin alkaa lukea lastani paremmin, ja antaa olla silloin kun lapsi on muutenkin stressaantunut, ja tarvitsee selkeästi muuta puuttumista kuin  jatkuvaa rankaisemista.

Ja kuten joku tuolla jo muutenkin sanoi, jos kyse on nepsylapsesta, tuo jatkuva rankaisukierre vain pahentaa tilannetta.

Sitten sellainen juttu, että jos lapsella on oikeasti haasteita käytöksessään just esim. nepsypiirteiden takia, on aika kamalaa lukea, että vanhemmat ovat koko ajan eri puolella lapsen kanssa, siis koko ajan napit vastakkain, eikä niin, että olisivat lapsen puolella, ja yhdessä lapsen kanssa yrittäisivät etsiä toimivia tapoja ratkoa lapsen ongelmia. Nytkin tuolla ap. kirjoitti, että aina lapsen kanssa puhuvat siitä, että lapsen pitäisi osata toimia toisin jne. mutta omaa käytöstään eivät ole valmiita selkeästi muuttamaan. Kyllä sekin on fiksuutta, että jos tietää, että lapselle tulee helposti raivarit, niin eikö silloin kannata aktiivisesti etsiä keinoja siihen, että niin ei tapahtuisi, eikä vain pitää kiinni kurikurikurista, kuten täällä taas ehdotellaan?

Lisään vielä, että tiedän kyllä itsekin perheen, jossa lapset on poikkeuksellisen aggressiivisia omia vanhempiaan kohtaan, ja muualla kuin herran enkelit. Tässä on selkeästi kyse siitä, että vanhemmat eivät ole vetäneet omia rajojaan ajoissa, vaan olleet näitä pehmeitä kiintymysvanhempia, jotka kuvittelivat, että lapselta pitää ottaa vastaan kaikki. Ei pidä. Omat rajat saa vetää, ja tehdä jo ihan pienelle lapselle selväksi, että vanhempaa ( ylipäätään ketään) ei lyödä tms. Tämä siis pätee, jos lapsella on normaali ymmärrys, vammaiset on asia erikseen.

Mistä tuli vielä mieleen: kun ap. sanoo monta kertaa, että lapsi ei ymmärrä, niin onko se totta, eikö lapsi oikeasti ymmärrä, vai ei vaan uhmapäissään usko? Koska näissäkin on tosi iso ero, miten pitäisi alkaa toimia lapsen kanssa.

Ylipäätään: kun ap on kirjoittanut monta kertaa, että he ovat kokeilleet kaikki mahdolliset normaalin kasvatuksen keinot, niin jos lapsi on nepsy-lapsi, niin ne normaalit keinot eivät vaan toimi. Niillä saadaan nepsylle tosi paljon vahinkoa aikaan. 

Miksi pitää hankkia uusia lapsia, jos yhden kanssa on noin haastavaa? Tilanne on hankala kaikille perheenjäsenille.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju toden totta on kamalaa luettavaa nepsylapsen äidille. Ensinnäkin nämä kaikki hirveät ohjeet tiukkaakin tiukemmasta kurista: tiedättekö idiootit, että se on paras tapa saada nepsylapselle kehittymään uhmakkuushäiriö?

Kun lapsi päivästä toiseen jatkuvasti kokee olevansa vain huono ja epäonnistunut, hän luovuttaa, eikä enää edes viitsi tai pysty yrittämään.

Luojan kiitos mun lapseni päiväkodissa aikanaan oli maailman ihanimmat ja parhaat hoitajat, jotka itse sanoi mulle oman lapseni kohdalla, että he tekivät periaatepäätöksen, etteivät puutu lapsen kohdalla pikkujuttuihin, vaan ainoastaan kun on ihan pakko. Koska he itse huomasivat, että lapsi ei kertakaikkiaan enää pystynytottamaan vastaan negatiivista palautetta, vaan meni aivan lukkoon, hartiat nousi korviin jne.

Siitä ymmärsin itsekin alkaa lukea lastani paremmin, ja antaa olla silloin kun lapsi on muutenkin stressaantunut, ja tarvitsee selkeästi muuta puuttumista kuin  jatkuvaa rankaisemista.

Ja kuten joku tuolla jo muutenkin sanoi, jos kyse on nepsylapsesta, tuo jatkuva rankaisukierre vain pahentaa tilannetta.

Sitten sellainen juttu, että jos lapsella on oikeasti haasteita käytöksessään just esim. nepsypiirteiden takia, on aika kamalaa lukea, että vanhemmat ovat koko ajan eri puolella lapsen kanssa, siis koko ajan napit vastakkain, eikä niin, että olisivat lapsen puolella, ja yhdessä lapsen kanssa yrittäisivät etsiä toimivia tapoja ratkoa lapsen ongelmia. Nytkin tuolla ap. kirjoitti, että aina lapsen kanssa puhuvat siitä, että lapsen pitäisi osata toimia toisin jne. mutta omaa käytöstään eivät ole valmiita selkeästi muuttamaan. Kyllä sekin

on fiksuutta, että jos tietää, että lapselle tulee helposti raivarit, niin eikö silloin kannata aktiivisesti etsiä keinoja siihen, että niin ei tapahtuisi, eikä vain pitää kiinni kurikurikurista, kuten täällä taas ehdotellaan?

Lisään vielä, että tiedän kyllä itsekin perheen, jossa lapset on poikkeuksellisen aggressiivisia omia vanhempiaan kohtaan, ja muualla kuin herran enkelit. Tässä on selkeästi kyse siitä, että vanhemmat eivät ole vetäneet omia rajojaan ajoissa, vaan olleet näitä pehmeitä kiintymysvanhempia, jotka kuvittelivat, että lapselta pitää ottaa vastaan kaikki. Ei pidä. Omat rajat saa vetää, ja tehdä jo ihan pienelle lapselle selväksi, että vanhempaa ( ylipäätään ketään) ei lyödä tms. Tämä siis pätee, jos lapsella on normaali ymmärrys, vammaiset on asia erikseen.

Mistä tuli vielä mieleen: kun ap. sanoo monta kertaa, että lapsi ei ymmärrä, niin onko se totta, eikö lapsi oikeasti ymmärrä, vai ei vaan uhmapäissään usko? Koska näissäkin on tosi iso ero, miten pitäisi alkaa toimia lapsen kanssa.

Ylipäätään: kun ap on kirjoittanut monta kertaa, että he ovat kokeilleet kaikki mahdolliset normaalin kasvatuksen keinot, niin jos lapsi on nepsy-lapsi, niin ne normaalit keinot eivät vaan toimi. Niillä saadaan nepsylle tosi paljon vahinkoa aikaan. 

Nepsyn läheisenä allekirjoitan kommenttisi täysin.

Tuntemani perhe sai tukea nepsyvalmentajalta, joka antoi työkaluja lapsen kanssa toimimiseen.

Paljon parannusta tuli käytökseen, kun vanhemmat saivat ohjausta.

Kyllä paljon on säätämistä, mutta parannusta on koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Luokanopettajana on ihana lukea välillä näitä tarinoita, missä todetaan kotona olevan ongelmia ja tarvittavan apua. Suurin osa erityislasten vanhemmista kieltää kaiken tai osoittaa syyttävällä sormella muita.

Oot upea välittävä äiti. On ihailtavaa, että oot jaksanut tänne asti samalla hoitaen sisaruksia ja kotia. Toivon niin paljon, että saat apua ja tilanne helpottuu :)

Ymmärrän, että asiaa on vaikeaa ymmärtää jos ei ole itse nepsylapsen vanhempi . Nepsylapsi voi joko oireilla kotona tai koulussa tai sekä että. Jos oireilee vain koulussa, niin kouluun tarvitaan silloin niitä tukitoimia myös eikä vain kotiin eikä tässä puhuta mistään lasuasioista vaain siitä, että koulu järjestää erityisen tai tehostetun tuen - tarvittaessa vaikka pienryhmän. Jos lapsi oireilee vain kotona eikä koulussa tukitoimista huolimatta voi se silti tarkoittaa sitä, että niitä tukitoimia tarvitaan sinne kouluun, koska lapsi kuormittuu koulussa ja purkaa sen kuormituksen kotona. Jos lapsi oireilee sekä koulussa että kotona, niin lisää tukitoimia tarvitaan sekä kouluun että kotiin.

Ap täällä! Löysin vahingossa tämän ketjun ja muistin, että tämähän on minun aloittamani. :)

Lapsemme sai dg eka luokalla, kiitos opettajan joka huomasi jo syksyn alussa lapsen vaikeudet keskittyä. Opettajan avulla pääsimme kunnon tutkimuksiin ja lapsi sai nopeasti dg ja aloitimme lääkityksen. Nyt kohta vuoden elämä ollut aika erilaista ja arki aika mukavaa ja ihanaa jos näin uskallan sanoa. 😊 toki hankalia päiviä on, mutta ero entiseen on todella huima. Meille myös tarjottu mahdollisuus toimintaterapiaan ja lääkärin kanssa tiheästi yhteyksissä lääkityksen takia.

Halusin vain tulla tähän kommentoimaan, jos joku sattuu itse olemaan samassa tilanteessa ja epätoivoinen.

Meillä samanlainen 8v. Ja muutoinkin kuulostaa tosi samalta. Ei ole vapaata kasvatusta ja on selvät rajat. Meillä tosin jo eskarissa ongelmia, ja nyt koulussa varsinkin. Kuormittuu myös helposti, joten alkuviikko saattaa mennä hyvin, mutta loppuviikosta huono käyttäytyminen ja raivokohtaukset lisääntyvät. Harrastus kerran viikkoon, joten siitä ei ole kyse. Itsekin joudun toistuvasti pitämään väkisin kiinni, ettei tuhoa kotia eikä satuta ketään. Silloin juurikin yrittää purra.

Meillä tutkittu ja todettu tunne-elämän kehityksen hidastuma. On käynyt toimintaterapiassakin. Mielestäni mikään ei muutu eikä saatu apu ole riittävää. Lisäksi ongelmat koulussa rasittavat, kun opettaja haluaisi lapsen erityisluokalle ja ilmaisee tahtonsa selkeästi. Erityisluokalla ei ole tilaa. Joten olemme vanhempina myös opettajan sylkykuppeina joka viikkoisissa "mikä taas on mennyt pieleen"-viesteissä. Ymmärrän, mutta kaikkemme olemme mekin tehneet.

Tsemppiä teille! Ehkä tähän auttaa vain aika?

Vierailija kirjoitti:

Lapsi pitää saada tutkimuksiin ja osastojaksolle.

Tilanne kriisiytyy koulun alkaessa ja se pitäisi voida ennakoida. Huono koulunaloitus vaikuttaa pysyvästi lapsen käsitykseen hänestä itsestään.

Voisiko tämä kailottaja ulkoilla sen ajan kun pienempiä nukutetaan?

Tähänhän voisi kokeilla sitä sen bloggaajan ulkona istuttamista alusvaatteissa. Kirjaimellisesti jäähylle, kun keittää yli. Huutakoot sitten siellä pakkasessa.

Ja ei, en ole (täysin) tosissani, mutta jotakinhan tuollaisen hirviön kanssa on tehtävä. Itse varmaan lankeaisin niin alhaiseksi, että raivoaisin takaisin ja uhkaisin selkäsaunalla, ellen peräti kostoksi lapsen harjoittamasta väkivallaksi toteuttaisi uhkaustani koulutusmielessä -> lyöminen, pureminen ja sylkeminen sattuu. Ei noihin häiriintyneihin lapsiin muukaan tunnu auttavan, jos asiallista apua ei saa, eikä itsellä ainakaan ole riittävän pitkä pinna siihen, että yksi terrorisoi koko perhettä käytöksellään.

Ap:lle jaksamista ja toivottavasti pystyt säilyttämään pitkän pinnasi jatkossakin ja ennen kaikkea, että saisitte kakaranne hoitoon ennen kuin tilanne kärjistyy.

Olisi mielenkiintoista kuulla mitä AP:lle kuuluu nyt