Lue keskustelun säännöt.
Mikä minulla on? En enää kestä yhtään muiden lapsellisuutta tai kiukuttelua tai ongelmia
08.12.2019 |
Olen nelikymppinen nainen, joka vielä vähän yli 10 vuotta sitten oli se, joka jaksoi kuunnella muiden ongelmat, se joka jaksoi sietää ja ymmärtää (esim. parisuhteessa tai anopissa tms.) kaikenlaiset kiukkuilut. Nyt en yhtään enää siedä sitä, että joku vähänkin lapsellisesti kiukuttelee, osoittaa mieltään, yrittää manipuloida (minun) tunteita, käyttäytyy muuten lapsellisesti ihmissuhteessa, harrastaa vähänkin mykkäkoulua tai yrittää kertoa minulle ongelmistaan. Olen yhä kohtelias ja empaattinen ihminen, mutta heti kun joku (aikuinen) käyttäytyy minua kohtaan tai minuun liittyvässä asiassa lapsellisella tavalla tai alkaa kiukuttelemaan "tyhjästä" tai yrittää kuormittaa minua ongelmillaan, muutun tylyksi ja kylmäksi sillä hetkellä. Totean vain sille ihmiselle, että "ala käyttäytymään kuin aikuinen" ja poistun paikalta tai vastaavia esimerkkejä. Sitten nämä lapselliset kiukuttelijat tai ongelmiensa vatvojat loukkaantuu minulle (mutta siihenkin totean kylmästi jotain sellaista, että "aikuinen osaa itse käsitellä tunteensa eikä sotke muita ihmisiä niihin). Osaisiko joku sanoa miksi olen muuttunut tällaiseksi?
Kommentit (93)
Ensin itketään kun ei ole parisuhdetta ja vellotaan itsesäälissä. Sitten tehdään pikaisesti jostain baaripanosta itselle parisuhde. Sitten valitetaan vuosia paskaa parisuhdetta. Tulee ero ja itketään kumppanin perään kuinka ihana ihminen hän olikaan. Sitten vellotaan omaa sinkkuutta itsesäälien. Sitten hankitaan baaripanosta... Ja koskaan ei ole itsessä mitään vikaa.
Ymmärrätte kyllä. Kun tätä on vuosikaudet kuunnellut taholta jos toiselta, olen alkanut vain sanoa, että olisiko aika erota tai tehdä jotain asialle.
En enää halua menettää mielenrauhaani ja yöuniani jonkun muun takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.
Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.
Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni.
Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla.
Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.
Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...
Otetaan esimerkki. Ystäväsi kertoo sairastuneensa sairauteen, josta et ole koskaan kuullutkaan. Sairaus ei tapa, mutta tulee haittaamaan ystäväsi elämää joskus myöhemmin. Sairauteen ei ole parantavaa hoitokeinoa. Millaisia uusia näkökulmia tämän sairauden kanssa elämiseen sinä tarjoaisit ystävällesi?
Käytin sanaa mahdollisesti. Sairauksille emme paljon voi. Ystävälläni on juuri kuvatunlainen sairaus, ei kuolemaan johtava, mutta hänen toimintakykynsä alenee pikkuhiljaa. Pitäisin outona, jos hän ei siitä olisi puhunut minulle. Olen kuunnellut hänen ajatuksiaan sairaudesta ja ollut myötätuntoinen, kun sitä on tarvittu. Diagnoosin saatuaan hän koki tarvetta puhua aiheesta paljon. Toki se vieläkin tulee ajoittain puheeksi juuri noiden toimintarajoitteiden takia. Enää emme voi käydä oikein missään, joten soittelemme paljon ja minä käyn hänen luonaan useammin. Olen myös lainannut hänelle rahaa välillä, esim. sairaalalaskuihin.
Siksi kysyinkin, koska käytit sanaa mahdollisesti. Halusin tietää, millaisia nämä mahdolliset uudet näkökulmat olisi. Sairauksille ei tietenkään oikein mitään voi, mutta sairauksien kanssa elämiseen kyllä voi. Sulla ei kuitenkaan ole ollut mitään uusia näkökulmia ilmeisesti siihenkään?
Ymmärrän ihan hyvin, että osa ihmisistä kokee tarpeelliseksi puhua sairauksistaan ystävilleen. Kaikki eivät koe. Osa puhuu sairauksistaan mieluummin lääkäreiden ja hoitajien kanssa sekä saman sairauden kokeneiden kanssa. Koska HEILTÄ voi ihan oikeasti saada uusia näkökulmia sairauteensa suhtautumiseen ja sen kanssa elämiseen. Maallikko, jolla ei ole kokemusta ko sairaudesta, tuskin pystyy antamaan vinkkejä edes siihen, miten saisi sairauteen käytettävän lääkkeen sivuvaikutuksena olevaa pahoinvointia lievittymään. Sen sijaan sama sairastava ja samaa lääkettä käyttänyt tai käyttävä pystyy hyvinkin kertomaan erilaisia vinkkejä. Tai jos sairaus edellyttää jossain vaiheessa isoa leikkausta, saman leikkauksen kokeneilta saa monenlaista vinkkiä ja neuvoa sekä tsemppausta jo hyvissä ajoin ennen leikkauspävää. Saman kokeneet voivat antaa myös vinkkejä hoitomuodoista, joita kaikki lääkärit eivät edes tee. Voi saada vinkkejä lääkäreistä tai lääkäriasemista, jotka tekevät.
Olen ollut lyhyessä ajassa kahdessa isossa leikkauksessa eikä olisi tullut mieleenikään kysyä ystäviltäni "uusia näkökulmia" näihin leikkauksiin ja ko sairauteeni. Osaan itsekin googlettaa, ystävieni ei tarvitse tehdä sitä puolestani. Mutta lääkäreiltä ja vertaistukiryhmästä sain kullanarvoista tietoa myös niistä asioista, mitkä voivat leikkauksessa mennä pieleen ja miten voin omalta osaltani ehkäistä pieleen menemisen riskiä.
En tiedä, ymmärsitkö pointtini. Halaukset ja "kyllä kaikki menee varmaan hyvin" -lohdutukset on ihan kivoja asioita, mutta mä ainakin kaipaan enemmän faktatietoa ja kokemuksiin perustuvaa tietoa kuin myötätuntoa.
Ehkä tuo johtuu vain erilaisuudestanne. Sinä pidät kaiken sisälläsi ja pohdit asioita yksin, kun joku toinen puhuu mieluummin toisen kanssa. Eri asia tietysti, jos joku puhuu pelkästään itsestään ja märehtii ihan koko ajan huolistaan ja murheistaan tai aiheuttaa itse ongelmia vaikka kännipäissään joka viikonloppu. Mutta jos ei kestä minkäänlaista ns. negatiivista asiaa, niin miettisin kyllä, mistä se johtuu. Miksi et kestä ollenkaan kuulla mitään negatiivisia tunteita? Oletko tottunut lapsesta asti siihen, että itku, suru, viha, sairastumiset yms. ovat häpeällistä ja niiden näyttäminen on heikkoutta? Työstäisin näitä tunteita. Oikein kylmäksi ja epäempaattiseksi alkamalla voi lopulta menettää läheisensä. Liika itsekkyys ei ole hyväksi, vaikka rajansa onkin tunnettava.
Itse tykkään jutella ystävän kanssa yleisesti kaikesta. Tv-ohjelmista, harrastuksista, eläimistä, kivoista retkikohteista, hauskoista sattumuksista, jouluvalmisteluista. Pitäisin kuitenkin outona, jos ystävä ei kertoisi mitään murheistaan tai päivittäisi koskaan sairaan äitinsä vointia. Samalla tavalla itse kerron asioistani. Mielestäni ystävyyteen kuuluu myös vaikeista asioista puhuminen. Joskus on terapeuttista parantaa maailmaa vaikka viinilasillisen ääressä ja itkeä yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tuo johtuu vain erilaisuudestanne. Sinä pidät kaiken sisälläsi ja pohdit asioita yksin, kun joku toinen puhuu mieluummin toisen kanssa. Eri asia tietysti, jos joku puhuu pelkästään itsestään ja märehtii ihan koko ajan huolistaan ja murheistaan tai aiheuttaa itse ongelmia vaikka kännipäissään joka viikonloppu. Mutta jos ei kestä minkäänlaista ns. negatiivista asiaa, niin miettisin kyllä, mistä se johtuu. Miksi et kestä ollenkaan kuulla mitään negatiivisia tunteita? Oletko tottunut lapsesta asti siihen, että itku, suru, viha, sairastumiset yms. ovat häpeällistä ja niiden näyttäminen on heikkoutta? Työstäisin näitä tunteita. Oikein kylmäksi ja epäempaattiseksi alkamalla voi lopulta menettää läheisensä. Liika itsekkyys ei ole hyväksi, vaikka rajansa onkin tunnettava.
Itse tykkään jutella ystävän kanssa yleisesti kaikesta. Tv-ohjelmista, harrastuksista, eläimistä, kivoista retkikohteista, hauskoista sattumuksista, jouluvalmisteluista. Pitäisin kuitenkin outona, jos ystävä ei kertoisi mitään murheistaan tai päivittäisi koskaan sairaan äitinsä vointia. Samalla tavalla itse kerron asioistani. Mielestäni ystävyyteen kuuluu myös vaikeista asioista puhuminen. Joskus on terapeuttista parantaa maailmaa vaikka viinilasillisen ääressä ja itkeä yhdessä.
Pidät siis outona ihmisiä, jotka eivät halua levitelllä oman äitinsä sairaustietoja muille ihmisille? Onko susta myös ok, että ystäväsi kertovat sun sairaustietojasi muille ystävilleen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.
Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.
Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni.
Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla.
Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.
Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...
Otetaan esimerkki. Ystäväsi kertoo sairastuneensa sairauteen, josta et ole koskaan kuullutkaan. Sairaus ei tapa, mutta tulee haittaamaan ystäväsi elämää joskus myöhemmin. Sairauteen ei ole parantavaa hoitokeinoa. Millaisia uusia näkökulmia tämän sairauden kanssa elämiseen sinä tarjoaisit ystävällesi?
Käytin sanaa mahdollisesti. Sairauksille emme paljon voi. Ystävälläni on juuri kuvatunlainen sairaus, ei kuolemaan johtava, mutta hänen toimintakykynsä alenee pikkuhiljaa. Pitäisin outona, jos hän ei siitä olisi puhunut minulle. Olen kuunnellut hänen ajatuksiaan sairaudesta ja ollut myötätuntoinen, kun sitä on tarvittu. Diagnoosin saatuaan hän koki tarvetta puhua aiheesta paljon. Toki se vieläkin tulee ajoittain puheeksi juuri noiden toimintarajoitteiden takia. Enää emme voi käydä oikein missään, joten soittelemme paljon ja minä käyn hänen luonaan useammin. Olen myös lainannut hänelle rahaa välillä, esim. sairaalalaskuihin.
Siksi kysyinkin, koska käytit sanaa mahdollisesti. Halusin tietää, millaisia nämä mahdolliset uudet näkökulmat olisi. Sairauksille ei tietenkään oikein mitään voi, mutta sairauksien kanssa elämiseen kyllä voi. Sulla ei kuitenkaan ole ollut mitään uusia näkökulmia ilmeisesti siihenkään?
Ymmärrän ihan hyvin, että osa ihmisistä kokee tarpeelliseksi puhua sairauksistaan ystävilleen. Kaikki eivät koe. Osa puhuu sairauksistaan mieluummin lääkäreiden ja hoitajien kanssa sekä saman sairauden kokeneiden kanssa. Koska HEILTÄ voi ihan oikeasti saada uusia näkökulmia sairauteensa suhtautumiseen ja sen kanssa elämiseen. Maallikko, jolla ei ole kokemusta ko sairaudesta, tuskin pystyy antamaan vinkkejä edes siihen, miten saisi sairauteen käytettävän lääkkeen sivuvaikutuksena olevaa pahoinvointia lievittymään. Sen sijaan sama sairastava ja samaa lääkettä käyttänyt tai käyttävä pystyy hyvinkin kertomaan erilaisia vinkkejä. Tai jos sairaus edellyttää jossain vaiheessa isoa leikkausta, saman leikkauksen kokeneilta saa monenlaista vinkkiä ja neuvoa sekä tsemppausta jo hyvissä ajoin ennen leikkauspävää. Saman kokeneet voivat antaa myös vinkkejä hoitomuodoista, joita kaikki lääkärit eivät edes tee. Voi saada vinkkejä lääkäreistä tai lääkäriasemista, jotka tekevät.
Olen ollut lyhyessä ajassa kahdessa isossa leikkauksessa eikä olisi tullut mieleenikään kysyä ystäviltäni "uusia näkökulmia" näihin leikkauksiin ja ko sairauteeni. Osaan itsekin googlettaa, ystävieni ei tarvitse tehdä sitä puolestani. Mutta lääkäreiltä ja vertaistukiryhmästä sain kullanarvoista tietoa myös niistä asioista, mitkä voivat leikkauksessa mennä pieleen ja miten voin omalta osaltani ehkäistä pieleen menemisen riskiä.
En tiedä, ymmärsitkö pointtini. Halaukset ja "kyllä kaikki menee varmaan hyvin" -lohdutukset on ihan kivoja asioita, mutta mä ainakin kaipaan enemmän faktatietoa ja kokemuksiin perustuvaa tietoa kuin myötätuntoa.
Kuten joku tuossa kirjoittikin, niin olemme erilaisia. En toki yritäkään neuvoa ystävääni hänen sairautensa hoidossa tai antaa hyvää tarkoittavia, mutta turhia neuvoja. Pystyn olemaan apuna käytännön asioissa. Arvostan ystävässäni sitä, että hän kuuntelee mun murheitani aina kyllästymättä. Hän on taitava näkemään asioiden monet puolet ja osaa sanoa aina oikeat sanat. Itse kaipaan usein kuuntelijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.
Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.
Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni.
Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla.
Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.
Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...
Otetaan esimerkki. Ystäväsi kertoo sairastuneensa sairauteen, josta et ole koskaan kuullutkaan. Sairaus ei tapa, mutta tulee haittaamaan ystäväsi elämää joskus myöhemmin. Sairauteen ei ole parantavaa hoitokeinoa. Millaisia uusia näkökulmia tämän sairauden kanssa elämiseen sinä tarjoaisit ystävällesi?
Käytin sanaa mahdollisesti. Sairauksille emme paljon voi. Ystävälläni on juuri kuvatunlainen sairaus, ei kuolemaan johtava, mutta hänen toimintakykynsä alenee pikkuhiljaa. Pitäisin outona, jos hän ei siitä olisi puhunut minulle. Olen kuunnellut hänen ajatuksiaan sairaudesta ja ollut myötätuntoinen, kun sitä on tarvittu. Diagnoosin saatuaan hän koki tarvetta puhua aiheesta paljon. Toki se vieläkin tulee ajoittain puheeksi juuri noiden toimintarajoitteiden takia. Enää emme voi käydä oikein missään, joten soittelemme paljon ja minä käyn hänen luonaan useammin. Olen myös lainannut hänelle rahaa välillä, esim. sairaalalaskuihin.
Siksi kysyinkin, koska käytit sanaa mahdollisesti. Halusin tietää, millaisia nämä mahdolliset uudet näkökulmat olisi. Sairauksille ei tietenkään oikein mitään voi, mutta sairauksien kanssa elämiseen kyllä voi. Sulla ei kuitenkaan ole ollut mitään uusia näkökulmia ilmeisesti siihenkään?
Ymmärrän ihan hyvin, että osa ihmisistä kokee tarpeelliseksi puhua sairauksistaan ystävilleen. Kaikki eivät koe. Osa puhuu sairauksistaan mieluummin lääkäreiden ja hoitajien kanssa sekä saman sairauden kokeneiden kanssa. Koska HEILTÄ voi ihan oikeasti saada uusia näkökulmia sairauteensa suhtautumiseen ja sen kanssa elämiseen. Maallikko, jolla ei ole kokemusta ko sairaudesta, tuskin pystyy antamaan vinkkejä edes siihen, miten saisi sairauteen käytettävän lääkkeen sivuvaikutuksena olevaa pahoinvointia lievittymään. Sen sijaan sama sairastava ja samaa lääkettä käyttänyt tai käyttävä pystyy hyvinkin kertomaan erilaisia vinkkejä. Tai jos sairaus edellyttää jossain vaiheessa isoa leikkausta, saman leikkauksen kokeneilta saa monenlaista vinkkiä ja neuvoa sekä tsemppausta jo hyvissä ajoin ennen leikkauspävää. Saman kokeneet voivat antaa myös vinkkejä hoitomuodoista, joita kaikki lääkärit eivät edes tee. Voi saada vinkkejä lääkäreistä tai lääkäriasemista, jotka tekevät.
Olen ollut lyhyessä ajassa kahdessa isossa leikkauksessa eikä olisi tullut mieleenikään kysyä ystäviltäni "uusia näkökulmia" näihin leikkauksiin ja ko sairauteeni. Osaan itsekin googlettaa, ystävieni ei tarvitse tehdä sitä puolestani. Mutta lääkäreiltä ja vertaistukiryhmästä sain kullanarvoista tietoa myös niistä asioista, mitkä voivat leikkauksessa mennä pieleen ja miten voin omalta osaltani ehkäistä pieleen menemisen riskiä.
En tiedä, ymmärsitkö pointtini. Halaukset ja "kyllä kaikki menee varmaan hyvin" -lohdutukset on ihan kivoja asioita, mutta mä ainakin kaipaan enemmän faktatietoa ja kokemuksiin perustuvaa tietoa kuin myötätuntoa.
Kuten joku tuossa kirjoittikin, niin olemme erilaisia. En toki yritäkään neuvoa ystävääni hänen sairautensa hoidossa tai antaa hyvää tarkoittavia, mutta turhia neuvoja. Pystyn olemaan apuna käytännön asioissa. Arvostan ystävässäni sitä, että hän kuuntelee mun murheitani aina kyllästymättä. Hän on taitava näkemään asioiden monet puolet ja osaa sanoa aina oikeat sanat. Itse kaipaan usein kuuntelijaa.
Nimenomaan olemme erilaisia. Sain aiemmista kommenteistasi sellaisen käsityksen, että jos ystäväsi ei puhuisi sulle esim sairauksistaan vaan puhuisi niistä mieluummin lääkäreiden kanssa tai vertaistukiryhmissä, et pitäisi tällaista ihmistä mielenkiintoisena vaan ajattelisit elämän kohdelleen häntä silkkihansikkain eikä sulla olisi mitään yhteistä tällaisen ihmisen kanssa. Et siis voisi olla ystävä tällaisen ihmisen kanssa. Voit olla ystävä vain itsesi kanssa samanlaisten ihmisten kanssa.
Mulla on hyvä ystävä, jolla ei ole oikeastaan lainkaan tukiverkostoja. Olen ainoa, jolle hän voi puhua vaikeista asioista. Meidän ystävyytemme toimii oikein hyvin eikä ole pinnallinen, vaikka mulla ei olekaan tarvetta puhua omista vaikeuksistani hänelle. Toki kerroin hänelle, kun olin saanut leikkauspäiväni tietooni (jotta ei yritä tavoittaa mua just silloin), mutta ei meidän tarvinnut keskustella mun leikkauksiini menosta sen enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tuo johtuu vain erilaisuudestanne. Sinä pidät kaiken sisälläsi ja pohdit asioita yksin, kun joku toinen puhuu mieluummin toisen kanssa. Eri asia tietysti, jos joku puhuu pelkästään itsestään ja märehtii ihan koko ajan huolistaan ja murheistaan tai aiheuttaa itse ongelmia vaikka kännipäissään joka viikonloppu. Mutta jos ei kestä minkäänlaista ns. negatiivista asiaa, niin miettisin kyllä, mistä se johtuu. Miksi et kestä ollenkaan kuulla mitään negatiivisia tunteita? Oletko tottunut lapsesta asti siihen, että itku, suru, viha, sairastumiset yms. ovat häpeällistä ja niiden näyttäminen on heikkoutta? Työstäisin näitä tunteita. Oikein kylmäksi ja epäempaattiseksi alkamalla voi lopulta menettää läheisensä. Liika itsekkyys ei ole hyväksi, vaikka rajansa onkin tunnettava.
Itse tykkään jutella ystävän kanssa yleisesti kaikesta. Tv-ohjelmista, harrastuksista, eläimistä, kivoista retkikohteista, hauskoista sattumuksista, jouluvalmisteluista. Pitäisin kuitenkin outona, jos ystävä ei kertoisi mitään murheistaan tai päivittäisi koskaan sairaan äitinsä vointia. Samalla tavalla itse kerron asioistani. Mielestäni ystävyyteen kuuluu myös vaikeista asioista puhuminen. Joskus on terapeuttista parantaa maailmaa vaikka viinilasillisen ääressä ja itkeä yhdessä.
Pidät siis outona ihmisiä, jotka eivät halua levitelllä oman äitinsä sairaustietoja muille ihmisille? Onko susta myös ok, että ystäväsi kertovat sun sairaustietojasi muille ystävilleen?
No kyllä meillä jaetaan murheita muistisairaiden vanhempien hoitamisesta tai kerrotaan, että äidin syöpähoidot lopetetaan ja siirrytään saattohoitoon, tai että veli sai eilen aivoinfarktin. Mielestäni tuollaisia asioita voi kertoa. Ei kukaan levittele mitään yksityiskohtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tuo johtuu vain erilaisuudestanne. Sinä pidät kaiken sisälläsi ja pohdit asioita yksin, kun joku toinen puhuu mieluummin toisen kanssa. Eri asia tietysti, jos joku puhuu pelkästään itsestään ja märehtii ihan koko ajan huolistaan ja murheistaan tai aiheuttaa itse ongelmia vaikka kännipäissään joka viikonloppu. Mutta jos ei kestä minkäänlaista ns. negatiivista asiaa, niin miettisin kyllä, mistä se johtuu. Miksi et kestä ollenkaan kuulla mitään negatiivisia tunteita? Oletko tottunut lapsesta asti siihen, että itku, suru, viha, sairastumiset yms. ovat häpeällistä ja niiden näyttäminen on heikkoutta? Työstäisin näitä tunteita. Oikein kylmäksi ja epäempaattiseksi alkamalla voi lopulta menettää läheisensä. Liika itsekkyys ei ole hyväksi, vaikka rajansa onkin tunnettava.
Itse tykkään jutella ystävän kanssa yleisesti kaikesta. Tv-ohjelmista, harrastuksista, eläimistä, kivoista retkikohteista, hauskoista sattumuksista, jouluvalmisteluista. Pitäisin kuitenkin outona, jos ystävä ei kertoisi mitään murheistaan tai päivittäisi koskaan sairaan äitinsä vointia. Samalla tavalla itse kerron asioistani. Mielestäni ystävyyteen kuuluu myös vaikeista asioista puhuminen. Joskus on terapeuttista parantaa maailmaa vaikka viinilasillisen ääressä ja itkeä yhdessä.
Pidät siis outona ihmisiä, jotka eivät halua levitelllä oman äitinsä sairaustietoja muille ihmisille? Onko susta myös ok, että ystäväsi kertovat sun sairaustietojasi muille ystävilleen?
No kyllä meillä jaetaan murheita muistisairaiden vanhempien hoitamisesta tai kerrotaan, että äidin syöpähoidot lopetetaan ja siirrytään saattohoitoon, tai että veli sai eilen aivoinfarktin. Mielestäni tuollaisia asioita voi kertoa. Ei kukaan levittele mitään yksityiskohtia.
Ja jos sinä saat tänään aivoinfarktin tai syöpähoitosi lopetetaan, susta on ihan ok, että ystäväsi kertoo asian heti huomenna kaikille muille ystävilleen? Siis ihmisille, joita et edes tunne?
Ap, mietin juuri tänään tätä samaa asiaa. Keskustelu olisi voinut olla oma aloittamani, paitsi olen melkein 10v sinua nuorempi. Ajattelen vaan, että rajani on tullut vastaan ja tiedän mitä jaksan ja siedän.
Silloin tosin jaksan kuunnella ja auttaa, jos jollain ystävällä on jotain ihan todellisia kriisejä tai jotain on sattunut ja tarvitsee apua, mutta näitä joilla viimeiset 10v on enemmän tai vähemmän ollut aina kaikki huonosti en jaksa enää sietää. Muutamalle olenkin jo sanonut suorat sanat, että kasvaa jo aikuiseksi ja aina ei kaikki voi olla vaan muiden vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On erilaisia kommunikointityylejä: jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen.
On järkevää kieltäytyä olemasta toisen likasanko. Toisaalta taas saatat menettää kaikki ystävät, jos et jaksa kuunnella yhtään mitään. Pitäisi löytää balanssi ja olla sanko, jossa on reikä pohjassa.
Kommunikointityylien lisäksi ihmisillä on erilaisia ongelmia. Jos tarvitsee neuvoja ongelman X ratkaisemiseen, on järkevintä kysyä sellaiselta, jolla on omakohtaista kokemusta ongelman X ratkaisemisesta tai vielä parempi, jos henkilö on ongelman X ratkaisemisen ammattilainen. Tietysti on hienoa, jos ystäviin kuuluu joku kaikkien alojen asiantuntija, mutta yleensä ei kuulu.
Siis mitä veetä? Ihanko oikeasti joku odottaa neuvoja tai antaa neuvoja elämäntilanteeseen? Sehän on pahinta mitä voi tehdä...neuvovat ihmiset on sietämättömiä, paljon pahempia kuin pahinkaan valittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On erilaisia kommunikointityylejä: jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen.
On järkevää kieltäytyä olemasta toisen likasanko. Toisaalta taas saatat menettää kaikki ystävät, jos et jaksa kuunnella yhtään mitään. Pitäisi löytää balanssi ja olla sanko, jossa on reikä pohjassa.
Kommunikointityylien lisäksi ihmisillä on erilaisia ongelmia. Jos tarvitsee neuvoja ongelman X ratkaisemiseen, on järkevintä kysyä sellaiselta, jolla on omakohtaista kokemusta ongelman X ratkaisemisesta tai vielä parempi, jos henkilö on ongelman X ratkaisemisen ammattilainen. Tietysti on hienoa, jos ystäviin kuuluu joku kaikkien alojen asiantuntija, mutta yleensä ei kuulu.
Siis mitä veetä? Ihanko oikeasti joku odottaa neuvoja tai antaa neuvoja elämäntilanteeseen? Sehän on pahinta mitä voi tehdä...neuvovat ihmiset on sietämättömiä, paljon pahempia kuin pahinkaan valittaja
Niin minustakin, mutta jos kokee ongelmansa ratkaistakseen tarpeelliseksi puhua siitä ystäviensä kanssa (viittaan jonkun aiempaan kommenttiin "jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen") , eikö silloin oleta saavansa ystäviltään jotain neuvoja, miten ratkaista ongelmansa? Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka ratkoo ongelmansa itse ja tarvittaessa kysyn neuvoa joltain sellaiselta, joka oikeasti tietääkin asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On erilaisia kommunikointityylejä: jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen.
On järkevää kieltäytyä olemasta toisen likasanko. Toisaalta taas saatat menettää kaikki ystävät, jos et jaksa kuunnella yhtään mitään. Pitäisi löytää balanssi ja olla sanko, jossa on reikä pohjassa.
Kommunikointityylien lisäksi ihmisillä on erilaisia ongelmia. Jos tarvitsee neuvoja ongelman X ratkaisemiseen, on järkevintä kysyä sellaiselta, jolla on omakohtaista kokemusta ongelman X ratkaisemisesta tai vielä parempi, jos henkilö on ongelman X ratkaisemisen ammattilainen. Tietysti on hienoa, jos ystäviin kuuluu joku kaikkien alojen asiantuntija, mutta yleensä ei kuulu.
Siis mitä veetä? Ihanko oikeasti joku odottaa neuvoja tai antaa neuvoja elämäntilanteeseen? Sehän on pahinta mitä voi tehdä...neuvovat ihmiset on sietämättömiä, paljon pahempia kuin pahinkaan valittaja
Niin minustakin, mutta jos kokee ongelmansa ratkaistakseen tarpeelliseksi puhua siitä ystäviensä kanssa (viittaan jonkun aiempaan kommenttiin "jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen") , eikö silloin oleta saavansa ystäviltään jotain neuvoja, miten ratkaista ongelmansa? Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka ratkoo ongelmansa itse ja tarvittaessa kysyn neuvoa joltain sellaiselta, joka oikeasti tietääkin asiasta.
Mulla on ystäviä, joilla on saman ikäisiä lapsia. Mielellään otan hyviä neuvoja vastaan, mitä lasten kanssa toimimiseen tulee. Osalla ystävistäni taas on jo vanhempia lapsia ja näin ollen enemmän kokemusta. Parhaalla ystävälläni on erityislapsi, kuten itsellänikin ja monet vinkit on vaihdettu. Mulle sitä paitsi riittää usein vain sekin, että saan purkaa sydäntäni, kun on raskasta. Kaikesta ei tarvitse hyötyä neuvojen muodossa. Yleensä pystyn arvioimaan kaipaako ystävä vain olkapäätä vai hyötyisikö jostakin neuvosta. Ei me vedetä hernettä nenään, jos neuvo onkin ihan hanurista tai sitä ei edes varsinaisesti tarvittu. Voimme todeta, että ei käy ja jatkaa keskustelua.
Käytin sanaa mahdollisesti. Sairauksille emme paljon voi. Ystävälläni on juuri kuvatunlainen sairaus, ei kuolemaan johtava, mutta hänen toimintakykynsä alenee pikkuhiljaa. Pitäisin outona, jos hän ei siitä olisi puhunut minulle. Olen kuunnellut hänen ajatuksiaan sairaudesta ja ollut myötätuntoinen, kun sitä on tarvittu. Diagnoosin saatuaan hän koki tarvetta puhua aiheesta paljon. Toki se vieläkin tulee ajoittain puheeksi juuri noiden toimintarajoitteiden takia. Enää emme voi käydä oikein missään, joten soittelemme paljon ja minä käyn hänen luonaan useammin. Olen myös lainannut hänelle rahaa välillä, esim. sairaalalaskuihin.