Mikä minulla on? En enää kestä yhtään muiden lapsellisuutta tai kiukuttelua tai ongelmia

Sitä tuntuu olevan liikkeellä ja saman huomannut. Muutama vuosi sitten olin vielä tuollainen apuun juokseva idealisti ja en ymmärtänyt miksi itseäni vanhemmat ihmiset oli niin kyynisiä ja kylmiä toisia kohtaan. Nyt ymmärrän. Kun lopetin muiden ihmisten auttamisen ja keskityin omaan elämääni on hyvinvointini ja talouteni kohentunut. Ja jatkaa kohentumistaan koska minä teen nyt töitä itseni eteen enkä anna hyödyn valua muille. Luulin ennen että eniten iloa tuottaa auttaa muita, mutta näköjään se ei ole mitään verrattuna siihen miten paljon nautintoa saa kun keskittyy itsensä miellyttämiseen. Muut ihmiset on turhia.

Et todellakaan ole ainoa näin tunteva. Omalla kohdalla olen karsinut tuollisten ankeuttaja-tuttavien kanssa kommunikoinnin minimiin kun en vaan jaksa kuunnella vuodesta toiseen samaa valitusta ja narinaa samoista asioista. Ja sitten kun kohdtaan niin saankin  sitten sitä ryöpytystä kun olen muka parempi kuin hän. En ole . En vain jaksa minäkään tuollaisia energiansyöjiä. Onneksi etäisyys auttaa.

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Onpa outo asenne.

En minäkään jaksa kuunnella ihmisiä jotka AINA märisevät ja valittavat mutta eivät tee asioille mitään. Mutta kyllä minä jaksan kuunnella ystävieni aitoja huolia, vaikka omaa tämänhetkistä huoltani en voi jakaa kenenkään kanssa (pitkä parisuhde kriisissä)

Mä en nyt saa kiinni siitä, käytyäydytkö noin vain manipuloijia ja kiukuttelijoita kohtaan, vai myös sellaisia kohtaan, jotka ei sitä mitenkään "ansaitse " Eli luokitteletko turhanpäiväiseksi valittamiseksi asiat, joista on ihan normaalia puhua ystävien kesken. Eli et osaa itse puhua ongelmistasi etkä enää siedä sitäkään, että joku muu puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ja ylipäätään ei hankkiudu jatkuvasti ongelmiin elämänsä kanssa sekä tekevät asioille jotain sen sijaan että märisee niistä.

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Mä jotenkin kuvittelin, että se liittyy siihen, että kuunteli vuosikaudet teinin märinää (nyt 18, loppui). Ei näköjään. Musta on tulossa koko ajan ratkaisukeskeisempi, ei kiinnosta vatvoa ylipäätään mitään. N40

Vierailija kirjoitti:

Mä jotenkin kuvittelin, että se liittyy siihen, että kuunteli vuosikaudet teinin märinää (nyt 18, loppui). Ei näköjään. Musta on tulossa koko ajan ratkaisukeskeisempi, ei kiinnosta vatvoa ylipäätään mitään. N40

Monille se elämän ainoa suola on niissä ongelmissa rypeminen. Itse olen kuunnellut parin työkaverin märinää, toiselle lopulta ehdotin hyvin simppeliä ratkaisua, joka hyvin suurella todennäköisyydellä olisi heilauttanut asiaa parempaan suuntaan. Tyrmäsi ehdotuksen heti edes hetkeäkään pohtimatta. Ei kuulemma voimat riitä sellaiseen (mutta riittää kuukausi kaupalla siinä ongelmassa vellomiseen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jotenkin kuvittelin, että se liittyy siihen, että kuunteli vuosikaudet teinin märinää (nyt 18, loppui). Ei näköjään. Musta on tulossa koko ajan ratkaisukeskeisempi, ei kiinnosta vatvoa ylipäätään mitään. N40

Monille se elämän ainoa suola on niissä ongelmissa rypeminen. Itse olen kuunnellut parin työkaverin märinää, toiselle lopulta ehdotin hyvin simppeliä ratkaisua, joka hyvin suurella todennäköisyydellä olisi heilauttanut asiaa parempaan suuntaan. Tyrmäsi ehdotuksen heti edes hetkeäkään pohtimatta. Ei kuulemma voimat riitä sellaiseen (mutta riittää kuukausi kaupalla siinä ongelmassa vellomiseen).

Ei kannettu vesi kaivossa pysy. Ihmisen pitää löytää ratkaisut itsestään ja tyhmä on se, joka toisille neuvoja jakaa. Tietenkään ne ei osu kohdalleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos  on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille. 

Vähän samanlaiset tuntemukset ystävän kanssa. Toinen vatvonut jo toistakymmentä vuotta suhdetta tyttäreensä eikä loppua näy. Toinen kestoaihe on  huomiohakuisuus sairauksilla. Kun yksi sairaus on todettu kokeilla ja tutkimisella olemattomaksi, tuleekin seuraava vaiva  ja sama rumba jatkuu ja edellinen unohtuu.

Kyllä, tiedän, että tässä on ystävällä aivan muu taustalla, mutta en ole ammattiauttaja eikä siihen pätevyyttä.

Hän käynyt psykiatreilla, psykologeilla, terapioissa, laittaa rahaa tuhansia kosmetiikkaan, vaatteisiin, painonhallintaan jatkuvasti. Rauhaa vain ei sielulle löydy.

Säälin häntä ja toivoisin jo helpottavan, mutta minä vain en enää jaksa. Lisäksi pitäisi jatkuvasti kehua kuinka kaunis on???  - vaikka aivan tavallisen näköinen ihminen. Tämä aika outoa?

Myönnän. en ole enää aikoihin ollut hyvä ystävä hänelle, koska sain usein vain ilkeitä piikkejä yrittäessäni nostaa tunnelmaa iloisilla asioilla ja tapahtumilla.  Lähtökohtana tapaamisissa oli aina vain hän ja tuntemuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos  on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille. 

Voi olla noitakin. Mutta eipähän kuvaamallasi ihmistyypillä oikein ole mitään annettavaa. Mistä sen kanssa puhutaan? Kesämökistä, lapsista, maailmanpolitiikasta vai jostain muusta yhtä pinnallisesta? Itse olen tehnyt niin, että olen karsinut pois elämästäni suoraviivaisesti halki-poikki-pinoon toimivat ihmiset. Koen heidät liian simppeleiksi ja siten tylsiksi ihmisiksi. Varmasti win-win ratkaisu molemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa  tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos  on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille. 

Voi olla noitakin. Mutta eipähän kuvaamallasi ihmistyypillä oikein ole mitään annettavaa. Mistä sen kanssa puhutaan? Kesämökistä, lapsista, maailmanpolitiikasta vai jostain muusta yhtä pinnallisesta? Itse olen tehnyt niin, että olen karsinut pois elämästäni suoraviivaisesti halki-poikki-pinoon toimivat ihmiset. Koen heidät liian simppeleiksi ja siten tylsiksi ihmisiksi. Varmasti win-win ratkaisu molemmille.

Puhutaan positiivisista asioista. Tai elämästä yleensä. Tai asioista ja ilmiöistä. Jos sun mielestä ystävyyttä ei voi olla, jos toisella ei ole jotain ongelmia, niin on varmaan ihan win-win, että et olekaan ystävä elämäänsä tyytyväisen ihmisen kanssa. Mä olen karsinut elämästäni pois ongelmaihmiset, koska he tosiaan eivät osaa eivätkä halua puhua mistään muusta kuin ongelmista. Olet oikeassa siinä, ettei mulla ole mitään annettavaa tällaisille ihmisille, mutta ei myöskään heillä mulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa  tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys. 

No mä olen tuossa iässä ja kyllä mun ja ystävien elämässä on tapahtunut seuraavia asioita:

-lähiomaisten sairaudet

-lähiomaisen kuolema

-irtisanotuksi tuleminen

-pitkän parisuhteen päättyminen

-huoli lapsista

-suru lapsettomuudesta

-toistuvat keskenmenot jne.

Itse aiheutettua draamaa on vähemmän kuin nuorena, mutta ongelmatonta ei ole elämä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan  omat ongelmansa ja käsittelemään  omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.

Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.

Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.

Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.

Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos  on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille. 

Voi olla noitakin. Mutta eipähän kuvaamallasi ihmistyypillä oikein ole mitään annettavaa. Mistä sen kanssa puhutaan? Kesämökistä, lapsista, maailmanpolitiikasta vai jostain muusta yhtä pinnallisesta? Itse olen tehnyt niin, että olen karsinut pois elämästäni suoraviivaisesti halki-poikki-pinoon toimivat ihmiset. Koen heidät liian simppeleiksi ja siten tylsiksi ihmisiksi. Varmasti win-win ratkaisu molemmille.

Puhutaan positiivisista asioista. Tai elämästä yleensä. Tai asioista ja ilmiöistä. Jos sun mielestä ystävyyttä ei voi olla, jos toisella ei ole jotain ongelmia, niin on varmaan ihan win-win, että et olekaan ystävä elämäänsä tyytyväisen ihmisen kanssa. Mä olen karsinut elämästäni pois ongelmaihmiset, koska he tosiaan eivät osaa eivätkä halua puhua mistään muusta kuin ongelmista. Olet oikeassa siinä, ettei mulla ole mitään annettavaa tällaisille ihmisille, mutta ei myöskään heillä mulle.

Mä olen tyytyväinen elämään, mutta ihan pyytämättä ja tilaamatta kokenut asioita (lasken läheisten sairaudet ja kuolemat tällaisiksi ei-itse-aiheutetuiksi). Ystävyydessä mulle on tärkeää se, että kaikki tasot on sallittuja (suru ja ilo). Muullaiset ystävyyssuhteet ei nykyään edes kiinnosta.

Itse olen 30 ja olen alkanut yhtäkkiä tuntea kiitollisuutta elämää kohtaan- sitä että saa olla terve ainakin tällä hetkellä, tulen toimeen taloudellisesti, enkä ajattele minkään hyvän olevan itsestäänselvyys. Nuorempana olen ollut perus pessimisti ja masentunutkin.

Nyt kun kuulen erityisesti itseäni vanhempien ihmisten valitusta jonninjoutavista asioista, mielessä liikkuu vaan ”mitä väliä? Kuinka paljon energiaa säästyisi, jos ei tuostakin asiasta valittaisi joka kerta?” Jne. Asiat on niinkuin ne on- jos haluat muutosta ja pystyt tehdä sen- tee äläkä valita! Tänäänkin vettä sataa ja tuulee, se ei valittamalla siitä muutu.