Mikä minulla on? En enää kestä yhtään muiden lapsellisuutta tai kiukuttelua tai ongelmia

OLen +30v. itse, mutta tehtyäni itse noin, sain esim. narsisitiselta(?)lähisukulaiselta reaktion, jossa olen kuulemma itsekäs ja muista piittaamaton sekä uhriutui itse olevansa muka joku kaikkien psykologi ja auttaja...Aika jännä, kun itse olen ollut juuri lapsesta asti jo narsistiperheen polkema kaikkien piika, kuuntelija, tukija(myös vanhempien, roolien olisi todellakin pitänyt olla toisin päin lapsuudessani!),aina iloinen ja kiltti kaikille joutuen hyväksikäytetyksi ja poljetuksi kaikkialla.jo lapsena oli vakava sairastuminen jne. silti vaan esitin ei tässä mitään, muita auttaen ja palvellen pitkälle aikuisikään.Itsekään en enää jaksa kuunnella pinnalisten, narsististen ihmissuhdedraamoja(yleensä valittajan itseaiheuttamaa draamaa muutenkin)ym. vinkumista yksipuolisesti, erakkona mene minäkin ja hyvä näin, koiran voisin ottaa joskus kaveriksi korkeintaan.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ei ehkä kannata olettaa, että elämä on kohdellut jotakuta silkkihansikkain. Aina ei voi tietää, mitä toinen on kokenut tai joutunut käymään läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.

Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni. 

Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla. 

Keski-ikä. Kiintiö kaiken maailman kitinään ja säätämiseen on vaan täynnä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ei ehkä kannata olettaa, että elämä on kohdellut jotakuta silkkihansikkain. Aina ei voi tietää, mitä toinen on kokenut tai joutunut käymään läpi.

En mä voikaan olettaa, mutta kyllä mulla ystäviin on toivottavasti sellaiset välit, että tiedän suurin piirtein heidän elämänhistoriansa, tuttavat ovat erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.

Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni. 

Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla. 

Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.

Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että naiset kitisee? Miehet harvemmin.

Miehet eivät kitise. Miehet juovat viinaa ja tekevät itsetappoja. Kuulostaa tosi terveelliseltä ja läheisille helpolta touhulta se.

Vierailija kirjoitti:

Monille tuntuu olevan ongelma oma mies, oma äiti, omat lapset. Koittakaa kerrankin miettiä mitkä on OMAT ongelmanne. Minä olin jossain vaiheessa todella puhki ja nääntynyt kunnes tajusin että yksikään minun ongelmistani ei ollut minun. Minä vain kannoin muiden ihmisten ongelmia, aivan kuin ne olisi olleet omiani, mutta kun ne ei olleet. Ne on heidän ongelmiaan, heidän elämänsä, ei minun. Minun elämäni on hyvin ongelmatonta. Kun oppi katkaisemaan napanuoransa muihin ihmisiin ja tajusi että muut ihmiset ei ole minä, niin ongelmat kuin katosivat itsekseen. Jos lapsellasi on ongelma, sinulla ei ole ongelmaa vaan lapsellasi on, jos miehesi on sairas, niin sinä et ole sairas vaan miehesi on, jos äitisi on sairas niin sinä et ole sairas vaan äitisi on. Lopettakaa muiden ihmisten elämän eläminen ja eläkää omanne. Kuka elää teidän elämäänne sillä aikaa kun olette nenä kaikkien muiden elämässä? Kuka on se joka iltaisin väsyy teidän takianne? 

Kyllä se kuule on mun oma ongelma jos vanhempani esimerkiksi saa aivohalvauksen ja joudun sen jälkeen toimimaan omaishoitajana. Tai vaan pelkästään hoitamaan juoksevia asioita heidän puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi olkoon, olet oppinut pitämään kiinni rajoistasi! Ihmiset ovat monesti sellaisia, etteivät kestä sitä, kun se likasanko, kynnysmatto ja ilmainen terapeutti ei enää suostukaan ottamaan kiltisti vastaan muiden käsittelemättömiä paskafiiliksiä. Sinulla saattaa tulla alussa joitain ylilyöntejäkin, kun haet omia rajojasi eri tilanteissa mutta älä huoli, se on normaalia heiluriliikettä ja tasaantuu ajan mittaan. Kun olet niin pitkään ollut yhdessä ääripäässä muiden manipuloitavana ja hyväksikäytettävänä, niin tasapainon hakemisessa on luonnollista heilahtaa sinne toiseen ääripäähän.

Ylilyönnit eivät ole hyväksyttäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.

Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni. 

Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla. 

Tarkoitti ettei kaipaa neuvoja kavereilta elämän päätöksiin, olen itse samanlainen, ilmoitan vaan muutoksista. Voihan sitä muusta puhua

Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.

Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.

Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni. 

Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla. 

Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.

Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...

Mä puhun ystävieni kansssa monenlaisista asioista. Maailman tapahtumista, asioista ja ilmiöistä. Siitä, mitä ollaan yhdessä ystävän kanssa tekemässä tai mitä suunnitellaan tekevämme yhdessä. Esim jos ollaan ystävän kanssa lähdössä jonnekin reissuun, puhutaan siitä reissusta. Suunnitellaan, mitä kaikkea halutaan reissussa tehdä, mitä käydä katsomassa jne. Tai jos olen lähdössä reissuun paikkaan, missä en ole käynyt aiemmin, mutta ystäväni on, jutellaan siitä paikasta ja saan ystävältäni vinkkejä reissuuni. Tai jos olen ystävän kanssa vaikka taidenäyttelyssä, puhutaan niistä tauluista, taiteilijoista jne. Kangaskaupassa jutellaan, millaista kangasta etsitään ja mitä aiotaan siitä tehdä. Puhutaan yleensä käsitöistä.  Joskus kahvilassa tai ravintolassa voidaan muistella jotain vanhoja juttuja tai kömmähdyksiä, mitä on sattunut. Rakastan tilannekomiikkaa ja niin onneksi tekevät ystävänikin. Ja paljon muuta. 

Kukaan ystävistäni ei ole samalla alallakaan kuin minä, joten työstäni puhuminen olisi pelkkää yksinpuhelua. Työpaikan vaihdoskin on asia, josta olisi ihan turha puhua. Jos kertoisin, mitä uuteen toimenkuvaani kuuluu, yli puolet käyttämistäni sanoista olisi sellaisia, joita ystäväni eivät edes tietäisi, mitä ne tarkoittavat, En halua tylsistyttää ystäviäni puhumalla työhöni liittyvistä asioista. Enkä oikeastaan muutenkaan halua vapaa-ajallani ajatella työasioita. 

Mutta kuten aiemmassa sanoin, mä saan lohduttavia sanoja sellaisia tarvitessani perheeltäni. Ei mun tarvitse saada niitä vielä ystäviltänikin. Tilanne voisi olla toinen, jos minä ja ystäväni kokisimme yhteisen menetyksen. Sellaista tilannetta ei kuitenkaan ole ollut ja tuskin tulee koskaan olemaankaan. Mä jaan suruni mieluummin sellaisten ihmisten kanssa, joita menetys myös koskee. Heidän kanssaan lohdutamme toisiamme, koska suru on yhteinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ei ehkä kannata olettaa, että elämä on kohdellut jotakuta silkkihansikkain. Aina ei voi tietää, mitä toinen on kokenut tai joutunut käymään läpi.

Mutta jos niistä ei tiedä, on kyse aika pinnallisesta ihmissuhteesta. Kuuluu sarjaan satunnaisia tuttavuuksia. Jotka nekin ok, mutta ei erityisen merkityksellisiä ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ei ehkä kannata olettaa, että elämä on kohdellut jotakuta silkkihansikkain. Aina ei voi tietää, mitä toinen on kokenut tai joutunut käymään läpi.

Mutta jos niistä ei tiedä, on kyse aika pinnallisesta ihmissuhteesta. Kuuluu sarjaan satunnaisia tuttavuuksia. Jotka nekin ok, mutta ei erityisen merkityksellisiä ihmissuhteita.

Mun mielestä ei ole kyse pinnallisesta ihmissuhteesta, jos ei ala kertomaan toiselle koko elämänhistoriaansa. Asiat, jotka ovat tapahtuneet jo kauan sitten, on tänä päivänä merkityksettömiä. Paitsi tietysti niille, jotka tykkäävät märehtiä ikivanhoissa asioissa. Olen luonteeltani optimistinen enkä raahaa menneisyyteni haamuja mukanani. Joskus jokin menneisyyden asia voi tulla esille jostain asiayhteydestä, mutta ei vuosikymmeniä vanhoja asioita ole mielestäni tarkoituksenmukaista erikseen  kaivella. Mennyttä mikä mennyttä. 

- eri

Hyvä kirja:

Cloud&Townsend: Rajat

(taito hallita omaa elämää ja kyky sanoa kyllä ja ei)

Jes, mulla samaa täällä. Ärsyttää myös ihmisten pikkusieluisuus ihan älyttömästi, olen vaan kurkkuani myöten täynnä. Vähän olen tylyksi tullut tietyissä tilanteissa ja erakoitumassa, en vaan saa monenkaan ihmisen jutuista mitään irti, saatika iloa. En toki itseäni koe mitenkään erityiseksi tai mahtavaksi, olen vain erilainen kuin moni muu. Ja se tuntuu nykyään selvemmin kun nuorena.

Mulla sama juttu. Tämän lisäksi siedän nykyään hyvin huonosti kaikenlaista perseilyä, joten tulee läksytettyä niitä omaan napaansa tuijottelijoita tämän tästä. Ja sitä mukaa kun ikää on tullut lisää, niin yhä vähemmän kiinnostaa mitä muut minusta ajattelevat. Joskus toivon, että antaisin vaan olla, muuta en vaan pysty :D En vaan voi sietää typeriä ja itsekkäitä ihmisiä :D

On erilaisia kommunikointityylejä: jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen.

On järkevää kieltäytyä olemasta toisen likasanko. Toisaalta taas saatat menettää kaikki ystävät, jos et jaksa kuunnella yhtään mitään. Pitäisi löytää balanssi ja olla sanko, jossa on reikä pohjassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.

Joskus varmasti on kysymys kateudestakin, mutta mä olen kokenut niin, että mulla ei ole paljonkaan yhteistä sellaisen ihmisen kanssa, jota elämä on kohdellut silkkihansikkain. Se on ikävää, mutta totta.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mulla on ollut elämässäni paljonkin menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta elämä kohteli mua silkkihansikkain antaessaan mulle syntymälahjaksi välittävän ja yhteisöllisen perheen ja suvun. Mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa vain valittamisen ilosta vaan olen aina saanut tarvitsemani avun sekä neuvoja, mistä hakea apua, jos kukaan läheisistäni ei siihen pysty. Iän myötä tietysti itsekin oppinut ottamaan selvää, miten asioita pitää hoitaa ja mistä saa tarvittavaa tietoa. Ystävissäni on oikeastaan aika vähän sellaisia, jotka olisivat edes tienneet mun kohtaamistani vaikeuksista yhtään mitään. Yhtä rakentavaa keskustelua olisin saanut niistä aiheista koirani kanssa.

Mun on myös aina ollut helppoa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä ilman muiden ihmisten mielipiteitä. Vain sairauksiini liittyvissä asioissa olen kysynyt lääkärin mielipidettä (ja joskus useamman kuin yhden lääkärin) ennenkuin olen tehnyt päätökseni. Yleensä kerron ystävilleni ja muille, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan, vasta sitten, kun asiat ovat jo tapahtuneet. "Vaihdoin työpaikkaa", "Lähdin työn ohessa opiskelemaan", "Olen raskaana", "Ostin asunnon", "Otin koiran" jne. Ne ovat muille vain ilmoitusluontoisia asioita eikä niistä ole tarpeen puhua sen enempää. En tarvitse muita ihmisiä pähkäilemään kanssani, tekisinkö jotain vai en. Selvitän vain faktat ja riskit, mitä asian tekemiseen tai tekemättä jättämiseen liittyy ja teen päätökseni sen perusteella. Jos menee pieleen, voin syyttää vain itseäni. 

Mutta tiedostan tuon tunteen, ettei toisen ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Mulla on ollut kavereita, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vastoinkäymisestä toiseen rämpimistä ja heidän elämänsä tuntuu muuttuvan aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Edellinenkään ongelma ei ratkea ennenkuin on ilmestynyt jo kolme uutta. Nämä ovat vähän sellaisia "Aasi Ihaa" -tyyppejä, jotka kulkevat aina sadepilven alla. 

Mistä sä puhut ystävien kanssa jos nuo kaikki ovat vain asioita, jotka todetaan ystäville? Mä pidän arvossa sitä, että voin kertoa ystäville asioistani ja saada mahdollisesti uusia näkökulmia asioihin tai ihan vain muutaman lohdullisen sanan, jos elämä potkii päähän. Toisaalta myös olen kuulevana korvana ja olkapäänä ystävän sitä tarvitessa. Joskus ei ole sanoja.

Puhutaan me paljon muustakin, kuin murheista, iloista silloin kun niitä on, maailman menosta, ihmisten omituisuudesta...

Otetaan esimerkki. Ystäväsi kertoo sairastuneensa sairauteen, josta et ole koskaan kuullutkaan. Sairaus ei tapa, mutta tulee haittaamaan ystäväsi elämää joskus myöhemmin. Sairauteen ei ole parantavaa hoitokeinoa. Millaisia uusia näkökulmia tämän sairauden kanssa elämiseen sinä tarjoaisit ystävällesi?

Vierailija kirjoitti:

On erilaisia kommunikointityylejä: jotkut käsittelevät asioita puhumalla, toiset ratkovat ongelmat hiljaa itsekseen.

On järkevää kieltäytyä olemasta toisen likasanko. Toisaalta taas saatat menettää kaikki ystävät, jos et jaksa kuunnella yhtään mitään. Pitäisi löytää balanssi ja olla sanko, jossa on reikä pohjassa.

Kommunikointityylien lisäksi ihmisillä on erilaisia ongelmia. Jos tarvitsee neuvoja ongelman X ratkaisemiseen, on järkevintä kysyä sellaiselta, jolla on omakohtaista kokemusta ongelman X ratkaisemisesta tai vielä parempi, jos henkilö on ongelman X ratkaisemisen ammattilainen. Tietysti on hienoa, jos ystäviin kuuluu joku kaikkien alojen asiantuntija, mutta yleensä ei kuulu.