Lue keskustelun säännöt.
Mikä minulla on? En enää kestä yhtään muiden lapsellisuutta tai kiukuttelua tai ongelmia
08.12.2019 |
Olen nelikymppinen nainen, joka vielä vähän yli 10 vuotta sitten oli se, joka jaksoi kuunnella muiden ongelmat, se joka jaksoi sietää ja ymmärtää (esim. parisuhteessa tai anopissa tms.) kaikenlaiset kiukkuilut. Nyt en yhtään enää siedä sitä, että joku vähänkin lapsellisesti kiukuttelee, osoittaa mieltään, yrittää manipuloida (minun) tunteita, käyttäytyy muuten lapsellisesti ihmissuhteessa, harrastaa vähänkin mykkäkoulua tai yrittää kertoa minulle ongelmistaan. Olen yhä kohtelias ja empaattinen ihminen, mutta heti kun joku (aikuinen) käyttäytyy minua kohtaan tai minuun liittyvässä asiassa lapsellisella tavalla tai alkaa kiukuttelemaan "tyhjästä" tai yrittää kuormittaa minua ongelmillaan, muutun tylyksi ja kylmäksi sillä hetkellä. Totean vain sille ihmiselle, että "ala käyttäytymään kuin aikuinen" ja poistun paikalta tai vastaavia esimerkkejä. Sitten nämä lapselliset kiukuttelijat tai ongelmiensa vatvojat loukkaantuu minulle (mutta siihenkin totean kylmästi jotain sellaista, että "aikuinen osaa itse käsitellä tunteensa eikä sotke muita ihmisiä niihin). Osaisiko joku sanoa miksi olen muuttunut tällaiseksi?
Kommentit (93)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys.
No mä olen tuossa iässä ja kyllä mun ja ystävien elämässä on tapahtunut seuraavia asioita:
-lähiomaisten sairaudet
-lähiomaisen kuolema
-irtisanotuksi tuleminen
-pitkän parisuhteen päättyminen
-huoli lapsista
-suru lapsettomuudesta
-toistuvat keskenmenot jne.Itse aiheutettua draamaa on vähemmän kuin nuorena, mutta ongelmatonta ei ole elämä ollut.
Mun elämäni suurimmat ongelmat ovat tulleet juuri neljänkympin tienoilla, miehen sairastuminen, äidin kuolema, paha kolari, murhe aikuistuvasta erityislapsesta, toisen lapsen syömishäiriö, huoli ikääntyvästä isästä, oman mielenterveyden rakoilu, talousvaikeudet. Onneksi ystäväni jaksavat kuunnella, eivätkä ajattele mun olevan vain negatiivinen ruikuttaja. Tosin mun ystävilläkin on omat murheensa ihmissuhteissa ja lasten kanssa. Meidän ei tarvitse hakea draamaa elämään valittamalla turhista asioista, vaikka tehdään me sitäkin, koska se on vain inhimillistä.
Mä en oikein ymmärrä, että miksi ystävälle ei voisi puhua mieltä painavista asioista, vaan ne pitäisi käsitellä yksin. En pitäisi sellaista suhdetta edes ystävyytenä, vaan tuttavuutena paremminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys.
No mä olen tuossa iässä ja kyllä mun ja ystävien elämässä on tapahtunut seuraavia asioita:
-lähiomaisten sairaudet
-lähiomaisen kuolema
-irtisanotuksi tuleminen
-pitkän parisuhteen päättyminen
-huoli lapsista
-suru lapsettomuudesta
-toistuvat keskenmenot jne.Itse aiheutettua draamaa on vähemmän kuin nuorena, mutta ongelmatonta ei ole elämä ollut.
Nuo on tuollaisia kaksi/kolmekymppisen ongelmia, mutta tässä iässä ( 40+ )on kyllä jo suurin osa lapsista omillaan, osalta kuollut ainakin toinen vanhemmista jo vuosia sitten. Pitkät parisuhteet on päättyneet ja korkeintaan kevyttä tapailua jos on jotain ja jokaisen parisuhde on yksityisasia. Kukaan ei halua mitään tuollaisia nuoruusiän ongelmia enää elämäänsä. Kuolema on normaali elämään kuuluva asia. Lasten ongelmat on heidän omiaan ei meidän vanhempien. Muistaa hyvin kun itsekin oli nuori, että ei sitä olettanut omienkaan vanhempien niitä surevan eikä todellakaan puoliakaan edes kerrottu. Oletan että omanikin elää samoin. Listaamasi asiat on juuri sellaisia ruuhkavuosien ongelmia ja ei niitä enää jaksa tässä iässä kuunnella tai oleta että enää kellään on, mitä tuo kuoleminen, sitä on aina. Tottakai sen voi kertoa ja siitä tietysti saa osanoton. Nuorena ehkä halusi merkityksellisiä ja syvällisiä suhteita mutta tässä iässä riittää ihan pinnallinen tuttavuus mukavissa merkeissä, sitä voi olla syvällinen sitten omissa oloissaan.
Ei mun kaveripiirissäni kyllä nelikymppisten lapset ole aikuisia . Vanhimmat on noin 15-vuotiaita. Suurin osa sai lapset kolmekymppisenä.
Samaa mieltä, ongelmat ja huolet nelikymppisenä on eritasoisia kuin nuorempana mutta kyllä niitä on. Ja suoraviivaisesti joutuu ajattelemaan että mitä tälle voi tehdä ja tekee sen, sillä ihan varmasti on jossain vaiheessa uusi huoli vastassa. Mutta kun on ihmisiä jotka tähän eteenpäin menemiseen ei kykene, eikä sitä voi selittää enää nuoruudella tms. vaan yksinkertaisesti joutuu toteamaan että hei, se on sen ihmisen perusluonne että hän mässää sillä tai seuraavalla ongelmalla koko ajan. Toisaalta sitä toivoo, että ystävyydessäkin olisi edes välillä molemmilla sen verran hyvä fiilis että se ystävyys voi olla muutakin kuin valitusta. Ja jos sitä ei tule, niin ei kukaan jaksa maailman tappiin odottaa milloin toinen voisi olla iloinen sitten kun kaikki ongelmat on käsitelty ja pois hoidettu. Ei sitä sitku -vaihetta tule ikinä.
Itse koen että parasta on hoitaa ne asiat joihin voi vaikuttaa kuntoon mahdollisimman pian tai tehdä suunnitelma, ja alkaa toteuttamaan sitä että pidemmällä aikavälillä sitten saavuttaa sen mitä haluaa. Ja näin ollen vapautuu aikaa ja energiaa myös hauskoihin juttuihin, iloon ja juhlimiseen! Ystävän kanssa ja ilman. Vuodet kuitenkin kuluvat. Märistä voi eri kerroilla ja toisilla olla märisemättä ja keskittyä nauramaan. Siitä tietää onko ystävyydellä enää merkitystä jos naurua ei synny.
Nelikymppisenä vasta ongelmien laaja onkin kirjava:
- yt ja työttömyys
- uudelle uralle?
- opiskelemaan?
- työyhteisön liittyvät tilanteet ja ongelmat
- miten varautua eläkkeeseen?
- sairaudet
- vanhempien sairaudet
- vanhempien ikääntyminen
- lapsettomuus
- lisää lapsia?
- lasten ongelmat, kasvatus, taloudellinen tukeminen tai huoli että löytävät oman suuntansa elämälle
- avioero/parisuhde päättyy
- uuden parisuhteen löytäminen vielä vaikeampaa
- taloudelliset vaikeudet tai ylipäätään toteaminen että vaikka on tehnyt kaikkensa ja opiskellut ja painaa töitä niin silti palkalla ei saa kuin keskinkertaista eli joutuu toteamaan että sittenkin on tehnyt vain puoliksi hyviä ratkaisuja
- mitä vielä haluaa elämältään?
Näistä kyllä löytyy puhuttavaa. Valitettavaa mutta myös toivottavasti iloittavaa.
Samanikäinen, ja samantapaista itsellänikin.
Eniten harmittaa että en jaksa edes aikuista lastani, joka on ollut vauvana ja lapsena vaativa, ja teinistä asti hankala ja vaikea, ja suorastaan ikävä ihminen. En enää jaksa edes vastata puhelimeen kun marina alkaa, tuo sitä, vie tätä, anna rahaa, kuskaa ilmaiseksi joka paikkaan, NYT HETI. Viimeksi kun kuskasin häntä (hän ei ole halunnut ajaa ajokorttia, vaikka olen sen luvannut hänelle maksaa) niin sanoin ihan suoraan että hän ei ole ikinä tehnyt yhtään asiaa muiden puolesta, ainakaan minun, että vaikka olen ollut 40 asteen kuumeessa, niin hän ei ole viitsinyt roskia kotona vielä asuessaan viedä, että en aio enää ikinä kuskata häntä mihinkään, enkä antaa penniäkään rahaa. Enkä ole näin myöskään tehnyt. Vastaan puhelimeen, tai viestiin tai soitan takaisin kerran viikossa, ja jos hänellä ei silloin ole aikaa tai halua puhua, niin seuraava kerta on viikon päästä, vaikka kuinka soittelisi ja tarvitsisi rahaa tai kuskausta aikaisemmin. Tästä syystä hän levittelee kuppiloissa punheita että minä inhoan häntä enkä halua auttaa. 6 vuotta 24/7/365 olen ollut hereillä ja auttamassa jatkuvasti mutta huonompaan suuntaan on vain mennyt, että eri reilua. Ymmärrän että hän ei ole terve, mutta hän ei ole 13-19 vuotiaana ottanut mitään apua vastaan, eikä häntä voi kuulemma väkisin kukaan hoitaakaan, joten kaikki kaatuu minun niskaani.
Lapsen lisäksi olen ollut olematta tekemisissä viimeisen puolen vuoden aikana kaikkiin muihin paitsi mieheeni, vanhempiini, ja kahteen kaveriin. Muita en jaksa ollenkaan. En ole enää kiinnostunut kuuntelemaan kuinka halvalla sai joku ostettua takin ja housut ja mistä kaupasta, ja kuinka joku pikkuhomma rassaa töissä niin ja näin paljon, ja siihen sitten tunnin selvitys siitä pikkuhommasta, ja vatvominen.
En vain enää jaksa. Kyse ei edes ole siitä että olisin ikinä ollut mikään kynnysmatto kenellekään, minua ei vain enää kiinnosta se mikä kiinnosti vielä pari vuotta sitten. Haluan olla vain rauhassa tai keskustella mielenkiintoisia juttuja mieheni tai näiden parin kaverin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin valitan ystävilleni kun seksi ei enää kiinnosta! Ei parisuhteessa tai parisuhteen ulkopuolella. Ja tämä on tullut tässä 40v kieppeillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys.
No mä olen tuossa iässä ja kyllä mun ja ystävien elämässä on tapahtunut seuraavia asioita:
-lähiomaisten sairaudet
-lähiomaisen kuolema
-irtisanotuksi tuleminen
-pitkän parisuhteen päättyminen
-huoli lapsista
-suru lapsettomuudesta
-toistuvat keskenmenot jne.Itse aiheutettua draamaa on vähemmän kuin nuorena, mutta ongelmatonta ei ole elämä ollut.
Mun elämäni suurimmat ongelmat ovat tulleet juuri neljänkympin tienoilla, miehen sairastuminen, äidin kuolema, paha kolari, murhe aikuistuvasta erityislapsesta, toisen lapsen syömishäiriö, huoli ikääntyvästä isästä, oman mielenterveyden rakoilu, talousvaikeudet. Onneksi ystäväni jaksavat kuunnella, eivätkä ajattele mun olevan vain negatiivinen ruikuttaja. Tosin mun ystävilläkin on omat murheensa ihmissuhteissa ja lasten kanssa. Meidän ei tarvitse hakea draamaa elämään valittamalla turhista asioista, vaikka tehdään me sitäkin, koska se on vain inhimillistä.
Mä en oikein ymmärrä, että miksi ystävälle ei voisi puhua mieltä painavista asioista, vaan ne pitäisi käsitellä yksin. En pitäisi sellaista suhdetta edes ystävyytenä, vaan tuttavuutena paremminkin.
Minunkin vaikein elämäntilanne on nyt, kun lapsi on täysi-ikäinen eikä kukaan enää hoida häntä(kun hän ei itse halua, olen siis tuo kellä vammainen lapsi, muttei diagnoosia) Tämä taitaa olla se suurin syy miksi en jaksa enää kuunnella pikkumarmatusta. Ystävien isoja ongelmia kuuntelen mielelläni, ja autan aina kun voin. Ystävyys vain ei ole sitä että minulla on tällainen tilanne, joka on ihan hirveä, mutta "ystävä" kohauttaa olkiaan että voi että kun on varmasti paha tilanne, ja alkaa heti perään kertomaan miten harmitti kun ei löytänyt punaista laukkua, vaan vain mustan ja valkoisen. En vain saataanana jaksa semmoista. Minä en valita omaa elämääni, mutta en taatusti kuuntele toisten valitusta myöskään. Ne kaverit 2 kpl joiden kanssa olen tekemisissä, ovat kulkeneet rinnalla ja tukeneet tämän 6 vuotta mikä tässä on jo kärvistelty, ja minä olen tukenut heitä,. En vain jaksanut tukea ja kuunnella pikkumurheita evielä kymmeneltä kaverilta, kun eipä heitäkään kiinnostanut minun 1000 kertaa vaikeammat asiani kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämän vastoinkäymiset eivät ole sellaisia, että ne katoaisivat mihinkään suunnittelemalla tai toimimalla. Pieniin asioihin voin vaikuttaa. Olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, mutta pakon edessä olen joutunut taipumaan. Kysymys on sairauksista. Ne varjostavat elämääni ja aiheuttavat toistuvia takaiskuja ja olen joutunut tekemään suuria, loppuelämään vaikuttavia päätöksiä niiden takia. Onneksi paras ystäväni ymmärtää tämän, eikä ole hylännyt minua sen takia, muutenkin on raskasta. Yritän löytää iloa elämääni, mutta se on vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Kun se parisuhde toimii, niin itse ainakin huomaan kaipaavani aika vähän sellaista muiden ihmisten ongelmien käsittelyä tai tätä ihon alle päästämistä. Miksi ihmeessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille.
Voi olla noitakin. Mutta eipähän kuvaamallasi ihmistyypillä oikein ole mitään annettavaa. Mistä sen kanssa puhutaan? Kesämökistä, lapsista, maailmanpolitiikasta vai jostain muusta yhtä pinnallisesta? Itse olen tehnyt niin, että olen karsinut pois elämästäni suoraviivaisesti halki-poikki-pinoon toimivat ihmiset. Koen heidät liian simppeleiksi ja siten tylsiksi ihmisiksi. Varmasti win-win ratkaisu molemmille.
Kysymys on kai siitä että mikä kiinnostaa ketäkin. Ei mua ainakaan huvita yksittäiset ihmissuhdeongelmat tai edes yksittäiset ongelma, niiden käsittely on aika pinnallista yleensä. Ei niistä tule mitään yleisiä oivalluksia tai mitään muutakaan - kaikki hyvät ajatukset on jo joku jossain kauan aikaa sitten kirjoittanut ja loppu on vaan niiden sisäistämistä ja käytäntöön soveltamista. Politiikka ja puutarhanhoito ovat kanssa yhtä tyhjän kanssa. Eli summa summarum, yksittäisistä asioista mukasyvällisien puhuminen on aika tylsää ja turhaa. Tyhjänpäiväinen smalltalk vasta turhaa onkin - joten olen yleensä paremmalla tuulella kun en kauheasti keskustele.
Oikeestiko sä jaksaisit vatvoa jonkun merjatuulikin, tuon uniikin lumihiutaleen ongelmia jotka on pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin kaikilla muillakin? Kun on kuullut yhden setin uusperheen ongelmia on kuullut ne kaikki.
Monille tuntuu olevan ongelma oma mies, oma äiti, omat lapset. Koittakaa kerrankin miettiä mitkä on OMAT ongelmanne. Minä olin jossain vaiheessa todella puhki ja nääntynyt kunnes tajusin että yksikään minun ongelmistani ei ollut minun. Minä vain kannoin muiden ihmisten ongelmia, aivan kuin ne olisi olleet omiani, mutta kun ne ei olleet. Ne on heidän ongelmiaan, heidän elämänsä, ei minun. Minun elämäni on hyvin ongelmatonta. Kun oppi katkaisemaan napanuoransa muihin ihmisiin ja tajusi että muut ihmiset ei ole minä, niin ongelmat kuin katosivat itsekseen. Jos lapsellasi on ongelma, sinulla ei ole ongelmaa vaan lapsellasi on, jos miehesi on sairas, niin sinä et ole sairas vaan miehesi on, jos äitisi on sairas niin sinä et ole sairas vaan äitisi on. Lopettakaa muiden ihmisten elämän eläminen ja eläkää omanne. Kuka elää teidän elämäänne sillä aikaa kun olette nenä kaikkien muiden elämässä? Kuka on se joka iltaisin väsyy teidän takianne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille.
Voi olla noitakin. Mutta eipähän kuvaamallasi ihmistyypillä oikein ole mitään annettavaa. Mistä sen kanssa puhutaan? Kesämökistä, lapsista, maailmanpolitiikasta vai jostain muusta yhtä pinnallisesta? Itse olen tehnyt niin, että olen karsinut pois elämästäni suoraviivaisesti halki-poikki-pinoon toimivat ihmiset. Koen heidät liian simppeleiksi ja siten tylsiksi ihmisiksi. Varmasti win-win ratkaisu molemmille.
Puhutaan positiivisista asioista. Tai elämästä yleensä. Tai asioista ja ilmiöistä. Jos sun mielestä ystävyyttä ei voi olla, jos toisella ei ole jotain ongelmia, niin on varmaan ihan win-win, että et olekaan ystävä elämäänsä tyytyväisen ihmisen kanssa. Mä olen karsinut elämästäni pois ongelmaihmiset, koska he tosiaan eivät osaa eivätkä halua puhua mistään muusta kuin ongelmista. Olet oikeassa siinä, ettei mulla ole mitään annettavaa tällaisille ihmisille, mutta ei myöskään heillä mulle.
Tässä oli kivasti esitetty asiat, tuolleen just. Voi keskittyä hyviin juttuihin eikä se todellakaan ole tylsää, maailmassa on paljon kiinnostavia juttuja ja asioita joita ihmetellä. Mutta ihmisten ongelmat on aika boring, ne on aina niitä samoja. Ja joo, mulla on ollut pyytämättä todella ikäviä juttuja elämässäni, tiedän miten paljon niistä halusin puhua. Aika vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Kun se parisuhde toimii, niin itse ainakin huomaan kaipaavani aika vähän sellaista muiden ihmisten ongelmien käsittelyä tai tätä ihon alle päästämistä. Miksi ihmeessä?
No mulle se parisuhde ei riitä. Elämä jossa vain kumppani pääsee ihon alle kuulostaa tylsältä ja mun kohdalla johtaisi siihen, että parisuhdekin alkaisi kärsiä. Haluan elämältä enemmän kuin vain yhden merkityksellisen suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Tai sitten sillä likasangolla ei ole (ainakaan jatkuvasti) ongelmia, joita pitäisi vatvoa tai märehtiä. Tai sillä likasangolla on puoliso tai joku muu läheinen, jonka kanssa voi märehtiä silloin, jos on tarpeen. Tai se linkasanko on luonteeltaan sellainen, joka ratkaisee ongelmansa eikä märise niistä muille.
Voi olla noitakin. Mutta eipähän kuvaamallasi ihmistyypillä oikein ole mitään annettavaa. Mistä sen kanssa puhutaan? Kesämökistä, lapsista, maailmanpolitiikasta vai jostain muusta yhtä pinnallisesta? Itse olen tehnyt niin, että olen karsinut pois elämästäni suoraviivaisesti halki-poikki-pinoon toimivat ihmiset. Koen heidät liian simppeleiksi ja siten tylsiksi ihmisiksi. Varmasti win-win ratkaisu molemmille.
Kysymys on kai siitä että mikä kiinnostaa ketäkin. Ei mua ainakaan huvita yksittäiset ihmissuhdeongelmat tai edes yksittäiset ongelma, niiden käsittely on aika pinnallista yleensä. Ei niistä tule mitään yleisiä oivalluksia tai mitään muutakaan - kaikki hyvät ajatukset on jo joku jossain kauan aikaa sitten kirjoittanut ja loppu on vaan niiden sisäistämistä ja käytäntöön soveltamista. Politiikka ja puutarhanhoito ovat kanssa yhtä tyhjän kanssa. Eli summa summarum, yksittäisistä asioista mukasyvällisien puhuminen on aika tylsää ja turhaa. Tyhjänpäiväinen smalltalk vasta turhaa onkin - joten olen yleensä paremmalla tuulella kun en kauheasti keskustele.
Oikeestiko sä jaksaisit vatvoa jonkun merjatuulikin, tuon uniikin lumihiutaleen ongelmia jotka on pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin kaikilla muillakin? Kun on kuullut yhden setin uusperheen ongelmia on kuullut ne kaikki.
Mä valitsen ystävikseni vain ihmisiä jotka ovat musta kiinnostavia. Heitä jaksan kyllä kuunnella. Tuo merjatuulikki kyllä kuulostaa tylsältä. Yhtä tylsältä kuin se hänen halki-poikki-pinoon tuttavansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys.
No mä olen tuossa iässä ja kyllä mun ja ystävien elämässä on tapahtunut seuraavia asioita:
-lähiomaisten sairaudet
-lähiomaisen kuolema
-irtisanotuksi tuleminen
-pitkän parisuhteen päättyminen
-huoli lapsista
-suru lapsettomuudesta
-toistuvat keskenmenot jne.Itse aiheutettua draamaa on vähemmän kuin nuorena, mutta ongelmatonta ei ole elämä ollut.
Nuo on tuollaisia kaksi/kolmekymppisen ongelmia, mutta tässä iässä ( 40+ )on kyllä jo suurin osa lapsista omillaan, osalta kuollut ainakin toinen vanhemmista jo vuosia sitten. Pitkät parisuhteet on päättyneet ja korkeintaan kevyttä tapailua jos on jotain ja jokaisen parisuhde on yksityisasia. Kukaan ei halua mitään tuollaisia nuoruusiän ongelmia enää elämäänsä. Kuolema on normaali elämään kuuluva asia. Lasten ongelmat on heidän omiaan ei meidän vanhempien. Muistaa hyvin kun itsekin oli nuori, että ei sitä olettanut omienkaan vanhempien niitä surevan eikä todellakaan puoliakaan edes kerrottu. Oletan että omanikin elää samoin. Listaamasi asiat on juuri sellaisia ruuhkavuosien ongelmia ja ei niitä enää jaksa tässä iässä kuunnella tai oleta että enää kellään on, mitä tuo kuoleminen, sitä on aina. Tottakai sen voi kertoa ja siitä tietysti saa osanoton. Nuorena ehkä halusi merkityksellisiä ja syvällisiä suhteita mutta tässä iässä riittää ihan pinnallinen tuttavuus mukavissa merkeissä, sitä voi olla syvällinen sitten omissa oloissaan.
Olen tänä vuonna 40 täyttänyt ja ystäväpiiri ja työkaverit ovat ikähaarukassa 35-45 v., lapset meillä on 5-15-vuotiaita ja nyt niitä ruuhkavuosia eletään! Pari-kolmekymppisinä elämä oli opiskelua, huoletonta tulemista ja menemistä ja töiden tekoa. Nyt eletään just noita asioita, mitä tuo yksi kommentoija listasi.
Mikä siinä on, että naiset kitisee? Miehet harvemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, nelikymppisenä alkaa olettaa, että aikuiset ihmiset olisivat jo oppineet itse hoitamaan omat ongelmansa ja käsittelemään omat tunteensa eivätkä enää tarvitsisi mitään "äitiä" kuuntelemaan.
Ystävyydestä monet puhuu. Mä taas en jaksa keski-ikäisten kangistumista kulissisuhteisiin, joissa puhutaan pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä ja pärjätään itse, eikä päästetä muita kuin lapset ihon alle. Parisuhdehan näillä on jo usein kuihtunut samanlainäseksi kulissisuhteeksi kuin muutkin aikuissuhteet.
Mun mielestä nelikymppisenä ystävyys ei ole kiukuttelua, lapsellisuuksia ja toisen käyttämistä ongelmiensa likasankona. Jos sinä tykkäät siitä, että sulle kiukutellaan, ollaan sua kohtaan lapsellisia tai kaadetaan kaikki oma paska sun niskaasi, se on sun asiasi. Suurin osa ei tykkää.
Kiukuttelu ja lapsellisuus ei kuulu, mutta vastavuoroinen ongelmien jakaminen kuuluu. Likasankona ketään ei tietenkään saa käyttää, mutta näissä tilanteissa se "sanko" ei yleensä ole pelkkä uhri... hänellä voi olla ongelmia puhua omista tunteistaan ja siksi ottaa kuuntelijan roolin.
Mä taas ajattelen asian niin, että nelikymppisenä elämä on yleensä aika vakaata ja on ihan tavallista, jos toisella ei ole elämässään mitään ystävän kanssa jaettavia ongelmia. Ollaan iässä, jossa ei enää tehdä taloudellisesti typeriä ratkaisuja, ei jatkuvasti vaihdeta poikaystävää eikä ole vielä mitään elämää hankaloittavia sairauksiakaan. Elämä on siis tasaista arkea. Ja tästä seuraa, että toisesta tuleekin vain sanko, koska ei nyt sentään ystävyyden vuoksi ala hankkiutumaan mihinkään ongelmiin. Jos toisella sitten on lähes jatkuvasti kaikenlaisia ongelmia ja pahimmassa tapauksessa nelikymppisenä elää kuin joku teini hankkien itselleen lisää ongelmia, toista alkaa tympiä koko ystävyys.
No mä olen tuossa iässä ja kyllä mun ja ystävien elämässä on tapahtunut seuraavia asioita:
-lähiomaisten sairaudet
-lähiomaisen kuolema
-irtisanotuksi tuleminen
-pitkän parisuhteen päättyminen
-huoli lapsista
-suru lapsettomuudesta
-toistuvat keskenmenot jne.Itse aiheutettua draamaa on vähemmän kuin nuorena, mutta ongelmatonta ei ole elämä ollut.
Mulla taas nelikymppisenä suurin ongelma oli, kuka vie koiran ulos, jos mä menin suoraan töistä ammattikorkeakoululle. Olin kahden alakouluikäisen yh ja opiskelin silloin työn ohessa paremmin palkatulle alalle, mutta kumpikaan lapsistani ei ollut vielä niin iso, että olisi voinut viedä isokokoisen koiran yksin ulos. Ja näihinkin tilanteisiin sain yleensä joko siskoni tai exäni avuksi. Yleensä pystyin järjestämään niin, että ehdin käydä töiden ja koululle menon välissä nopeasti kotona viemässä koiran ulos. Koiranulkoilutusongelmasta valittaminen ystäville ei olisi auttanut koiranulkoilutusongelmassa tippaakaan.
Olen pahoillani, että sulla on noin paljon murheita nyt elämässäsi, mutta ei kaikilla ihmisillä ole. Ilmeisesti niillä, joilla ei ole huolia ja murheita, ei sitten pitäisi olla ystäviäkään.
Vierailija kirjoitti:
Monille tuntuu olevan ongelma oma mies, oma äiti, omat lapset. Koittakaa kerrankin miettiä mitkä on OMAT ongelmanne. Minä olin jossain vaiheessa todella puhki ja nääntynyt kunnes tajusin että yksikään minun ongelmistani ei ollut minun. Minä vain kannoin muiden ihmisten ongelmia, aivan kuin ne olisi olleet omiani, mutta kun ne ei olleet. Ne on heidän ongelmiaan, heidän elämänsä, ei minun. Minun elämäni on hyvin ongelmatonta. Kun oppi katkaisemaan napanuoransa muihin ihmisiin ja tajusi että muut ihmiset ei ole minä, niin ongelmat kuin katosivat itsekseen. Jos lapsellasi on ongelma, sinulla ei ole ongelmaa vaan lapsellasi on, jos miehesi on sairas, niin sinä et ole sairas vaan miehesi on, jos äitisi on sairas niin sinä et ole sairas vaan äitisi on. Lopettakaa muiden ihmisten elämän eläminen ja eläkää omanne. Kuka elää teidän elämäänne sillä aikaa kun olette nenä kaikkien muiden elämässä? Kuka on se joka iltaisin väsyy teidän takianne?
Asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jo yhteiskunta edellyttää, että jos lapsellani on ongelma, niin olen vastuullinen sen hoitamisesta. En voi vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa: "Ei ole mun ongelmani."
Mitä muihin ihmissuhteisiin tulee, niin kyllä vain mieheni sairaus vaikuttaa myös minuun ja koko perheeseen. Helppoa se olisikin, jos voisin vain olla välittämättä mistään. Totta on se, että en voi vatvoa muiden ongelmia loputtomiin ja surra muiden puolesta, mutta koen että ihmisyyteen kuuluu muista välittäminen ja auttaminen. Äitini oli sen kaltainen ihminen, että mikään ei häntä tunnetasolla liikuttanut, ainakaan niin, että se olisi näkynyt, eikä hänellä ollut yhtään merkityksellistä ihmissuhdetta. Niitä hylätyksi tulemisen tunteita puran nyt terapiassa.
Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että ystävillä ei ole enää toisilleen mitään annettavaa, jos toisella alkaakin mennä elämässä hyvin. Moni on kokenut tuon vaiheen elämässään ja usein on ajateltu kyseessä olevan kateus. Mutta ilmeisesti ei olekaan vaan ihminen, jolla ei ole mitään isompia huolia ja murheita ystävän kanssa jaettavaksi, ei vaan ole joidenkin mielestä enää kiinnostava. Elämäänsä tyytyväinen ystävä on tylsä ystävä.
Nuo on tuollaisia kaksi/kolmekymppisen ongelmia, mutta tässä iässä ( 40+ )on kyllä jo suurin osa lapsista omillaan, osalta kuollut ainakin toinen vanhemmista jo vuosia sitten. Pitkät parisuhteet on päättyneet ja korkeintaan kevyttä tapailua jos on jotain ja jokaisen parisuhde on yksityisasia. Kukaan ei halua mitään tuollaisia nuoruusiän ongelmia enää elämäänsä. Kuolema on normaali elämään kuuluva asia. Lasten ongelmat on heidän omiaan ei meidän vanhempien. Muistaa hyvin kun itsekin oli nuori, että ei sitä olettanut omienkaan vanhempien niitä surevan eikä todellakaan puoliakaan edes kerrottu. Oletan että omanikin elää samoin. Listaamasi asiat on juuri sellaisia ruuhkavuosien ongelmia ja ei niitä enää jaksa tässä iässä kuunnella tai oleta että enää kellään on, mitä tuo kuoleminen, sitä on aina. Tottakai sen voi kertoa ja siitä tietysti saa osanoton. Nuorena ehkä halusi merkityksellisiä ja syvällisiä suhteita mutta tässä iässä riittää ihan pinnallinen tuttavuus mukavissa merkeissä, sitä voi olla syvällinen sitten omissa oloissaan.