Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Peräkamarin poikien äidit ja isät?
08.12.2019 |
Minkälaisia on tuntemanne peräkamarin poikien vanhemmat?
Lasken nyt myös omillaan asuvat aikuiset miehet, jotka ei ole sitä napanuoraa poikki saaneet, vaan viettävät suuren osan ajasta vanhempien kanssa. Riippuvuussuhde molemmin puolin.
Minun tuntemillani "pojilla" on äidit, jotka passaa eteen, pesee pyykit, tekee ruoat, huolehtivat hirveästi näistä aikuisista pojistaan, kuin ne olisivat vielä 10 vuotiaita. Että olisi lomalla tekemistä jne. Ostavat vaatteita. Tukeutuvat myös itse näihin poikiin siten, että odottavat huomiota ja osallistumista vastavuoroisesti.
Isät on jotenkin sulkeutuneet kuoreen, eivät puhu tai pussaa, sulkevat silmänsä ilmiöltä ja luikkivat omiin hommiinsa.
En ole koskaan nähnyt minkään menevän, itsestään huolta pitävän, iloisen ja toisiinsa panostavan pariskunnan onnistuvan kasvattaa pojastaan peräkamarin poikaa!
Kokemuksia?
Syy aloitukseen on se, että meillä suvussa on tää ilmiö vahvana, ja haluan sen katkaista tähän sukupolveen. Omaa poikaa en halua sellaiseksi kasvattaa, mutta jotenkin pelottaa että tuttuja latuja hiihdellään.
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Itse pitää tähän sanoa, että itse olen kotona asuva nuori nainen ja varmasti täyttäisin jo sen "peräkamari"-määritelmän. Omassa tapauksessa vanhemmat todellakin ovat aina sanoneet, että pitäisi opiskella ja oikeastaan minua ei ole koskaan mitenkään erityisesti huolehdittu vaan mieluummin olen saanut selvitä kaikista jutuista itse ja muutenkin olen meillä se, joka tekee kaikki kotityöt joten en odota mitään palveluksia. Oma tilanne on mieluummin ollut sellainen, että minulla on paljon huonoja kokemuksia ihmisistä ja on kiusattu sekä olen yksinäinen muutenkin. Tähän päälle huono rahatilanne ja se etten ole päässyt opiskelemaan niin nämä ovat syynä siihen, että asun vielä täällä kotona. Eli aina se kaikki ei ole niin yksinkertaista vaan monia syitä siihen miksi kaikki menee näin.
Uskon myös, että moni kaltaiseni häpeää elämäänsä jo valmiiksi hyvin paljon ja muiden pilkkaaminen tai arvostelu vielä pahentaa kaikkea ja silloin tuntee niin, että on täysin epäonnistunut ihminen, kun on tässä tilanteessa. Jotenkin se kaikki tuntuu siltä, että olet sitten sellainen ihminen joka ei ole tehnyt asioita oikein ja olet jo valmiiksi täysin viallinen. Itsekin monesti häpeän tätä kaikkea ja toivoisin ihmisten ymmärtävän, että joskus elämä meneekin erilailla, kuin tahtoisi. Aina pitää miettiä, että joskus tätä kaikki ei ole mikään oma valinta vaan elämäntilanteen sekä voinnin kannalta parempi vaihtoehto. Suomessa nyt muutenkin tuntuu olevan rikollinen jos vielä täysi-ikäisenä asuu kotona ja toisaalta ulkomailla ei ole mitenkään ihmeellistä.
Tarkoitukseni ei ole pilkata eikä arvostella. Tsemppiä sinulle ja tee kaikkesi, että voit elää omannäköistäsi elämää. Vain sinä voit sen tehdä, ei kukaan muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen peräkammarinpoika. Isäni teki itsemurhan ollessani vauva, äitini on ylikontrolloiva ja lisäksi minua kiusattiin koulussa. Näistä kolmesta asiasta on peräkammarinpojat tehty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peräkammarin poikien vanhemmat, yleensä varsinkin äidin, mahdollistavat pojan peräkammarielämän passaamisellaan ja paapomisellaan. Nämä ”pojat” - oikeasti siis jo aikuiset miehet nauttivat täysihoidosta. Miksi sitä mihinkään muuttaisi, jos on mahdollisuus asua täyden palvelun hotellissa? Äidit voivat muuttaa tilanteen lopettamalla passaamisen.
Mulla on sinällään kokemusta aiheesta, että suvussa on kolmessa perheessä tämmöinen peräkamarin poika -ilmiö. Toivoisin kyllä, että aiheelle olisi joku vähän nätimpi ja neutraalimpi nimi. Joka tapauksessa meidän suvussa kaikki tyttäret ovat olleet itsenäisiä ja omatoimisia, poikien kanssa sitten iso vaihteluväli.
Ensimmäisessä perheessä on kolme tervettä aikuista poikaa, joilla ei ole aikomustakaan muuttaa kotoaan. Vanhin on saanut käytyä ammattikorkeakoulun ja on vakituisessa työsuhteessa. Toisessa perheessä poika on jäänyt ja eristäytynyt kotiin. On itse tähän tilanteeseen hyvinkin tyytyväinen eikä halua ihmisten ilmoille. Nuorempana kirjoitti hyvin arvosanoin lukiosta, kävi armeijan ja aloitti yliopisto-opinnot. Kolmannessa perheessä poika on näistä kaikista nuorin ja selvästi vuosi vuodelta vetäytyvämpi. Koulumenestyksestä tms. vanhemmat eivät ole koskaan puhuneet sanallakaan, mutta oletan hänellä olevan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, jotka ovat ehkä olleet syömässä itsetuntoa.
En tunnista tuota täyshoitoilmiötä ollenkaan! Ensimmäisessä perheessä pojat tekevät kotona monenlaista, ovat keskenään vaihtaneet parkettilattiaa ja tehneet monenlaista puutarha- ja remonttityötä. Perheen isä on kuollut, ja pojat hoitavat isän osan kotitaloudesta. Toisen perheen poika taas pitää ruuanlaitosta ja kokkaa mielellään koko perheelle. Kukaan näistä sukulaispojista / -miehistä ei myöskään tupakoi tai käytä alkoholia tai muitakaan päihteitä. Tuo täysihoitokuvio on ehkä menneiden vuosikymmenien klisee ja voinut joskus olla tottakin. Nykyaikana tätä ilmiötä kuitenkin määrittää mielestäni ihan muut jutut.
Kyllä tuo silti on negatiivinen ilmiö niille pojille siinä mielessä että omat perheet jää perustamatta. Naista et tuollaiseen kuvioon saa mistään.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen peräkammarinpoika. Isäni teki itsemurhan ollessani vauva, äitini on ylikontrolloiva ja lisäksi minua kiusattiin koulussa. Näistä kolmesta asiasta on peräkammarinpojat tehty.
Terapiaa?
Vierailija kirjoitti:
Käyn viikossa useamman kerran vanhempieni luona. Olen siis peräkammarinpoika? Kiva tietää.
Meilläkin on sitten kolme peräkammarin poikaa :D
Yksi asuu kotona, koska säästää omaan asuntoon. Ei ole mitään järkeä maksaa 700 euroa vuokraa ja yrittää siitä säästää asuntoon. Sanoi asunnon irti ja asuu yläkerrassa omassa entisessä huoneessaan vielä puoli vuotta, että saa rahaa kasaan
Toinen tulee joka viikonloppu kotiin opiskelupaikkakunnaltaan. Tuo jopa pyykit tullessaan, koska asunnossa ei ole pyykkikoneliitäntää, eikä pyykkitupaa
Kolmas asuu tässä lähellä ja käy usein kotona moikkaamassa velipoikiaan viikonloppuisin ja joskus viikollakin kotonaan kylässä ja saunassa, kun omassa kodissaan ei ole saunaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi
Onko siinä jotain pahaa että on "peräkammarin" poika/tyttö? Jos se kaikille sopii niin ok?
Olemme menevä pariskunta, teemme paljon töitä pois kotoa, harrastamme keskenämme paljon, käymme kaksistaan mökillä.. Poikani 26v. asuu kotona, hoitaa kämppää (iso omakotitalo) ja koiria kun olemme pois. Käy töissä. Teen koko perheelle ruuat ja pesen pyykit, hassua olisi jos yksi tekisi omat ruuat ja pesisi omat pyykkinsä. Matkailemme kaikki yhdessä ja joskus kahdestaan mieheni kanssa.
Jos poikani haluaa muuttaa omaan kotiin, se sopii minulle, mutta nyt tuntuisi hassulta tuhlata iso osa palkasta vuokraan, kun kotona saa asua halvemmalla. En laskuta kotona asumisesta mitään, mutta joskus hän maksaa puolestani jonkun laskun johon ei just ole rahaa.
Peräkammaripoika ilmoittautuu. Nyt pian nelikymppinen ja omilleni muutin 30 täytettyäni, eli hirveän kauan en omillani ole asunut. Kauan aikaa kamppailin asian kanssa, kun halusin pois kotoa mutta en vaan jotenkin päässyt, joku henkinen kahle piti minut siellä kotona. Vanhempani riitelivät usein ja käytin sitä sitten ehkä tekosyynä, että minun pitää muka heitä siellä vahtia. Töihin päästyäni aloin maksamaan äidille vuokraa, koska tunsin niin suurta häpeää siitä kotona asumisesta ja näin halusin edes jotenkin vähentää sitä. Sainhan kuitenkin ruuat ja pyykinpesut tyypilliseen tapaan täyshoitona. Asuintilani sentään siivosin itse.
Kuvittelin, että omilleni päästyäni elämäni muuttuisi, mutta ei se ole kauheasti kyllä muuttunut. Elelen kämpässäni yhtä erakkona kuin aiemmin vanhemmillakin, vaikka toisaalta takaisin kotiin en enää muuttaisi, on se oma rauha ja yksityisyys kuitenkin sellainen juttu mistä en luovu. Mahdollisuuksia parisuhteeseen olisi ollut, mutta eihän siitä naisten kanssa sosialisoinnista mitään ole tullut, kun olen jäänyt jotenkin keskenkasvuiseksi henkisesti. Mielessäni olen kai yhä se nolo peräkammarin poika joka ei ole tarpeeksi hyvä naisille ja haluaisin juosta pakoon. Vanhempani eivät juurikaan vieraile luonani, mutta itse käyn heillä viikoittain ja äiti lataa aina lähtiessäni mukaan milloin mitäkin hyödykettä, eli olen edelleen sellainen mammanpoika ja äiti varmaan pelkää että näännyn nälkään tai jotain. Tavallaan haluaisin, että äiti lopettaisi tuon mutta taas toisaalta en halua loukata ja otan kaikki vastaan, koska "äidit on äitejä".
Toisinaan kyllä mietin, että mitähän sitten kun vanhempani kuolevat ja elämästäni häviää se vähäkin perheentapainen, eikä minulla ole juurikaan syytä lähteä enää mihinkään asuntoni ulkopuolelle työn ja kaupan lisäksi. Vaikuttaa hieman ankealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moi
Onko siinä jotain pahaa että on "peräkammarin" poika/tyttö? Jos se kaikille sopii niin ok?
Olemme menevä pariskunta, teemme paljon töitä pois kotoa, harrastamme keskenämme paljon, käymme kaksistaan mökillä.. Poikani 26v. asuu kotona, hoitaa kämppää (iso omakotitalo) ja koiria kun olemme pois. Käy töissä. Teen koko perheelle ruuat ja pesen pyykit, hassua olisi jos yksi tekisi omat ruuat ja pesisi omat pyykkinsä. Matkailemme kaikki yhdessä ja joskus kahdestaan mieheni kanssa.
Jos poikani haluaa muuttaa omaan kotiin, se sopii minulle, mutta nyt tuntuisi hassulta tuhlata iso osa palkasta vuokraan, kun kotona saa asua halvemmalla. En laskuta kotona asumisesta mitään, mutta joskus hän maksaa puolestani jonkun laskun johon ei just ole rahaa.
Ei tuossa ole mitään pahaa, jos se ei haittaa nuoren sosiaalista elämää. Usein se on sen ilmentymä että ei ole ystäviä, ei seksiä, ei kiinnosta mennä minnekkään eikä tavata ketään. Jos saa sosiaalisen elämän hoidettua terveellä tavalla vaikka asuu kotona, niin sitten se on ihan ok.
Vierailija kirjoitti:
Peräkammaripoika ilmoittautuu. Nyt pian nelikymppinen ja omilleni muutin 30 täytettyäni, eli hirveän kauan en omillani ole asunut. Kauan aikaa kamppailin asian kanssa, kun halusin pois kotoa mutta en vaan jotenkin päässyt, joku henkinen kahle piti minut siellä kotona. Vanhempani riitelivät usein ja käytin sitä sitten ehkä tekosyynä, että minun pitää muka heitä siellä vahtia. Töihin päästyäni aloin maksamaan äidille vuokraa, koska tunsin niin suurta häpeää siitä kotona asumisesta ja näin halusin edes jotenkin vähentää sitä. Sainhan kuitenkin ruuat ja pyykinpesut tyypilliseen tapaan täyshoitona. Asuintilani sentään siivosin itse.
Kuvittelin, että omilleni päästyäni elämäni muuttuisi, mutta ei se ole kauheasti kyllä muuttunut. Elelen kämpässäni yhtä erakkona kuin aiemmin vanhemmillakin, vaikka toisaalta takaisin kotiin en enää muuttaisi, on se oma rauha ja yksityisyys kuitenkin sellainen juttu mistä en luovu. Mahdollisuuksia parisuhteeseen olisi ollut, mutta eihän siitä naisten kanssa sosialisoinnista mitään ole tullut, kun olen jäänyt jotenkin keskenkasvuiseksi henkisesti. Mielessäni olen kai yhä se nolo peräkammarin poika joka ei ole tarpeeksi hyvä naisille ja haluaisin juosta pakoon. Vanhempani eivät juurikaan vieraile luonani, mutta itse käyn heillä viikoittain ja äiti lataa aina lähtiessäni mukaan milloin mitäkin hyödykettä, eli olen edelleen sellainen mammanpoika ja äiti varmaan pelkää että näännyn nälkään tai jotain. Tavallaan haluaisin, että äiti lopettaisi tuon mutta taas toisaalta en halua loukata ja otan kaikki vastaan, koska "äidit on äitejä".
Toisinaan kyllä mietin, että mitähän sitten kun vanhempani kuolevat ja elämästäni häviää se vähäkin perheentapainen, eikä minulla ole juurikaan syytä lähteä enää mihinkään asuntoni ulkopuolelle työn ja kaupan lisäksi. Vaikuttaa hieman ankealta.
terapiaa sinullekkin. Miksi te ette oikeasti hae terapiaa, jos itsekkin tunnistatte että elämä on jotenkin vinksahtanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheltä esimerkki. Äiti on kontrolloiva, hyysää eli siivoaa ja pesee pyykit jne. Sellainen kova-ääninen äiti joka kailottaa pojalleen kaikki asiat tuossa pihassa. Dramaattinen ja huomionhakuinen ja vähän epävakaan oloinen. Poika on oudon oloinen nössö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peräkammaripoika ilmoittautuu. Nyt pian nelikymppinen ja omilleni muutin 30 täytettyäni, eli hirveän kauan en omillani ole asunut. Kauan aikaa kamppailin asian kanssa, kun halusin pois kotoa mutta en vaan jotenkin päässyt, joku henkinen kahle piti minut siellä kotona. Vanhempani riitelivät usein ja käytin sitä sitten ehkä tekosyynä, että minun pitää muka heitä siellä vahtia. Töihin päästyäni aloin maksamaan äidille vuokraa, koska tunsin niin suurta häpeää siitä kotona asumisesta ja näin halusin edes jotenkin vähentää sitä. Sainhan kuitenkin ruuat ja pyykinpesut tyypilliseen tapaan täyshoitona. Asuintilani sentään siivosin itse.
Kuvittelin, että omilleni päästyäni elämäni muuttuisi, mutta ei se ole kauheasti kyllä muuttunut. Elelen kämpässäni yhtä erakkona kuin aiemmin vanhemmillakin, vaikka toisaalta takaisin kotiin en enää muuttaisi, on se oma rauha ja yksityisyys kuitenkin sellainen juttu mistä en luovu. Mahdollisuuksia parisuhteeseen olisi ollut, mutta eihän siitä naisten kanssa sosialisoinnista mitään ole tullut, kun olen jäänyt jotenkin keskenkasvuiseksi henkisesti. Mielessäni olen kai yhä se nolo peräkammarin poika joka ei ole tarpeeksi hyvä naisille ja haluaisin juosta pakoon. Vanhempani eivät juurikaan vieraile luonani, mutta itse käyn heillä viikoittain ja äiti lataa aina lähtiessäni mukaan milloin mitäkin hyödykettä, eli olen edelleen sellainen mammanpoika ja äiti varmaan pelkää että näännyn nälkään tai jotain. Tavallaan haluaisin, että äiti lopettaisi tuon mutta taas toisaalta en halua loukata ja otan kaikki vastaan, koska "äidit on äitejä".
Toisinaan kyllä mietin, että mitähän sitten kun vanhempani kuolevat ja elämästäni häviää se vähäkin perheentapainen, eikä minulla ole juurikaan syytä lähteä enää mihinkään asuntoni ulkopuolelle työn ja kaupan lisäksi. Vaikuttaa hieman ankealta.
terapiaa sinullekkin. Miksi te ette oikeasti hae terapiaa, jos itsekkin tunnistatte että elämä on jotenkin vinksahtanut?
Koska juoksin useamman vuoden julkisella psyk.polilla ja totesin sen ihan ajanhaaskuuksi, enkä usko että itse maksamalla se olisi sen kummempaa missä myös joutuisi juosta vuosikaupalla mahdollisesti täysin tuloksetta. Helpompaa jatkaa vanhalla tutulla, häiriintyneellä linjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on mt-ongelmainen, ei kavereita, ylihuolehtii ja samalla laiminlyö asioita sos.pelkojen vuoksi tai jos ei viitsi kuljettaa vaikka johonkin. Veljellä oppimisvaikeuksia, syrjäytynyt ja asuu kotona. Äiti ei kannusta poismuuttoon, mutta samalla nälvii siitä että toinen asuu kotona. Olen yrittänyt puuttua mutta ei auta. Isä ei osallistu.
Omalla kohdalla oli erilaista, piti mennä vaikka kouluun itse ja veli vietiin aina, joka säällä, sain kyydin vain jos veljen koulu alkoi samaan aikaan. Isä oli se joka meillä hoiti kaikki asiani. Äiti keskittyi täysin veljeeni.
Meillä nyt minä elän ihan tavallista elämää.
"Isät luikkivat omiin hommiinsa". Sitähän se peräkammarin poikakin tekee, luikkii omiin oloihinsa. Äkkiä pois sosiaalisista tilanteista.
Ajattelin yhden toisen asian kohdalla sitä, että miksi Suomessa on niin paljon sosiaalista jännittyneisyyttä, ja alkoholi pitää olla kuvioissa ennen kuin suu avataan. Kukaan mies ei tervehdi tai juttele käytävillä eikä kaduilla mulle, mutta kun yksin hoipertelee vastaan pubi-illan jälkeen minua vastaan, voin olla varma, että tyyppi alkaa mulle puhua. Ajattelen, että pitääkö olla noin kännissä että otat kontaktia? Ja ennen vanhaan kun ei vielä juotu kahvia mukeista vaan kupin alla oli lautanen ja kokonaisuuden kilistessä puhuttiin kahvikuppineuroosista, mitä kuulemma ilmeni vain meillä.
Se, että monissa suomalaisissa sos. tilanteissa saatetaan nolata kanssaihmisiä tai sanoa jotain kielteistä toisesta on yllättävää kuin maan rajojen ulkopuolella huomaa aina että ihmiset yrittää sanoa jotain mukavaa sinusta, tuoda esiin hyviä puoliasi, sanoa kohteliaisuuksia ja kehua. Hirveän mukavaa jutella ihmisten kanssa, joiden kans ei tarvitse pelätä että milloin tuo yrittää alkaa "tuoda minua alas" eli mainita minusta jotain negativvista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Läheltä esimerkki. Äiti on kontrolloiva, hyysää eli siivoaa ja pesee pyykit jne. Sellainen kova-ääninen äiti joka kailottaa pojalleen kaikki asiat tuossa pihassa. Dramaattinen ja huomionhakuinen ja vähän epävakaan oloinen. Poika on oudon oloinen nössö.
Eli nolaa poikaa pihalla?
Vierailija kirjoitti:
Peräkammaripoika ilmoittautuu. Nyt pian nelikymppinen ja omilleni muutin 30 täytettyäni, eli hirveän kauan en omillani ole asunut. Kauan aikaa kamppailin asian kanssa, kun halusin pois kotoa mutta en vaan jotenkin päässyt, joku henkinen kahle piti minut siellä kotona. Vanhempani riitelivät usein ja käytin sitä sitten ehkä tekosyynä, että minun pitää muka heitä siellä vahtia. Töihin päästyäni aloin maksamaan äidille vuokraa, koska tunsin niin suurta häpeää siitä kotona asumisesta ja näin halusin edes jotenkin vähentää sitä. Sainhan kuitenkin ruuat ja pyykinpesut tyypilliseen tapaan täyshoitona. Asuintilani sentään siivosin itse.
Kuvittelin, että omilleni päästyäni elämäni muuttuisi, mutta ei se ole kauheasti kyllä muuttunut. Elelen kämpässäni yhtä erakkona kuin aiemmin vanhemmillakin, vaikka toisaalta takaisin kotiin en enää muuttaisi, on se oma rauha ja yksityisyys kuitenkin sellainen juttu mistä en luovu. Mahdollisuuksia parisuhteeseen olisi ollut, mutta eihän siitä naisten kanssa sosialisoinnista mitään ole tullut, kun olen jäänyt jotenkin keskenkasvuiseksi henkisesti. Mielessäni olen kai yhä se nolo peräkammarin poika joka ei ole tarpeeksi hyvä naisille ja haluaisin juosta pakoon. Vanhempani eivät juurikaan vieraile luonani, mutta itse käyn heillä viikoittain ja äiti lataa aina lähtiessäni mukaan milloin mitäkin hyödykettä, eli olen edelleen sellainen mammanpoika ja äiti varmaan pelkää että näännyn nälkään tai jotain. Tavallaan haluaisin, että äiti lopettaisi tuon mutta taas toisaalta en halua loukata ja otan kaikki vastaan, koska "äidit on äitejä".
Toisinaan kyllä mietin, että mitähän sitten kun vanhempani kuolevat ja elämästäni häviää se vähäkin perheentapainen, eikä minulla ole juurikaan syytä lähteä enää mihinkään asuntoni ulkopuolelle työn ja kaupan lisäksi. Vaikuttaa hieman ankealta.
Toivottavasti pääset tuosta ajatuksesta yli, että "olet nolo peräkammarinpoika". Koskaan ei ole liian mymhäistä aloittaa elämään omanlaistansa elämää, menneisyyttä on muutenkin turha häpeillä. Jos sinulla on oma kämppä ja työ, niin ihan hyvinhän sinulla on asiat, koita vain luoda niitä sosiaalisia kontakteja ja työstää sosiaalisia taitojasi. Tsemppiä sinulle! Elä jää yksin.
Vierailija kirjoitti:
Peräkammaripoikien vanhemmilta puuttuu usein se painostus, jolla kannustaa poikastaan lähtemään pesästä. Antavat täysin vapaasti pojan jäädä kotiin asumaan antaen kuvan että se on ihan ok. Ja poikahan sitten toki jää. Asiaa pahentavat vielä juurikin äidit passaamisellaan, kuka tahansa täysjärkinen käskisi aikuisen miehen pestä itse kalsarinsa ja siivota jälkensä, mikä toimisi juurikin kannustimena muuttaa omilleen. Sanoisiko, että peräkammaripoikien vanhemmilla/äideillä on liiallinen hoivavietti.
Painostus? Mitään painostusta ei tarvita, kaikki nuoret lähtevät innolla elämään omaa elämäänsä.
Muualla maailmassa on aivan tavallista,että lapset asuvat kotonaan jopa kolmikymppisiksi.
Suomessahan ei tunnetusti sukulaissuhteista huolehdita.Vanhukset hylätään laitoksiin ja lapset työnnetään kotoaan pois mahdollisimman aikaisin pärjäämään omillaan.
Meidän 20v poika palasi armeijasta kotiin.Jatkaa opiskeluja ja käy töissä,maksaa omat kulunsa itse.
Asuminen tietenkin ilmaista ja ruoka.Tosin syö usein muualla.
Saa asua ilmaiseksi kotona ihan niin kauan kuin haluaa.Älytöntä olisi lähteä tässä tilanteessa maksamaan korkeaa vuokraa.
On ihanaa kun poika kotona ilonamme ja apunamme.
Olenkin ehdottanut että lohkaistaisiin tontistamme pala,mihin voisi rakentaa oman talon.
Olisi apunamme sitten vanhuudessa.Tästä ei kyllä järin innostunut ole:D
Ja vielä kun saataisiin äidille ja anopille tilat,kun eivät enää yksinään pärjää,ettei tarvitsisi laitokseen laittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peräkammaripoikien vanhemmilta puuttuu usein se painostus, jolla kannustaa poikastaan lähtemään pesästä. Antavat täysin vapaasti pojan jäädä kotiin asumaan antaen kuvan että se on ihan ok. Ja poikahan sitten toki jää. Asiaa pahentavat vielä juurikin äidit passaamisellaan, kuka tahansa täysjärkinen käskisi aikuisen miehen pestä itse kalsarinsa ja siivota jälkensä, mikä toimisi juurikin kannustimena muuttaa omilleen. Sanoisiko, että peräkammaripoikien vanhemmilla/äideillä on liiallinen hoivavietti.
Painostus? Mitään painostusta ei tarvita, kaikki nuoret lähtevät innolla elämään omaa elämäänsä.
Öh? Selvästikään asia ei ole näin, joten hieman kummallinen kommentti.
Nykyäänhän asia menee niin että vanhemmat odottaa innolla kunnes pääsevät muuttamaan pois kotoa pois lastensa luota.
Alue: Aihe vapaa
Minunkin tuntemani peräkamarin pojat, ainakin osa, käy töissä ja jotkut asuu omissa kämpissä (toki viikonloput, lomat ja jatkuvasti arkenakin siellä lapsuuden kodissa). Osaavat kyllä kaikenlaista tehdä, tekevätkin, mutta se äidin huolehtiminen on silti samalla tasolla kun lapsella/nuorella yleensä ja henkisesti eivät ole koskaan irtautuneetkaan.
Ongelmallista tämä on siksi, että minun tuntemani peräkamarin pojat eivät kuitenkaan selkeästi ole tyytyväisiä tapaansa elää. Silti ei ole kykyä luoda muita ihmissuhteita ja se elämä typistyy siihen kodin piiriin. Seurustelusta ei puhettakaan, vaikka naiset ilmeisesti kiinnostaisi. Jotenkin se elämä on vaan sellaista että siihen olisi mahdotonta mitään täyspäistä naista saada houkuteltua mukaan.
Elämä ikäänkuin lipuu ohi siinä äidin helmoissa tussaroidessa.
Ja äidit se kun paapoo.