Peräkamarin poikien äidit ja isät?

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että tämä koko peräkammarinpoika/tyttö -ilmiö johtuu vain siitä, että nyky-Suomessa ei itsenäinen elämä ole mahdollista surkean taloudellisen tilanteen vuoksi.

Ihmisten itsenäistyminen kotoa tyssää siihen, ettei saada opiskelupaikkaa eikä työpaikkaa ja asuminen/elämiskulut maksavat liikaa. On edullisempaa asua kotona.

Italiassa ja muissa köyhissä EU-maissa on aivan samanlainen ilmiö, että nuoret aikuiset eivät pysty asumaan omillaan.

Ylijäämämiehet usein jäävät peräkammariin, koska loppuiän yksinelo on masentava ajatus.

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peräkammarin poikien vanhemmat, yleensä varsinkin äidin, mahdollistavat pojan peräkammarielämän passaamisellaan ja paapomisellaan. Nämä ”pojat” - oikeasti siis jo aikuiset miehet nauttivat täysihoidosta. Miksi sitä mihinkään muuttaisi, jos on mahdollisuus asua täyden palvelun hotellissa? Äidit voivat muuttaa tilanteen lopettamalla passaamisen.

Mulla on sinällään kokemusta aiheesta, että suvussa on kolmessa perheessä tämmöinen peräkamarin poika -ilmiö. Toivoisin kyllä, että aiheelle olisi joku vähän nätimpi ja neutraalimpi nimi. Joka tapauksessa meidän suvussa kaikki tyttäret ovat olleet itsenäisiä ja omatoimisia, poikien kanssa sitten iso vaihteluväli.

Ensimmäisessä perheessä on kolme tervettä aikuista poikaa, joilla ei ole aikomustakaan muuttaa kotoaan. Vanhin on saanut käytyä ammattikorkeakoulun ja on vakituisessa työsuhteessa. Toisessa perheessä poika on jäänyt ja eristäytynyt kotiin. On itse tähän tilanteeseen hyvinkin tyytyväinen eikä halua ihmisten ilmoille. Nuorempana kirjoitti hyvin arvosanoin lukiosta, kävi armeijan ja aloitti yliopisto-opinnot. Kolmannessa perheessä poika on näistä kaikista nuorin ja selvästi vuosi vuodelta vetäytyvämpi. Koulumenestyksestä tms. vanhemmat eivät ole koskaan puhuneet sanallakaan, mutta oletan hänellä olevan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, jotka ovat ehkä olleet syömässä itsetuntoa.

En tunnista tuota täyshoitoilmiötä ollenkaan! Ensimmäisessä perheessä pojat tekevät kotona monenlaista, ovat keskenään vaihtaneet parkettilattiaa ja tehneet monenlaista puutarha- ja remonttityötä. Perheen isä on kuollut, ja pojat hoitavat isän osan kotitaloudesta. Toisen perheen poika taas pitää ruuanlaitosta ja kokkaa mielellään koko perheelle. Kukaan näistä sukulaispojista / -miehistä ei myöskään tupakoi tai käytä alkoholia tai muitakaan päihteitä. Tuo täysihoitokuvio on ehkä menneiden vuosikymmenien klisee ja voinut joskus olla tottakin. Nykyaikana tätä ilmiötä kuitenkin määrittää mielestäni ihan muut jutut.

Minunkin tuntemani peräkamarin pojat, ainakin osa, käy töissä ja jotkut asuu omissa kämpissä (toki viikonloput, lomat ja jatkuvasti arkenakin siellä lapsuuden kodissa). Osaavat kyllä kaikenlaista tehdä, tekevätkin, mutta se äidin huolehtiminen on silti samalla tasolla kun lapsella/nuorella yleensä ja henkisesti eivät ole koskaan irtautuneetkaan.

Ongelmallista tämä on siksi, että minun tuntemani peräkamarin pojat eivät kuitenkaan selkeästi ole tyytyväisiä tapaansa elää. Silti ei ole kykyä luoda muita ihmissuhteita ja se elämä typistyy siihen kodin piiriin. Seurustelusta ei puhettakaan, vaikka naiset ilmeisesti kiinnostaisi. Jotenkin se elämä on vaan sellaista että siihen olisi mahdotonta mitään täyspäistä naista saada houkuteltua mukaan.

Elämä ikäänkuin lipuu ohi siinä äidin helmoissa tussaroidessa.

Ja äidit se kun paapoo.

Nro 20 vastaa:

En edelleenkään tunnista tuota paapovien äitien roolia omassa suvussani. Jos jotain selitystä ilmiölle pitäisi lähipiiristä hakea, etsisin sille jotain diagnoosikoodia. Toisen perheen poika on ainakin joskus ollut vahvasti masentunut ja omannut kuolematoiveita. Hyvin monella masennukseen liittyy eristäytyminen. Nuorelle aikuiselle voi sairastuessa olla hyvinkin parempi olla kotona vanhempiensa luona. Toki olisi toivottavaa, että tilanne ei siitä kroonistuisi vaan voinnin kohennettua nuori aikuinen suuntautuisi omaan itsenäiseen elämään.

Kolmannen perheen pojalla taas laaja-alaisten vaikeuksien suhteen saattaisi olla isojakin vaikeuksia vastata yksin elämästään. Epävarmuuden hetkellä tuttu ja turvallinen on usein aina se voittava vaihtoehto.

Lisäksi koen, että suvussamme on monella miespuolisella lievän Aspergerin oireyhtymän piirteitä. Kaikki eivät ole ”people person” ja sekin on nykyään ihan ok.

Vähän kun laajensi suvun määritettä, löysin suvustani vielä neljännen ”peräkamarin pojan” ja vielä yhden tytön. Hän asui vanhempiensa kanssa heidän kuolemaansa asti ja sen jälkeen yksin. Hän meidän kaikkien yllätykseksi avioitui 65-vuotiaana, mutta asuvat puolisonsa kanssa yhä omissa asunnoissaan ja tapaavat useimpina päivinä. Tämä on vähän eriskummallinen kuvio, mutta sopii heille mainiosti.

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moi

Onko siinä jotain pahaa että on "peräkammarin" poika/tyttö? Jos se kaikille sopii niin ok?

Olemme menevä pariskunta, teemme paljon töitä pois kotoa, harrastamme keskenämme paljon, käymme kaksistaan mökillä.. Poikani 26v. asuu kotona, hoitaa kämppää (iso omakotitalo)  ja koiria kun olemme pois. Käy töissä. Teen koko perheelle ruuat ja pesen pyykit, hassua olisi jos yksi tekisi omat ruuat ja pesisi omat pyykkinsä. Matkailemme kaikki yhdessä ja joskus kahdestaan mieheni kanssa.

Jos poikani haluaa muuttaa omaan kotiin, se sopii minulle, mutta nyt tuntuisi hassulta tuhlata iso osa palkasta vuokraan, kun kotona saa asua halvemmalla. En laskuta kotona asumisesta mitään, mutta joskus hän maksaa puolestani jonkun laskun johon ei just ole rahaa.

Ei tuossa ole mitään pahaa, jos se ei haittaa nuoren sosiaalista elämää. Usein se on sen ilmentymä että ei ole ystäviä, ei seksiä, ei kiinnosta mennä minnekkään eikä tavata ketään. Jos saa sosiaalisen elämän hoidettua terveellä tavalla vaikka asuu kotona, niin sitten se on ihan ok.

Itse kirjoitin oman viestini jo tähän ketjuun ( nuori nainen) ja samalla minua jotenkin naurattaa se ajatus, että jos sitten asuisin omillani niin olisi sitten niin sosiaalinen elämä. Asia kun ei ole näin ja olisin yhtä yksinäinen ( ja oikeastaan vielä yksinäisempi) jos asuisin omillani. Olen jo nuorena ollut kiusattu ja jäänyt porukoista tämänkin takia ja niinpä huvittaa se sosiaalisen elämän korostus. Tunnen myös monia nuoria joilla ei ole ystäviä ja se arki on töissä tai koulussa käymistä ilman mitään muuta ohjelmaa. Myös monet työttömät ( niin minäkin) ovat oikeasti hyvin yksinäisiä ja se arki menee siellä kotona. Tähän pitää vielä sanoa, että kaipaisinko sosiaalista elämää ja vastaus siihen on, että en paljonkaan. Minulle riittäisi yksi hyvä samankaltainen ystävä ja muuten en halua käydä missään baareissa ja seksistä en haaveile lainkaan. Muutenkin pakko sanoa, että viihdyn kotona paljon. Perhettäkään en koskaan halua ( ainakaan itse lapsia) joten  minulla ei ole kiirettä senkään asian kanssa yhtään.

Minusta tässä jotenkin korostetaan sitäkin, että ihmisen pitäisi olla tietynlainen ja jos ei ole niin on jotenkin outo. Me olemme erilaisia ja minusta se on vaan hyvä asia. Ei sen takia saisi koskaan ajatella, että ihmisen pitää olla juuri sellainen kuin muut. Sitä painetta kun tulee muutenkin ja välillä ajattelee, että onneksi osaa ajatella erilailla ja se auttaa myös omassa elämässä. Joku sellainen joka ei osaa ajatella niin olisi varmaan todella surullinen jos eläisi minun elämääni, mutta itse osaan hyväksyä asioita ja se auttaa eteenpäin. Jos tätä taitoa ei olisi niin en olisi kestänyt tätä kaikkea niin hyvin. Haluan olla positiivinen ihminen aina, vaikka elämässä ollut vaikeaa.

Jos olet itse tyytyväinen elämääsi, niin hyvä niin. Minun tuntemani peräkamarin pojat eivät tunnu olevan, mutta mitään eväitä tilanteen muuttamiseenkaan ei ole. Minusta vanhemmat ovat toiminnallaan pitkälti aiheuttaneet (ja jatkavat sitä aina vain) poikien saamattomuuden. Ilmeisesti sinun tilanteesi on täysin erilainen.

Haluaisitko ap avata, miten ilmenee tämä useampaan kertaan mainittu ”eivät tunnu olevan tyytyväisiä elämäänsä”?

up

Olen samaa mieltä siitä, että jotain psyk/ neurohaastetta monella näistä on. Ehkäpä siksi äiti hyysää, kun on huomannut poikansa vaikeudet jotka usein suvussa kulkevia... Tämähän ei tilannetta  paranna. Tässäkin ketjussa kerrottu koulukiusaamisesta, arkuudesta ja sos.vaikeuksista joihin altistavat kaikki " erityisyydet". Maalla näitä yhä riittää, kun on helpompi jäädä lapsuudenkotiinsa jatkamalla tilanpitoa ja paeta ongelmaa ankaraan työntekoon.

Ap. kirjoitti:

Mutta on sekin kumma juttu, että eikö nämä aikuiset miehet sitten havahdu tilanteeseen ja tee asialle jotain.

Itse olen huomioinut, että pojat kyllä jollain lailla kamppailevat tuntemuksiensa kanssa, jopa passiivis aggressiivista käytöstä olen nähnyt vanhempia kohtaan. Silti eivät irtaudu kuviosta.

Ja tästä aiheesta on mahdotonta keskustella perheissä, se on täysin vaiettu!

Tätä minäkin mietin. Oma poikani ei koskaan olisi suostunut passattavaksi (eikä tytär) kun aikuisiksi kasvoivat. Joskus olen pojalle sanonut että voin siivota asuntonsa jos haluaa, ihan vain piristykseksi ja mukavaa mieltä tuottaakseni, jyrkkä ei on ollut vastaus  :D  Ja selvennän että en todellakaan ole passaaja/holhoaja äiti joka änkee lastensa elämään. Kunhan nyt joskus mielellään auttaisi, niinkuin autan toisiakin ihmisiä.

Ehkä se on persoonasta ja luonteesta jotenkin kiinni miksi jotkut jäävät äitinsä helmoihin. Tai jollaintavalla alistettuja, jääneet äitinsä määräysvallan alle. Itse olen ollut lapsena ja nuorena todella arka ja pelännyt/jännittänyt kaikkea, silti minusta löytyi itsenäinen puoli ja täysin selvää oli että omilleni muutan (vaikka äiti olisi halunnut pitää vielä kotona) ja otan itse vastuun elämästäni. Eli puuttuuko joiltain miehiltä (ja siis myös naisilta) rohkeutta, ei luoteta siihen että pärjää itsekseen. Ja symbioosi lapsen ja äidin välillä on vinksahtanut.