Peräkamarin poikien äidit ja isät?

Onhan ne sellaisia peräkammarin vanhempia kyllä monasti.

Olen itse peräkammarin poika, jonka edesmennyt äiti oli epävakaa, pysyvästi masentunut juoppo. Koki ettei voi elää ilman miestä, joka huolehtii, ja sanoi suoraan odottavansa että minä elämän hänet isäni kuoleman jälkeen. Ikäeroa heillä vain 9 vuotta isäni hyväksi, mutta tällä oli viiskymppisenä mahdollisesti henkeä uhkaava sairaus, midtä toipui mutta mikä säikytti äitini loppuiäkseen. Kun ilmeni, etten aio häntä elättää, äidissäni ilmeni hillitön pettymys ja kostonhimo. Sanoi että minua olisi pitänyt lyödä kirveellä päähän ja heittää jokeen kun olin vielä niin pieni että minulle olisi mahtanut. Silloin yleensä löin häntä, eli vetäkää nyt mahdottomat pil luraivot, olen lyönyt äitiäni.

Isäni taas häpesi juovaa, lihonnutta ja sekoilevaa eukkoaan, josta supistiin naapureitten ja suvun kesken. Erityisesti suku oli aina isälleni tärkeää. Koki myös lapset itselleen lähinnä riesaksi, joihin kului rahaa, jotka pitivät meteliä yms. Saattoi työnsä puolesta olla pois kotoa ja sitä käytti runsain mitoin hyväkseen. Äitini toki yritti voittaa miehensä viehtymyksen takaisin esim pesemällä tukkansa ja koska käytti aina permanenttia, se oli sitten semmonen afrosäkkärä hänen viinan pöhöttämän naamansa yllä.

Jatkuu...

Peräkammarin poikien vanhemmat, yleensä varsinkin äidin, mahdollistavat pojan peräkammarielämän passaamisellaan ja paapomisellaan. Nämä ”pojat” - oikeasti siis jo aikuiset miehet nauttivat täysihoidosta. Miksi sitä mihinkään muuttaisi, jos on mahdollisuus asua täyden palvelun hotellissa? Äidit voivat muuttaa tilanteen lopettamalla passaamisen.

Peräkammaripoikien vanhemmilta puuttuu usein se painostus, jolla kannustaa poikastaan lähtemään pesästä. Antavat täysin vapaasti pojan jäädä kotiin asumaan antaen kuvan että se on ihan ok. Ja poikahan sitten toki jää. Asiaa pahentavat vielä juurikin äidit passaamisellaan, kuka tahansa täysjärkinen käskisi aikuisen miehen pestä itse kalsarinsa ja siivota jälkensä, mikä toimisi juurikin kannustimena muuttaa omilleen. Sanoisiko, että peräkammaripoikien vanhemmilla/äideillä on liiallinen hoivavietti.

Jatkoa:

Vartuin ja valmistuin ammattiin 1990-luvun laman pahimpaan aikaan ja työtä en tietenkään saanut. Äitini sätti että miten ei aikuinen 19-vuotias mies muka löydä Suomessa työtä? Käski menemään tehtaan portille työtä kysymään kuten hänen nuoruudessaan. Seurasi sellaista opiskelua opiskelun vuoksi ja silloin minulla oli oma talous mm. Helsingissä kaukana kotoa. Mutta lomat ja viikonloputkin vietin kotona, en yksinäisyydessäni muutakaan keksinyt. Äitini tuolloin myös avokätisesti antoi ruokarahaa ja hänen rahoillaan ostettiin tavaroita minulle. En vastustanut, koska rahaa oli minulla oikeasti niukasti ja katsoin että maksakoot nyt, on sen verran tehnyt vahinkoakin.

Äitini kuoli asuessani ulkomailla, mistä olin viimein saanut työtä. Mutta elämä oli silti kurjaa, etenevien mt-ongelmieni takia. Lopuksi minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa loparit ja muuttaa Suomeen vieraan isäni kanssa asumaan. On niin iäkäs ettei pärjää yksin, eli minä Pyöritän taloutta ja elämme hänen eläkkeellään ja säästöillään. Oman työkyvyttömyseläkkeeni säästän oikeastaan kokonaan.

Koen että tiivistin elämänkohtaloni hyvin näihin kahteen viestiin. Loppu.

Mutta on sekin kumma juttu, että eikö nämä aikuiset miehet sitten havahdu tilanteeseen ja tee asialle jotain.

Itse olen huomioinut, että pojat kyllä jollain lailla kamppailevat tuntemuksiensa kanssa, jopa passiivis aggressiivista käytöstä olen nähnyt vanhempia kohtaan. Silti eivät irtaudu kuviosta.

Ja tästä aiheesta on mahdotonta keskustella perheissä, se on täysin vaiettu!

Perägammari kirjoitti:

. Silloin yleensä löin häntä, eli vetäkää nyt mahdottomat pil luraivot, olen lyönyt äitiäni.

..

Sulla taitaa olla myös käsittelemätön naisviha äitisi vuoksi.

Ap. kirjoitti:

Mutta on sekin kumma juttu, että eikö nämä aikuiset miehet sitten havahdu tilanteeseen ja tee asialle jotain.

Itse olen huomioinut, että pojat kyllä jollain lailla kamppailevat tuntemuksiensa kanssa, jopa passiivis aggressiivista käytöstä olen nähnyt vanhempia kohtaan. Silti eivät irtaudu kuviosta.

Ja tästä aiheesta on mahdotonta keskustella perheissä, se on täysin vaiettu!

Joo, se tuntuu olevan niin suuri häpeä että siitä ei voi keskustella. Sekä vanhemmat että lapsi kokevat olevansa epäonnistujia.

Perägammari kirjoitti:

Jatkoa:

Vartuin ja valmistuin ammattiin 1990-luvun laman pahimpaan aikaan ja työtä en tietenkään saanut. Äitini sätti että miten ei aikuinen 19-vuotias mies muka löydä Suomessa työtä? Käski menemään tehtaan portille työtä kysymään kuten hänen nuoruudessaan. Seurasi sellaista opiskelua opiskelun vuoksi ja silloin minulla oli oma talous mm. Helsingissä kaukana kotoa. Mutta lomat ja viikonloputkin vietin kotona, en yksinäisyydessäni muutakaan keksinyt. Äitini tuolloin myös avokätisesti antoi ruokarahaa ja hänen rahoillaan ostettiin tavaroita minulle. En vastustanut, koska rahaa oli minulla oikeasti niukasti ja katsoin että maksakoot nyt, on sen verran tehnyt vahinkoakin.

Äitini kuoli asuessani ulkomailla, mistä olin viimein saanut työtä. Mutta elämä oli silti kurjaa, etenevien mt-ongelmieni takia. Lopuksi minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa loparit ja muuttaa Suomeen vieraan isäni kanssa asumaan. On niin iäkäs ettei pärjää yksin, eli minä Pyöritän taloutta ja elämme hänen eläkkeellään ja säästöillään. Oman työkyvyttömyseläkkeeni säästän oikeastaan kokonaan.

Koen että tiivistin elämänkohtaloni hyvin näihin kahteen viestiin. Loppu.

Kiitos viestistä. Näin jälkeenpäin arvioituna, mitä olisit toivonut äitisi tekevän toisin, ja miten luulet että se olisi vaikuttanut sinuun? Onko jotain tiettyjä tilanteita jotka muistat?

Peräkammaripojilla on usein normaalia lyhyempi elinikäkin. Moni alkoholisoituu ja kuolee muutamassa vuodessa vanhempiensa jälkeen.

Käyn viikossa useamman kerran vanhempieni luona. Olen siis peräkammarinpoika? Kiva tietää.

Vähän saman ilmiön huomannut. Yleensä isä on sulkeutunut, poissaoleva tai alkoholiin menevä. Äiti on yksinäinen ja mielenterveysongelmainen, jolla ei ole mitään omaa elämää. Ei kavereita, ei harrastuksia, ei mitään kodin ulkopuolella. Äiti on ylihuolehtivainen ja lasten suojeleminen on pakko-oireisuuden puolella. Lapset eivät ole saaneet koskaan normaalia itseluottamusta tai itsenäistyneet normaalilla tavalla. Hyysäämisellä lapsiriippuvainen äiti pitää lapset riippuvaisina itsestään ja estää normaalin itsenäistymisen.

Meillä on sama tilanne. Veljeni asuu kyllä omillaan, mutta meni töihin ensimmäistä kertaa yli 30-vuotiaana. Äiti hyysäsi ja huolehti, pesi pyykit ja on ostanut veljelleni kaikki huonekalut, tv:n ja kodin laitteet.

Sekä äitini, isäni että veljeni ovat vähän eristäytyviä ja erakkoluonteisia. Meillä ei puhuta ikinä mitään. Itse aloin opettelemaan sosiaalisia taitoja vasta työelämässä. On ollut kova työ opetella tulemaan huomatuksi ja juttelemaan muille.

Vierailija kirjoitti:

Käyn viikossa useamman kerran vanhempieni luona. Olen siis peräkammarinpoika? Kiva tietää.

Itse tiedät oletko vai et. Tai opit tietämään jossain vaiheessa elämääsi... Kannattaa nuorena jo kuulostella sitä omaa tilannetta ettei tarvitse katkeroitua vanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Vähän saman ilmiön huomannut. Yleensä isä on sulkeutunut, poissaoleva tai alkoholiin menevä. Äiti on yksinäinen ja mielenterveysongelmainen, jolla ei ole mitään omaa elämää. Ei kavereita, ei harrastuksia, ei mitään kodin ulkopuolella. Äiti on ylihuolehtivainen ja lasten suojeleminen on pakko-oireisuuden puolella. Lapset eivät ole saaneet koskaan normaalia itseluottamusta tai itsenäistyneet normaalilla tavalla. Hyysäämisellä lapsiriippuvainen äiti pitää lapset riippuvaisina itsestään ja estää normaalin itsenäistymisen.

Meillä on sama tilanne. Veljeni asuu kyllä omillaan, mutta meni töihin ensimmäistä kertaa yli 30-vuotiaana. Äiti hyysäsi ja huolehti, pesi pyykit ja on ostanut veljelleni kaikki huonekalut, tv:n ja kodin laitteet.

Sekä äitini, isäni että veljeni ovat vähän eristäytyviä ja erakkoluonteisia. Meillä ei puhuta ikinä mitään. Itse aloin opettelemaan sosiaalisia taitoja vasta työelämässä. On ollut kova työ opetella tulemaan huomatuksi ja juttelemaan muille.

Voi vitsit, on kyllä niin tutunlainen tilanne. Mutta minä ihmettelen kuinka minusta, tytöstä tuli kuitenkin sosiaalinen, eläväinen nuori ja omillaan pärjäävä aikuinen.

Perheellistymiseni myötä olen tullut riippuvaiseksi miehestäni ja kuvittelen nyt näkeväni kaikenlaisia varoitusmerkkejä ympärilläni. Jotenkin kammoan tuota kohtaloa kovasti jostain syystä. On raskasta saurata läheltä lapsuudenperheen kuviota, kun tuntuu ettei ihmiset voi hyvin näistä riippuvuussuhteista johtuen.

Koen kuitenkin, ettei asia minulle kuulu, joten muiden tunteita säästäen vaikenen.

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyn viikossa useamman kerran vanhempieni luona. Olen siis peräkammarinpoika? Kiva tietää.

Itse tiedät oletko vai et. Tai opit tietämään jossain vaiheessa elämääsi... Kannattaa nuorena jo kuulostella sitä omaa tilannetta ettei tarvitse katkeroitua vanhempana.

En ole enää nuori. En vain ole koskaan osannut yhdistää vanhempiensa kanssa ajan viettämistä merkkinä peräkammarinpoikuudesta.

Perägammari kirjoitti:

Olen itse peräkammarin poika, jonka edesmennyt äiti oli epävakaa, pysyvästi masentunut juoppo. Koki ettei voi elää ilman miestä, joka huolehtii, ja sanoi suoraan odottavansa että minä elämän hänet isäni kuoleman jälkeen. Ikäeroa heillä vain 9 vuotta isäni hyväksi, mutta tällä oli viiskymppisenä mahdollisesti henkeä uhkaava sairaus, midtä toipui mutta mikä säikytti äitini loppuiäkseen. Kun ilmeni, etten aio häntä elättää, äidissäni ilmeni hillitön pettymys ja kostonhimo. Sanoi että minua olisi pitänyt lyödä kirveellä päähän ja heittää jokeen kun olin vielä niin pieni että minulle olisi mahtanut. Silloin yleensä löin häntä, eli vetäkää nyt mahdottomat pil luraivot, olen lyönyt äitiäni.

Isäni taas häpesi juovaa, lihonnutta ja sekoilevaa eukkoaan, josta supistiin naapureitten ja suvun kesken. Erityisesti suku oli aina isälleni tärkeää. Koki myös lapset itselleen lähinnä riesaksi, joihin kului rahaa, jotka pitivät meteliä yms. Saattoi työnsä puolesta olla pois kotoa ja sitä käytti runsain mitoin hyväkseen. Äitini toki yritti voittaa miehensä viehtymyksen takaisin esim pesemällä tukkansa ja koska käytti aina permanenttia, se oli sitten semmonen afrosäkkärä hänen viinan pöhöttämän naamansa yllä.

Jatkuu...

Minulla on aika saman tapainen menneisyys, sillä erolla, että vanhemmat lopulta erosivat ja jäimme isän kanssa kahdestaan. Äiti onnistui uuvuttamaan meidät molemmat masennuksen partaalle käytöksellään. Kyse oli kuitenkin yli 10v ajanjaksosta. En mene yksityiskohtiin, koska pelkään, että joku voisi tunnistaa.

Mutta elämä alkoi helpottaa. Itseasiassa teimme isän kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä asioita, kuten autojen korjausta ja kävimme kalalla. En usko, että pois muuttaminen olisi ollut mikään iso asia, mutta en tahtonut jättää isää aivan yksin tänne maaseudulle. No, lopulta kävin lisää kouluja ja pääsin hyvään teknologiateollisuuden työpaikkaan vakituiseksi. Ilmän isäni tukea en olisi tähän pystynyt. Kiitos sinulle, maailman paras isä.

Nyt on omakotitalo ostettuna ja olen kunnostaunut muillakin elämän osa-alueilla, mutta nuoruus tavallaan meni ohi. 

-Mies alle kolmen kympin

Minua on mies ja suku painostanut, että pitäisi olla pojalle vähemmän huolehtiva, että nyt hänestä tulee peräkammarinpoika.

On kuitenkin nyt kohta täysikäinen, osaa kokata ja siivota, on itsenäinen ja hyväitsetuntoinen, ja aikoo vakaasti lähteä opiskelemaan.

Itse olen koko ajan tehnyt ratkaisuja, joilla varmistan että minulla on muutakin elämää, kun hän muuttaa kotoa. Olin kotona pari vuotta, mutta lähdin sitten työhön joka edisti uraani.

Pysyin lähellä töissä, kun hän oli alakoululainen, mutta hain etenemisen takia työn, jossa käyn kauempana ja olen iltoja, kun hän oli 15.

Eron jälkeen aloin jossain vaiheessa seurustella jälleen, että minulla on muutakin elämää kuin poika.

Annoin hänen jäädä yöksi yksin kotiin jo kun hän oli 14. Annoin viettää viikonlopunkin yksin kun oli 16, annoin vain ruokarahaa.

Puhumme välillä siitä, miten hän lähtee opiskelemaan ja hänellä on oma koti, se on ihan positiivinen asia joka on hänelle mieluinen ajatus, ja kuuluu aikuistumiseen.

Luulen, että peräkammarinpoikia ei tule rakastamalla ja huolehtimalla, vaan takertumalla.

Ap. kirjoitti:

Perägammari kirjoitti:

Jatkoa:

Vartuin ja valmistuin ammattiin 1990-luvun laman pahimpaan aikaan ja työtä en tietenkään saanut. Äitini sätti että miten ei aikuinen 19-vuotias mies muka löydä Suomessa työtä? Käski menemään tehtaan portille työtä kysymään kuten hänen nuoruudessaan. Seurasi sellaista opiskelua opiskelun vuoksi ja silloin minulla oli oma talous mm. Helsingissä kaukana kotoa. Mutta lomat ja viikonloputkin vietin kotona, en yksinäisyydessäni muutakaan keksinyt. Äitini tuolloin myös avokätisesti antoi ruokarahaa ja hänen rahoillaan ostettiin tavaroita minulle. En vastustanut, koska rahaa oli minulla oikeasti niukasti ja katsoin että maksakoot nyt, on sen verran tehnyt vahinkoakin.

Äitini kuoli asuessani ulkomailla, mistä olin viimein saanut työtä. Mutta elämä oli silti kurjaa, etenevien mt-ongelmieni takia. Lopuksi minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa loparit ja muuttaa Suomeen vieraan isäni kanssa asumaan. On niin iäkäs ettei pärjää yksin, eli minä Pyöritän taloutta ja elämme hänen eläkkeellään ja säästöillään. Oman työkyvyttömyseläkkeeni säästän oikeastaan kokonaan.

Koen että tiivistin elämänkohtaloni hyvin näihin kahteen viestiin. Loppu.

Kiitos viestistä. Näin jälkeenpäin arvioituna, mitä olisit toivonut äitisi tekevän toisin, ja miten luulet että se olisi vaikuttanut sinuun? Onko jotain tiettyjä tilanteita jotka muistat?

Yleensä luulen että äiti ei kuulu pojan elämään, eli naisten pitää antaa isiensä kasvattaa pojat. Ellei isästä siihen ole, pojat pitää jättää "heitteille", eli huolehtia perustarpeista muttei mistään muusta.

Itse pitää tähän sanoa, että itse olen kotona asuva nuori nainen ja varmasti täyttäisin jo sen "peräkamari"-määritelmän. Omassa tapauksessa vanhemmat todellakin ovat aina sanoneet, että pitäisi opiskella ja oikeastaan minua ei ole koskaan mitenkään erityisesti huolehdittu vaan mieluummin olen saanut selvitä kaikista jutuista itse ja muutenkin olen meillä se, joka tekee kaikki kotityöt joten en odota mitään palveluksia. Oma tilanne on mieluummin ollut sellainen, että minulla on paljon huonoja kokemuksia ihmisistä ja on kiusattu sekä olen yksinäinen muutenkin. Tähän päälle huono rahatilanne ja se etten ole päässyt opiskelemaan niin nämä ovat syynä siihen, että asun vielä täällä kotona. Eli aina se kaikki ei ole niin yksinkertaista vaan monia syitä siihen miksi kaikki menee näin.

Uskon myös, että moni kaltaiseni häpeää elämäänsä jo valmiiksi hyvin paljon ja muiden pilkkaaminen tai arvostelu vielä pahentaa kaikkea ja silloin tuntee niin, että on täysin epäonnistunut ihminen, kun on tässä tilanteessa. Jotenkin se kaikki tuntuu siltä, että olet sitten sellainen ihminen joka ei ole tehnyt asioita oikein ja olet jo valmiiksi täysin viallinen. Itsekin monesti häpeän tätä kaikkea ja toivoisin ihmisten ymmärtävän, että joskus elämä meneekin erilailla, kuin tahtoisi. Aina pitää miettiä, että joskus tätä kaikki ei ole mikään oma valinta vaan elämäntilanteen sekä voinnin kannalta parempi vaihtoehto. Suomessa nyt muutenkin tuntuu olevan rikollinen jos vielä täysi-ikäisenä asuu kotona ja toisaalta ulkomailla ei ole  mitenkään ihmeellistä.

Vierailija kirjoitti:

Peräkammarin poikien vanhemmat, yleensä varsinkin äidin, mahdollistavat pojan peräkammarielämän passaamisellaan ja paapomisellaan. Nämä ”pojat” - oikeasti siis jo aikuiset miehet nauttivat täysihoidosta. Miksi sitä mihinkään muuttaisi, jos on mahdollisuus asua täyden palvelun hotellissa? Äidit voivat muuttaa tilanteen lopettamalla passaamisen.

Mulla on sinällään kokemusta aiheesta, että suvussa on kolmessa perheessä tämmöinen peräkamarin poika -ilmiö. Toivoisin kyllä, että aiheelle olisi joku vähän nätimpi ja neutraalimpi nimi. Joka tapauksessa meidän suvussa kaikki tyttäret ovat olleet itsenäisiä ja omatoimisia, poikien kanssa sitten iso vaihteluväli.

Ensimmäisessä perheessä on kolme tervettä aikuista poikaa, joilla ei ole aikomustakaan muuttaa kotoaan. Vanhin on saanut käytyä ammattikorkeakoulun ja on vakituisessa työsuhteessa. Toisessa perheessä poika on jäänyt ja eristäytynyt kotiin. On itse tähän tilanteeseen hyvinkin tyytyväinen eikä halua ihmisten ilmoille. Nuorempana kirjoitti hyvin arvosanoin lukiosta, kävi armeijan ja aloitti yliopisto-opinnot. Kolmannessa perheessä poika on näistä kaikista nuorin ja selvästi vuosi vuodelta vetäytyvämpi. Koulumenestyksestä tms. vanhemmat eivät ole koskaan puhuneet sanallakaan, mutta oletan hänellä olevan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, jotka ovat ehkä olleet syömässä itsetuntoa.

En tunnista tuota täyshoitoilmiötä ollenkaan! Ensimmäisessä perheessä pojat tekevät kotona monenlaista, ovat keskenään vaihtaneet parkettilattiaa ja tehneet monenlaista puutarha- ja remonttityötä. Perheen isä on kuollut, ja pojat hoitavat isän osan kotitaloudesta. Toisen perheen poika taas pitää ruuanlaitosta ja kokkaa mielellään koko perheelle. Kukaan näistä sukulaispojista / -miehistä ei myöskään tupakoi tai käytä alkoholia tai muitakaan päihteitä. Tuo täysihoitokuvio on ehkä menneiden vuosikymmenien klisee ja voinut joskus olla tottakin. Nykyaikana tätä ilmiötä kuitenkin määrittää mielestäni ihan muut jutut.