Kysymys: sukulaisteini joka ei ikinä kiitä lahjoista...

Vierailija kirjoitti:

Olisin lopettanut lahjojen antamisen ensimmäiseen unohdettuun kiitokseen. Käytöstavat pitää olla, muuten ei ansaitse lahjoja.

Mina olisin seuraavana "lahjapaivana " lahettanyt kortin jossa ilmoittaisin etta olen sinun nimissasi lahjoittanut x-summan hyvantekevaisyyteen.

Mulla on yksi sukulaisteini jolle en aina osta lahjaa. Nyt ostin jonkun lahjakortin synttäreiksi, mutta minusta ei olisi ollut väärin olla ostamatta lahjaa, jos teini ei kerran osaa mitään toivettakaan esittää. Varakkaan perheen lapsi, joka saa jo muutenkin "kaiken" minkä tarvitsee, eikä halua enempää. Joululahjaa en osta, kun vanhempansa varmasti ostavat jo niin kalliita lahjoja, että ihan turha minun mennä arvailemaan.

Eli olisin itse jossakin yhteyksissä, kyselisin toiveita jne. ja jos ei osaa mitään sanoa, niin ei varmaan tarvitse lahjaa. Luulen että maailma on muutenkin muuttumassa erilaiseksi, eikä lahjojen antaminen ole enää niin itsestäänselvää ja hyvä niin (koska jos miettii mitä lahjoja olen itsekkin aikanaan saanut, niin moni niistä lahjoista on ollut aivan turhia. Varsinkin tavaralahjat jos ei ole kysytty mitä haluaisin ja on jokunen lahjakorttikin mennyt vanhaksi).

Vierailija kirjoitti:

Lopetimme miehen siskon tyttöjen lahjomisen kun ei meille lapsettomalle pariskunnalle tullut koskaan joulukukkaa, punkkupulloa tai edes kiitostekstaria. Ihan älytöntä. Synttäreille ei kehtaa mennä tyhjin käsin mutta silloinkin viedään vaan ihan jotain pientä, koska tarjottavat on tyyliin keksejä ja kiitosta ei silloinkaan tule. Ihan rahastamisen meininki. 

Oman lapseni kohdalla emme ole koskaan pitäneet ristiäisiä tai synttärikahveja, ihan turhaa ja vanhanaikaista. Niiden sukulaisten näkeminen riittää keiden kanssa ollaan muutenkin tekemisissä ja synttäreinä saa paljon lahjoja meiltä ja tehdään yhdessä jotain kivaa. Kaverisynttärit tottakai saa. 

N30

Olette lapseton pariskunta, mutta sulla on kuitenkin lapsi?

Kun lapsenlapsi oli pieni aitinsa aina lahetti videon lahjan aukaisemisen ilosta. Nyt han osaa jo itse kirjoittaa kiitoskirjeen mutta saamme kuitenkin viela videoita joissa tanssitaan ympari taloa uuden lahjan kanssa. 

Asutaan ihan eri puolilla USAaa. Kiittaminen on taalla jo lapsena opittu tapa.

Se on hyvin loukkaavaa, kun itse on nähnyt vaivaa lahjojen hankinnassa ja lähettämisessä, eikä kiitosta kuuluu koskaan. Sekin ihmetyttää, että edes vanhemmat eivät kiitä lapsen/nuoren puolesta, ja näin lahjan antajana sitä jää ihmettelemään, että onko lahjat edes menneet perille. Jos lahjat eivät ole olleet mieleisiä, niin olisi mukava saada siitäkin kommenttia. Yleensä yritän aina urkkia etukäteen sitä mikä/mitkä olisivat sopivia lahjoja. Joskus tekisi mieleni luopua kokonaan kaikista lahjojen hankkimisista, ja käyttää nekin rahat vaikka itsensä hemmotteluun. Kiittämättömyys on niin junttia ja epäkohteliasta.

Vierailija kirjoitti:

Se on hyvin loukkaavaa, kun itse on nähnyt vaivaa lahjojen hankinnassa ja lähettämisessä, eikä kiitosta kuuluu koskaan. Sekin ihmetyttää, että edes vanhemmat eivät kiitä lapsen/nuoren puolesta, ja näin lahjan antajana sitä jää ihmettelemään, että onko lahjat edes menneet perille. Jos lahjat eivät ole olleet mieleisiä, niin olisi mukava saada siitäkin kommenttia. Yleensä yritän aina urkkia etukäteen sitä mikä/mitkä olisivat sopivia lahjoja. Joskus tekisi mieleni luopua kokonaan kaikista lahjojen hankkimisista, ja käyttää nekin rahat vaikka itsensä hemmotteluun. Kiittämättömyys on niin junttia ja epäkohteliasta.

Niin ja härskeintä tässä on se, että minä, lahjojen antaja, en ole koskaan saanut edes korttia juhlapäivänä. Olisi ihan mukavaa, jos jouluna saisi vaikka suklaarasian, mutta ei. Arvatkaa tuleeko juhlamieli, kun lahjoja jaettaessa jäisit kokonaan ilman. Ehkä joidenkin ihmisten osa on olla aina antajana, ei koskaan saajana. Vaaditaan kyllä, mutta itse ei annetta mitään.

Minä olin tuollainen kiittämätön teini.

En tosin oikeasti ollut kiittämätön, vaan vanhempani eivät ole koskaan opettaneet kiittämään (tai muitakaan normaaleja kohteliaisuussääntöjä). Joskus omilleni muutettuani ja vähän aikuistuttuani tajusin, miten juntti olen ollut ja että kiittää täytyy, vaikka se ei tule luonnostaan.

Edelleen kiittäminen on vaikeaa ja tuntuu jotenkin kiusalliselta. Sain toisinaan teininä palautetta sukulaisilta, yleensä äitini välityksellä, siitä että olen epäkohtelias. Se tuntui pahalta, koska en ollut kiittämätön pahuuttani vaan en "kehdannut" kiittää. Ja kun se kiittäminen venyi ja venyi niin sitä vaikeammaksi se tuli. Tästä seurasi, että tuntuu että tietyt sukulaiset pitävät minua jotenkin pahana ja ilkeänä, vaikka asia ei ole niin.

Niin, ja kun sukulaiset valittivat äidilleni käytöksestäni, äiti syytti minua huonokäytöksiseksi. Vaikka ei ole ikinä vaatinut meitä kiittämään eikä itse koskaan kiitä ketään perheenjäsentä. Edelleen jos vaikkapa syödään lapsuudenperheen kesken, kukaan ei pyydä mitään kohteliaasti eikä kiitä.

Vierailija kirjoitti:

Minä tulkitsen kiittämättä jättämisen siten, että saaja ei olisi halunnut lahjaa. Eli lahja oli jotenkin huono tai vaan turha saajalleen, eikä saaja ilahtunut siitä.

Joten jättäisin jatkossa lahjat ostamatta, ei tulisi kellekään paha mieli.

Miksi se, että joskus epäonnistuu lahjavalinnassa, olisi mikään ongelma? Eivätköhän kaikki ole joskus ostaneet lahjan, joka ei osunut aivan kohdalleen. Haluatko, että lahjan saaja kiittää lahjasta ja kehuu sitä, vaikka se ei olisi ollut mieluisa, vain jotta et pahoittaisi mieltäsi? Etkö tunnista toisen ilmeestä tai äänensävystä, jos kiitos on vilpillinen?

Minulla on yksi sukulainen, joka sisustusmaustani välittämättä lahjoittaa minulle kaikenlaista kodintavaraa. Käydessään kylässä hän aina nuuskii asuntoni ja ihmettelee ääneen, jos jokin hänen antamansa lahja ei ole esillä. Minusta tässä ei ole kyse lahjoittamisen ilosta vaan vallankäytöstä.

Antakaa näille niitä vuohi kehitysmaahan-lahjakortteja. Siinäpä miettivät sitten.

Minun kummilapset ovat kiittäneet aina. Silti on päätetty, että rippikoulun jälkeen ei enää lahjoja osteta. Tämä on siis sukulaisten kanssa sovittu ja suosittelen kyllä kaikille.

Minulla on kolme lähisukulaisteiniä, eikä kukaan kiitä lahjoista.

Minulla on myös oma teini. Ihan lapsesta saakka, olen vahtinut, että hän lähettää kiitosviestit kaikille ja kas, nykyään hän tekeekin sen jo ihan oma-aloitteisesti.

Vanhempien tulisi siis opastaa, miten toimia.

Huomattu on! Vanhin kummilapsi on miehen veljen lapsi, nyt jo parikymppinen opiskelija. Synttäreillä on käyty, on lahjottu joulut rippijuhlat ja ylppärit. Monta vuotta ostimme lahjan myös kummilapsen sisarelle jouluna. Ei kiitosta; saimme itse toimittaa lahjat heille 70 km päähän kotiovelle tai sitten postittaa; ikinä ei ollut sattumoisin asiaa meille ennen joulua heillä. Lopetin joulukortin lähettämisen kun sitäkään ei kummilapsen puolelta enää tullut.

Yo-juhlissa kelpasi raha. Kiitoskorttia tahi kuvaa ei koskaan tullut.

Asumme isossa kaupungissa ja meilläkin on omia lapsia, joiden syntymäpäiville ei miehen veljen perhe ehtinyt. Ei edes korttia. Mutta kummilapselle piti ostaa kerran kimppalahjaksilahjaksi soitin ja tietysti tehtävä jäi minulle. Ostin, paketoin, kirjoitin korttiin lahjan "antajien" nimet ja vein sinne hevon kuuseen ovelle.

Enkä saanut "kimpalta" penniäkään koskaan takaisin.

Joo en lahjo enää. Itseni on opetettu muistamaan kummeja; kortti lähtee edelleen vaikka olen jo keski-iässä ja jos saan lahjoja heiltä joskus niin kiitän AINA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tulkitsen kiittämättä jättämisen siten, että saaja ei olisi halunnut lahjaa. Eli lahja oli jotenkin huono tai vaan turha saajalleen, eikä saaja ilahtunut siitä.

Joten jättäisin jatkossa lahjat ostamatta, ei tulisi kellekään paha mieli.

Miksi se, että joskus epäonnistuu lahjavalinnassa, olisi mikään ongelma? Eivätköhän kaikki ole joskus ostaneet lahjan, joka ei osunut aivan kohdalleen. Haluatko, että lahjan saaja kiittää lahjasta ja kehuu sitä, vaikka se ei olisi ollut mieluisa, vain jotta et pahoittaisi mieltäsi? Etkö tunnista toisen ilmeestä tai äänensävystä, jos kiitos on vilpillinen?

Minulla on yksi sukulainen, joka sisustusmaustani välittämättä lahjoittaa minulle kaikenlaista kodintavaraa. Käydessään kylässä hän aina nuuskii asuntoni ja ihmettelee ääneen, jos jokin hänen antamansa lahja ei ole esillä. Minusta tässä ei ole kyse lahjoittamisen ilosta vaan vallankäytöstä.

Pointti oli nimenomaan se, että en odota edes kiitosta huonosta lahjasta. Jos joku jättää kiittämättä, niin tulkitsen kaikessa hiljaisuudessa sen tarkoittavan sitä, että lahja oli huono. En kysele perään, koska se olisi kiusallista molemmille, sekä minulle että lahjan saajalle.

Juuri tästä syystä ajattelisin, että turvallisinta on jättää jatkossa lahjat ostamatta jos ei suoria toiveita tule, koska en selkeästi osaa ostaa sopivaa. Tämä oli ihan neutraali toteamus ja minusta järkevin tapa toimia, turhaa ostaa lahjoja jotka eivät ole saajalleen mieleen. Se olisi tuhlausta.

Meillä lapset lähettävät kiitokseksi kortin ja kummallisen usein kummi, mummi ja muut sukulaiset ei kiitä siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetimme miehen siskon tyttöjen lahjomisen kun ei meille lapsettomalle pariskunnalle tullut koskaan joulukukkaa, punkkupulloa tai edes kiitostekstaria. Ihan älytöntä. Synttäreille ei kehtaa mennä tyhjin käsin mutta silloinkin viedään vaan ihan jotain pientä, koska tarjottavat on tyyliin keksejä ja kiitosta ei silloinkaan tule. Ihan rahastamisen meininki. 

Oman lapseni kohdalla emme ole koskaan pitäneet ristiäisiä tai synttärikahveja, ihan turhaa ja vanhanaikaista. Niiden sukulaisten näkeminen riittää keiden kanssa ollaan muutenkin tekemisissä ja synttäreinä saa paljon lahjoja meiltä ja tehdään yhdessä jotain kivaa. Kaverisynttärit tottakai saa. 

N30

Olette lapseton pariskunta, mutta sulla on kuitenkin lapsi?

En ole kirjoittaja, mutta aika luonnollista lienee että pariskunta on ollut lapseton ENNEN sitä lasten saamista.

Omasta mielestäni vanhempien velvollisuus on muistuttaa kiittämisestä tai kiittää lapsen puolesta silloin kun lapsi on vielä pieni. Kun kyse on about 10 vuotiaasta ja siitä ylöspäin, tulisi jo kotoa olla saatu sellainen kasvatus että osaa ja ymmärtää itse kiittää saamastaan lahjasta, varsinkin kun se on tehty niin äärettömän helpoksi nykypäivänä eli tekstiviesti riittää mainiosti!

Ja kiittää pitää vaikkei lahja nyt sattuisi niin hirveästi miellyttämään...

En ymmärrä miksi annat lahjoja ventovieraalle. Taidat olla ihan pihalla.

Ja aivan turhaan nyt sanot "ei se ole ventovieras vaan mun sukulainen!"

Se on ventovieras jos et yhtään ymmärrä sitä, jos et ymmärrä sen käytöstä, jos et ymmärrä miksi se ei sua kiitä.

Veikkaan että teini ei erikseen kiitä ihan siitä käytännön syystä ettei sillä ole sinua missään sopivassa somekanavassa. Ajatus saattaa riittää siihen että ehkä äiti tai isä kiittää kun ovat sinuun yhteydessä, mutta jos kerran olette aika vieraat, ei teinillä oikeasti ole motivaatiota erä yhteystietojasi mistään.

Teinien äitinä on kyllä sanottava että en ole ihan kaikista heille lähetetyistä lahjoista kartalla, koska ne eivät kulje enää minun kauttani kuten pikkulasten aikana. En siis ihan oikeasti voi muistuttaa kiittämisestä, kun en välttämättä tiedä heidän mitään saaneenkaan. Voin vain toivoa, että oppi on mennyt perille, mutta takuuseen en mene.

Te ette tiedä mitä LAHJA on. Lahja on lahja. Se annetaan, se on siinä, annettu, toivottavasti vastaanottajalle on siitä jotain iloa. Jos antaa lahjan niin antaja ei vaadi mitään, lahja ei velvoita mihinkään, ei edes kiitokseen. Lahja ei velvoita.

Jos te velvoitatte saajan johonkin - esim kiittämiseen - niin kyseessä ei ole lahja vaan MAKSU tai lahjus. Miksi te lahjotte sukulaisianne, mistä te heille oikein maksatte? Mikä teitä oikein vaivaa?

--

Minulla oli aikoinaan sukulaisia jotka väkisin tahtoivat antaa minulle lahjoja. Sanoin heille monta kertaa että minulle ei tarvitse antaa mitään. Silti he antoivat, oikein vaativat että minun täytyi ne lahjat heiltä ottaa. En tarvinnut niitä tavaroita joten annoin ne eteenpäin hyväntekeväisyyteen jotta niistä olisi iloa edes jollekin. Turhaan ne tavarat minulla varastossa lojuisivat ikiajat käyttämättöminä. Myöhemmin sukulaiset kysyivät missä ne tavarat ovat, ilmoitin että annoin ne hyväntekeväisyyteen ja he suuttuivat. Heidän mielestään olin kiittämätön ja mukamas loukkasin heitä. Mitäh? Eikös lahjan tarkoitus ole tuottaa jotain iloa? Minulle lahjasta ei ollut iloa mutta hyväntekeväisyyden kautta siitä samasta lahjasta saattaa olla iloa edes jollekin! Mutta ei, sukulaisten mielestä mulla on kuulemma velvollisuus pitää ne tavarat joita he olivat mulle lahjana antaneet, mun täytyy pitää ne vaikka varasto olisi niitä jo tupaten täynnä. Sairasta!

Nyt on välit ikiajoiksi poikki sukulaisiin, luojan kiitos. Mulla on myös ystäviä, läheisiä, siis ihmisiä jotka oikeasti välittävät musta. Aivan sama antaako ne mulle lahjoja vai ei. Välittäminen on paljon tärkeämpää kuin mitkään maailman lahjat.

Te ette osaa välittää toisesta ihmisestä ja sitten te ihmettelette kun he eivät välitä teistä.