Kuinka päästä eroon kateudesta ja katkeruudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen en omasta tahdosta lapseton, miehen tahdosta lapseton. Syitä ja taustaa en jaksa selittää tässä eikä se tähän liity, vaan kyse on nyt tuosta kateudesta ja katkeruudesta ja puhun siitä.

Minäkin tunnen välillä edelleen tosi syvää kateutta muita kohtaan ja katkeruutta itseäni ja elämääni kohtaan lapsettomuuden vuoksi. Mutta en enää niin paljon kuin ennen. Jossain vaiheessa kirjoitin mm tänne palstalle kauheita viestejä jossa haukuin kaikkia perheellisiä yms. Olin tulossa aivan sairaaksi siitä kateudesta ja katkeruudesta.

Mikä mulla on siihen auttanut, on että olen löytänyt juuri-syyn miksi olen kateellinen ja katkera. Minulla se on lapsettomuus ja sen aiheuttama suru ja se tilanne, että se asiaan liittyvä voimattomuutta aiheuttava seikka että lapsettomuus ei ollut minun päätökseni. Tiedän että se on se tuska, mikä kateuden ja katkeruuden aiheuttaa.

Tunnen vähemmän katkeruutta ja kateutta kun suren tuota juuri-syytä ihan rauhassa. Siis itken ja suren. Muille ihmisille olen ystävällinen enkä kaipaa sääliä, en ole marttyyri tai ryve itsesäälissä. Kyse on puhtaasti yksityisestä surusta ja sen surun käsitteleminen ja tunteminen on auttanut pääsemään katkeruudesta ja kateudesta.

Olen myös tullut uskoon ja rukoilen paljon ja uskonto on tuonut sisältöä elämääni. Sanokoon kuka mitä tahansa uskosta.. en välitä. En ole mitenkään uskovaisissa piireissä liikkuva ihminen eikä lähisuvussa, ystävissä tai perheessä tms ole uskovaisia. Jumalan ja uskon avulla olen myös päässyt kateudesta ja katkeruudesta yli ja saanut voimaa suruuni.

Kateus ja katkeruus on luonnollisia tunteita joita jokainen kokee joskus. Mutta kyllä sen huomaa kun se menee yli. Jos mä en olisi alkanut surra ja kääntynyt Jumalan puoleen, olisin täynnä vihaa enkä olisi enää minä. Katkeruus ja kateus alkoi muuttaa minua ihmisenä enkä pitänyt siitä.

Se on tosin jäänyt että itseäni kohtaan olen katkera niin että rankaisen itseäni olemalla syömättä.. ja soimaan paljon kun en laihdu koska syön myös sen verran etten pääse laihtumaan. Se on vielä jäänne katkeruudesta, että haluaisin tavallaan kuihduttaa itseni pois, ja osa minusta haluaa että olisin niin laiha että kaikki kadehtisivat minua. Ymmärrän ettei tämä ole terve ajatuskuvio, mutta tämä on tullut mukaan tämän lapsettomuusasian kanssa. Uskon ja rukoilen, että tämäkin menee ohi mutta katkeruudesta luopuminen ja surun käsittely vie aikansa.

Voimia sinulle.

Hienoa, että olet päässyt asian kanssa sinuiksi. Oletko ajatellut, että vaikkei sinulla ole omia lapsia, voisit olla todella tärkeä ihminen jollekin toisen lapselle? Saisit sillä tavalla kokea, millaista on olla "äiti" ja tärkeä? Ja hoivata.

Minulla oli sellainen kiva varamummo, Saima-täti, jolle ei ollut koskaan tullut omia lapsia miehensä kanssa. Hän hoiti minua lapsena ja hänen luokseen oli ihana mennä. Saima-täti oli minulle todella tärkeä. Hän leipoi ja ompeli kanssani. Kävin Saimaa katsomassa aina, kun menin kotiin opiskeluaikoinani muutenkin käymään. Nyt Saima on suojelusenkelinäni jo toisessa ulottuvuudessa. Rakas, ihana Saima!

Ihana, kiitos tästä.

Olen koittanut ajatella noin ja kummilapseni äiti sanoikin ihanasti, että hänen lapselleen tulen olemaan ja olen tärkeä.

Itse kai pelkään että joku kokee että yritän omia toisten lapsia, jos yritän olla läheinen jonkun lapsen elämässä. En halua väkisin kenenkään elämään tunkea. Esimerkiksi ystävieni lasten ristiäisiin tai nimiäisiin ei ole kutsuttu ikinä, ei kutsuta lasten syntymäpäiville koska minulla ei ole lapsia mutta muut ystävät joilla on lapsia kutsutaan yms. Kerran sattumalta kuulin syntymäpäivistä niin kutsuin itse itseni kun muutkin ystäväni olivat menossa. Mutta on hyvin vaikea luoda läheisiä suhteita toisten lapsiin lapsettomana.

Jospa nämä lapsekkaat ystäväsi ajattelevat, että tämä lapsettomuus on teille (sinulle) niin kipeä asia, etteivät halua hieroa omia lapsiaan sinun naamaasi eivätkä siksi kehtaa edes kutsua sinua lastensa synttäreille? Puhuminen auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen en omasta tahdosta lapseton, miehen tahdosta lapseton. Syitä ja taustaa en jaksa selittää tässä eikä se tähän liity, vaan kyse on nyt tuosta kateudesta ja katkeruudesta ja puhun siitä.

Minäkin tunnen välillä edelleen tosi syvää kateutta muita kohtaan ja katkeruutta itseäni ja elämääni kohtaan lapsettomuuden vuoksi. Mutta en enää niin paljon kuin ennen. Jossain vaiheessa kirjoitin mm tänne palstalle kauheita viestejä jossa haukuin kaikkia perheellisiä yms. Olin tulossa aivan sairaaksi siitä kateudesta ja katkeruudesta.

Mikä mulla on siihen auttanut, on että olen löytänyt juuri-syyn miksi olen kateellinen ja katkera. Minulla se on lapsettomuus ja sen aiheuttama suru ja se tilanne, että se asiaan liittyvä voimattomuutta aiheuttava seikka että lapsettomuus ei ollut minun päätökseni. Tiedän että se on se tuska, mikä kateuden ja katkeruuden aiheuttaa.

Tunnen vähemmän katkeruutta ja kateutta kun suren tuota juuri-syytä ihan rauhassa. Siis itken ja suren. Muille ihmisille olen ystävällinen enkä kaipaa sääliä, en ole marttyyri tai ryve itsesäälissä. Kyse on puhtaasti yksityisestä surusta ja sen surun käsitteleminen ja tunteminen on auttanut pääsemään katkeruudesta ja kateudesta.

Olen myös tullut uskoon ja rukoilen paljon ja uskonto on tuonut sisältöä elämääni. Sanokoon kuka mitä tahansa uskosta.. en välitä. En ole mitenkään uskovaisissa piireissä liikkuva ihminen eikä lähisuvussa, ystävissä tai perheessä tms ole uskovaisia. Jumalan ja uskon avulla olen myös päässyt kateudesta ja katkeruudesta yli ja saanut voimaa suruuni.

Kateus ja katkeruus on luonnollisia tunteita joita jokainen kokee joskus. Mutta kyllä sen huomaa kun se menee yli. Jos mä en olisi alkanut surra ja kääntynyt Jumalan puoleen, olisin täynnä vihaa enkä olisi enää minä. Katkeruus ja kateus alkoi muuttaa minua ihmisenä enkä pitänyt siitä.

Se on tosin jäänyt että itseäni kohtaan olen katkera niin että rankaisen itseäni olemalla syömättä.. ja soimaan paljon kun en laihdu koska syön myös sen verran etten pääse laihtumaan. Se on vielä jäänne katkeruudesta, että haluaisin tavallaan kuihduttaa itseni pois, ja osa minusta haluaa että olisin niin laiha että kaikki kadehtisivat minua. Ymmärrän ettei tämä ole terve ajatuskuvio, mutta tämä on tullut mukaan tämän lapsettomuusasian kanssa. Uskon ja rukoilen, että tämäkin menee ohi mutta katkeruudesta luopuminen ja surun käsittely vie aikansa.

Voimia sinulle.

Hienoa, että olet päässyt asian kanssa sinuiksi. Oletko ajatellut, että vaikkei sinulla ole omia lapsia, voisit olla todella tärkeä ihminen jollekin toisen lapselle? Saisit sillä tavalla kokea, millaista on olla "äiti" ja tärkeä? Ja hoivata.

Minulla oli sellainen kiva varamummo, Saima-täti, jolle ei ollut koskaan tullut omia lapsia miehensä kanssa. Hän hoiti minua lapsena ja hänen luokseen oli ihana mennä. Saima-täti oli minulle todella tärkeä. Hän leipoi ja ompeli kanssani. Kävin Saimaa katsomassa aina, kun menin kotiin opiskeluaikoinani muutenkin käymään. Nyt Saima on suojelusenkelinäni jo toisessa ulottuvuudessa. Rakas, ihana Saima!

Ihana, kiitos tästä.

Olen koittanut ajatella noin ja kummilapseni äiti sanoikin ihanasti, että hänen lapselleen tulen olemaan ja olen tärkeä.

Itse kai pelkään että joku kokee että yritän omia toisten lapsia, jos yritän olla läheinen jonkun lapsen elämässä. En halua väkisin kenenkään elämään tunkea. Esimerkiksi ystävieni lasten ristiäisiin tai nimiäisiin ei ole kutsuttu ikinä, ei kutsuta lasten syntymäpäiville koska minulla ei ole lapsia mutta muut ystävät joilla on lapsia kutsutaan yms. Kerran sattumalta kuulin syntymäpäivistä niin kutsuin itse itseni kun muutkin ystäväni olivat menossa. Mutta on hyvin vaikea luoda läheisiä suhteita toisten lapsiin lapsettomana.

Jospa nämä lapsekkaat ystäväsi ajattelevat, että tämä lapsettomuus on teille (sinulle) niin kipeä asia, etteivät halua hieroa omia lapsiaan sinun naamaasi eivätkä siksi kehtaa edes kutsua sinua lastensa synttäreille? Puhuminen auttaa.

Voi se olla näinkin. Ja toisaalta sitten niin että kun heillä kaikki yhteydenpito ym on lasten kautta niin luonnollista ja totuttua että ehkä myös ajattelevat ettei lapsetonta kiinnosta tulla. Ja luin muuten kerran täältä av:lta ketjun siitä miksi jonkun vanhemman lapseton ystävä tulee lapsen synttäreille! Ja se oli seuraavalla viikolla siitä kun olin ollut siellä ystäväni lapsen synttäreillä mukana 😅 ketjussa joku äiti ihmetteli miksi lapseton ystävä ollut mukana ystävän lapsen synttäreillä joissa oli juuri itse ollut. Ties vaikka samat synttärit kyseessä

Mikä selittää sen, että tunnen esim ihmisiä jotka ns saanut paljon, esim itseään paremman kumppanin, rahaa, hyvän aseman yhteisössä, jne. Mutta silti usea tällainen on ollut mua kohtaan todella kateellinen???? Luulis, et ei oo mitään vajavaisuutta, jos elämä täyttä yms.

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Ap, olet rohkea ja viisas kun pystyt havainnoimaan ja reflektoimaan omia tuntemuksiasi! Se on jo hyvä alku. Ilman sitä ei muutosta ainakaan voi tulla.

Kateuden ja katkeruuden vastalääke omasta mielestäni on aito kiitollisuus ja merkityksellisyyden kokemus omasta elämästä, sen rosoineen ja kuoppineen. Niin kauan, jos koet eläväsi 'vajeessa', sinulla on vaara pudota vertailun sudenkuoppaan. Kun näkeekin oman elämänsä riittävänä ja tarpeellisena, vertailu ei enää pääse kaakattamaan mielessä. Usein kiitollisuus- ja tyytyväisyytaitoja tulee harjoittaa pitkään, ennen kuin huomaa eron. On tärkeää, ettei kiitollisuuttakaan ala pohjustaa vertailuun (EI NÄIN: Onneksi en ole yhtä sairas kuin naapurin pyörätuolissa oleva Liisa) vaan se nousee aidosti oman elämän arvoista ja merkityksistä: ettei kiitetä vain terveydestä, vauraudesta tms, koska ne kaikki voi menettää, vaan siitä.  Elämän kauniit hetket ovat sellaisia, joita ei voi pyyhkiä pois (esimerkiksi lapsen syntymä).

Usein kateudelta ja katkeruudelta vältyyy myös tekemällä hyvää toisille.  Hyvän tekeminen vahvistaa hyvyyden kokemusta maailmasta ylipäänsä. Esim. vapaaehtoistyö voi antaa sellaista merkitystä, mikä on elämän korvaamatonta pääomaa. Se myös laajentaa perspektiiviä: enää oma 'vajeen tunne' ei olekaan keskiössä. 

Miltä nää ajatuksen alut kuulosti?

 

Ymmärtänet kuitenkin sen, ettei tuo pajunköyden syöttäminen itselleen ole _rehellistä_? Jos oikeasti on tyytymätön elämäänsä kaikkinensa, eikä sitä pysty (sairaus, köyhyys) millääm tasolla parantamaan, ei se ainakaan itsesuggestisella valehtelulla parane. Ja kyllä; jokainen ihminen vertailee - tietysti. Ja toisilla _on_ paljon paremmin. Elämä on rankaa, epäreilua ja ihmiset itsekkäitä. En tiedä voiko näiden faktojen kanssa elää hyvää elämää, mutta näin se menee!

Itse asiassa ”itsesuggestinen valehtelu” on homman ydin. Kyse on näkökulmasta. Elämä on rankkaa, epäreilua ja ihmiset ja eläimet on itsekkäitä. Kaiken julmuuden lisäksi elämä tarjoaa kuitenkin jatkuvasti elämyksiä, nautintoja ja onnen aiheita. Meidän ihmisten ongelma on, että olemme niin itsekeskeisiä ja urautuneita. Kuvittelemme, että näemme asiat sellaisina kuin ne ovat, eikä vaihtoehtoja ole.

Tosiasiassa vaihtoehtoja on koko ajan. Addikti voi vain lopettaa kaman vetämisen, huonossa parisuhteessa elävä suhteensa jne. Elämä on jatkuvia valintoja.

Toisaalta esim. köyhyys, sairaus ja väkivalta voivat äärimmillään johtaa tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei ole. Miten silloin voi olla tuntematta katkeruutta?

En halua aliarvioida kenenkään tuskaa, ja varmaan on ylitsepääsemättömiä tragedioita. Mutta itseään on myös yllättävän helppo huijata ajattelemaan positiivisesti. Siihen pitää vain uskoa, ja vaikutuksen huomaa heti.

T. Entinen kateellinen ja masentunut

MInäkään en ikinä aiemmin ole tuntenut kateutta tai katkeruutta, mutta edellisen muutaman vuoden aikana olen huomannut, että minua vi*uttaa eniten kaikki. Pahinta katkeruutta aiheuttaa ikävä kyllä hyvän ystävän äkkirikastuminen. Kyseinen tyyppi jäi pois töistä, osti miljoonalukaalin ja törsää nyt jo monetta vuotta täyspäiväisesti. Oikeasti ärsyttää katsella tuommoista kun itse joutuu tekemään töitä ja silti oma toimeentulo on todella vaatimattomalla tasolla häneen verrattuna. Se epäreiluus tässä kai aiheuttaa närää, ja siitä seuraa kateus ja katkeruus. Kun todellakaan tämä kaverinikaan ei ole tehnyt mitään oikeasti arvokasta ansaitakseen miljoonansa.

Vierailija kirjoitti:

MInäkään en ikinä aiemmin ole tuntenut kateutta tai katkeruutta, mutta edellisen muutaman vuoden aikana olen huomannut, että minua vi*uttaa eniten kaikki. Pahinta katkeruutta aiheuttaa ikävä kyllä hyvän ystävän äkkirikastuminen. Kyseinen tyyppi jäi pois töistä, osti miljoonalukaalin ja törsää nyt jo monetta vuotta täyspäiväisesti. Oikeasti ärsyttää katsella tuommoista kun itse joutuu tekemään töitä ja silti oma toimeentulo on todella vaatimattomalla tasolla häneen verrattuna. Se epäreiluus tässä kai aiheuttaa närää, ja siitä seuraa kateus ja katkeruus. Kun todellakaan tämä kaverinikaan ei ole tehnyt mitään oikeasti arvokasta ansaitakseen miljoonansa.

Epäreiluus on tosiaan helpompi sietää kun sitä ei näe päivittäin tai viikoittain omassa elämässä. Jos joku tuntematon on ollut törkeän onnekas, se ei haittaa yhtään, mutta kun joutuu vertaamaan omaa tilannettaan jonkun toiseen paljon parempaan tilanteeseen lähietäisyydeltä ja jatkuvasti, siinä on kestämistä.

Vierailija kirjoitti:

MInäkään en ikinä aiemmin ole tuntenut kateutta tai katkeruutta, mutta edellisen muutaman vuoden aikana olen huomannut, että minua vi*uttaa eniten kaikki. Pahinta katkeruutta aiheuttaa ikävä kyllä hyvän ystävän äkkirikastuminen. Kyseinen tyyppi jäi pois töistä, osti miljoonalukaalin ja törsää nyt jo monetta vuotta täyspäiväisesti. Oikeasti ärsyttää katsella tuommoista kun itse joutuu tekemään töitä ja silti oma toimeentulo on todella vaatimattomalla tasolla häneen verrattuna. Se epäreiluus tässä kai aiheuttaa närää, ja siitä seuraa kateus ja katkeruus. Kun todellakaan tämä kaverinikaan ei ole tehnyt mitään oikeasti arvokasta ansaitakseen miljoonansa.

Sinä et voi tietää, millaista tuon kaverisi elämä on, ennen kuin hänenkin päivänsä ovat loppuun luetut. 

Raha ei onnea tuo. 

Lähes kaikki yli 30-vuotiaat suomalaiset naiset ovat katkeroituneita ja kateellisia. Ei kannata yrittää päästä noista ominaisuuksista eroon. Olisit outolintu, jota ei hyvällä katsottaisi.

Onpa hieno keskustelu! 

En usko, että on olemassa ihmistä, joka ei koskaan tuntisi kateutta, vaikka tässä keskutelussa pari henkilöä niin itsestään väittääkin. Kateus on inhimmillinen tunne, joka kuuluu ihmisyyteen. Se on kuitenkin niin kipeä ja  vaikea tunne, ettei sitä ole aina helppo tunnistaa itsessään. Tunnistaminen on jo ensimmäinen askel kateuden selättämiseen.

Väittäisin, että se, joka sanoo, ettei ikinä kadehdi ketään, ei vielä tunne itseään kovin hyvin. Itsereflektiota kannattaa harjoituttaa, se ei ole mikään automaattinen taito. Elämä toki on helpompaa, jos ei tunne kateutta, mutta kateus on kuitenkin hyvä keino lisätä itsetuntemustaan, mikä puolestaan on ihmisenä kehittymisen edellytys. 

Ei kateus on vaarallista. Sehän on onneksi vain tunne. Itse pystyn elämään kateuteni kanssa parhaiten katsomalla asioita eri näkökulmista ja listaamalla kiitollisuuden aiheitani. Muistutan itseäni asioista, jotka ovat hyvin ja pysähdyn hetkeksi niiden äärelle.

Juuri nyt kadehdin yrittäjiä, joilla on riittävästi asiakkaita ja työtilauksia. Samalla mietin, mitä voisin heiltä oppia, että saisin itsekin enemmän töitä ja yritykseni tämänhetkinen notkahdus ei pahenisi vaan kääntyisi nousuun.

Olen huomannut, että kateus lievenee, kun sen sanoo ääneen! 

Vierailija kirjoitti:

MInäkään en ikinä aiemmin ole tuntenut kateutta tai katkeruutta, mutta edellisen muutaman vuoden aikana olen huomannut, että minua vi*uttaa eniten kaikki. Pahinta katkeruutta aiheuttaa ikävä kyllä hyvän ystävän äkkirikastuminen. Kyseinen tyyppi jäi pois töistä, osti miljoonalukaalin ja törsää nyt jo monetta vuotta täyspäiväisesti. Oikeasti ärsyttää katsella tuommoista kun itse joutuu tekemään töitä ja silti oma toimeentulo on todella vaatimattomalla tasolla häneen verrattuna. Se epäreiluus tässä kai aiheuttaa närää, ja siitä seuraa kateus ja katkeruus. Kun todellakaan tämä kaverinikaan ei ole tehnyt mitään oikeasti arvokasta ansaitakseen miljoonansa.

Henkilö on hyvä ystäväsi ja sinä puhut hänestä näin.... trollasitko vain?

Itse en yleensä tunne kateutta. Pienen piston tunsin kun ajattelin tuttavan elämää. Omakin elämäni olisi voinut mennä niin, jos olisin tehnyt eri valintoja, hän muutti ulkomaille ja töissä unelmapaikassa. Harkitsin ja haaveilin samasta joskus. Yhä haluaisin muuttaa joskus muualle.

Mutta sitten mietin omaa elämää. Tein ne valinnat mitä missäkin tilanteessa koin parhaaksi, jäin tänne, opiskelin, oli paljon vaikeuksia ja yksinäisyyttä, mutta nyt ihana mies, asun kivassa kaupungissa, kivan kodin teimme, onnellinen fiilis. Se pieni kateuden pisto vaan hälvenee kun näitä miettii. Eikä se ole myrkyllistä kateutta koska pidän tuosta tutusta yhä enkä yritä haukkua häntä. Sillä lailla en ole kateellinen.

Itse mietin tuliko ystävästäni kateellinen kun tapasin mieheni. Hän muuttui yhtäkkiä tosi kylmäksi mua kohtaan ja vähän piikitteli entisestä miehestäni. Tuli paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Onpa hieno keskustelu! 

En usko, että on olemassa ihmistä, joka ei koskaan tuntisi kateutta, vaikka tässä keskutelussa pari henkilöä niin itsestään väittääkin. Kateus on inhimmillinen tunne, joka kuuluu ihmisyyteen. Se on kuitenkin niin kipeä ja  vaikea tunne, ettei sitä ole aina helppo tunnistaa itsessään. Tunnistaminen on jo ensimmäinen askel kateuden selättämiseen.

Väittäisin, että se, joka sanoo, ettei ikinä kadehdi ketään, ei vielä tunne itseään kovin hyvin. Itsereflektiota kannattaa harjoituttaa, se ei ole mikään automaattinen taito. Elämä toki on helpompaa, jos ei tunne kateutta, mutta kateus on kuitenkin hyvä keino lisätä itsetuntemustaan, mikä puolestaan on ihmisenä kehittymisen edellytys. 

Ei kateus on vaarallista. Sehän on onneksi vain tunne. Itse pystyn elämään kateuteni kanssa parhaiten katsomalla asioita eri näkökulmista ja listaamalla kiitollisuuden aiheitani. Muistutan itseäni asioista, jotka ovat hyvin ja pysähdyn hetkeksi niiden äärelle.

Juuri nyt kadehdin yrittäjiä, joilla on riittävästi asiakkaita ja työtilauksia. Samalla mietin, mitä voisin heiltä oppia, että saisin itsekin enemmän töitä ja yritykseni tämänhetkinen notkahdus ei pahenisi vaan kääntyisi nousuun.

Olen huomannut, että kateus lievenee, kun sen sanoo ääneen! 

Samaa mieltä periaatteessa. Itsekin olen yrittäjä, mutta en yhtään kadehdi itseäni menestyvämpiä yrittäjiä, koska tiedän tasan mitä se vaatii enkä itse ehdi tai jaksa panostaa kaikkea aikaani työntekoon. En kadehdi yrittämällä rikastuneita tipan tippaa. Mutta nämä tavallaan ilmaiseksi rahansa saaneet keinottelijat ja huijarit aiheuttavat huonoja fiiliksiä, koska rikkauksien lisäksi heidät on tavallaan palkittu moraalisesti kyseenalaisesta toiminnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInäkään en ikinä aiemmin ole tuntenut kateutta tai katkeruutta, mutta edellisen muutaman vuoden aikana olen huomannut, että minua vi*uttaa eniten kaikki. Pahinta katkeruutta aiheuttaa ikävä kyllä hyvän ystävän äkkirikastuminen. Kyseinen tyyppi jäi pois töistä, osti miljoonalukaalin ja törsää nyt jo monetta vuotta täyspäiväisesti. Oikeasti ärsyttää katsella tuommoista kun itse joutuu tekemään töitä ja silti oma toimeentulo on todella vaatimattomalla tasolla häneen verrattuna. Se epäreiluus tässä kai aiheuttaa närää, ja siitä seuraa kateus ja katkeruus. Kun todellakaan tämä kaverinikaan ei ole tehnyt mitään oikeasti arvokasta ansaitakseen miljoonansa.

Henkilö on hyvä ystäväsi ja sinä puhut hänestä näin.... trollasitko vain?

Ennen kuin itse olet ollut samassa tilanteessa, ehkä kannattaa olla hiljaa.

Itselläni on kateus ja katkeruus helpottaneet kun olen oivaltanut että onnellisuus on ennenkaikkea sisäinen tila.

Olin nuorena parikymppisenä hirveän kateellinen oman ikäisille (eli tavallaan vertaisellisilleni) heidän kukoistavista ihmissuhteista ja menevästä elämästä. Katselin vain sivusta kun muut juhlivat kavereiden kanssa, seurustelivat ja matkustelivat. Minä en tehnyt mitään, koska koin että en voi(en avaa tässä miksi,mutta ongelma oli vain oman pääni sisällä). Jotenkin olin aivan jumissa.

Kun sain lapsen, koin jonkinlaisen valaistumisen. Lähdin opiskelemaan uutta alaa korkeakouluun, ajoin ajokortin ja aloin juttelemaan uusille ihmisille. Ihan kuin olisi pato purkautunut. Aloin tekemään juttuja joita olen salaa haaveillut. Huomasin että minua ei estä mikään muu kuin oma pääni. Samalla huomasin että kateus on helpottanut. En enää kadehdi naama vihreänä muita jotka vain tekevät ja menevät tai uurastuksillaan saavuttavat asioita. Perusluonteeni on kateuteen taipuvainen, mutta helpotti hirveästi kun sen kadehtimisen sijaan tekee juuri niitä juttuja mitä itse haluaa tehdä ja menee määrätietoisesti omia mielenkiintoja kohti.

Huomaan nyt että moni kadehtii minua, koska luulevat että olen saavuttanut kaiken helpolla. Oikeasti moni asia olisi muillekin mahdollinen jos he priorisoisivat heille itselleen tärkeitä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu ja mulla tämä on alkanut vasta viimeisen parin vuoden aikana ja pahenee vaan. Itse jäin lapsettomasti vasten tahtoani (olen sinkku) ja jotenkin nykyisin närästää ihan kaikkien muiden elämässä tapahtuvat asiat, Muutenkaan elämässäni ole mikään hyvin vaan vihaan pätkätyötä ja hanttihommia enkä yhtään enää tykkää kotikaupungistanikaan. Jotenkin sitä jaksoi luottaa parempaan huomiseen ja iloita muiden kokemasta onnesta, kun uskoi että oma vuoro on myös aikanaan, mutta nyt on tullut harvinaisen selväksi ettei tämä tästä ikinä muuksi muutu.

N44

Täällä myös toinen 44-vuotias perheetön nainen. Elämässäni eivät haaveet toteutuneet. En saanut miestä, perhettä, avioliittoa, yhteistä kotia... En saanut mitään muuta, paitsi tyhjiä lupauksia, jotka yksi toisensa jälkeen osoittautuivat valheeksi. Pitkä parisuhde, jossa olin, osoittautui täysin tyhjäksi arvaksi. Olen katkera muille naisille siitä, että heillä on kumppani ja perhettä. Minulla ei ole mitään, työtä lukuun ottamatta. Nyt on liian myöhäistä.

No mitäpä jos hommaisit sen timmin kropan, miehen, lapsia, työn ja talon? Ehkä se kateuskin siitä helpottaa.

Lopeta muiden ihmisten tarkkailu. Kaikista pahinta on verrata itseään muihin.

Vierailija kirjoitti:

No mitäpä jos hommaisit sen timmin kropan, miehen, lapsia, työn ja talon? Ehkä se kateuskin siitä helpottaa.

Noi voi hankkia jos ne on mitä itse haluaa.

Olen joskus tuntenut aavistuksen verran kateellisuutta, mutta tunne on aina saanut minut tavoittelemaan itsellenikin jotain kivaa. Esimerkiksi Facebookissa tuttuni postasi kuvia omakotitalon rakentamisesta. Tajusin, että minäkin haluan omakotitalon ja ryhdyin mieheni kanssa etsimään tonttia. Olen myös laihduttanut, kun olen nähnyt laihoja ja kauniita ihmisiä. Joskus olen ostanut jotain uusia vaatteita, kun olen nähnyt sellaisia muilla. En tunne ilkeää kateellisuutta, vaan ihailevaa kateellisuutta.