Kuinka päästä eroon kateudesta ja katkeruudesta?

Vierailija kirjoitti:

Olen haluamattani miehetön ja lapseton ja piru vie olen katkera muille. On niin epäoikeudenmukaista, että joku saa kuin tarjottimella kaiken, mitä olen halunnut ja sormia napauttamalla. Ja sitten jos vielä ollaan hyvätuloisia ja sitä kaikkea, lomamatkoja ja asuntoja hierotaan minun naamaan. Olen kateellinen!

Olet kyllä outo.

Sama juttu ja mulla tämä on alkanut vasta viimeisen parin vuoden aikana ja pahenee vaan. Itse jäin lapsettomasti vasten tahtoani (olen sinkku) ja jotenkin nykyisin närästää ihan kaikkien muiden elämässä tapahtuvat asiat, Muutenkaan elämässäni ole mikään hyvin vaan vihaan pätkätyötä ja hanttihommia enkä yhtään enää tykkää kotikaupungistanikaan. Jotenkin sitä jaksoi luottaa parempaan huomiseen ja iloita muiden kokemasta onnesta, kun uskoi että oma vuoro on myös aikanaan, mutta nyt on tullut harvinaisen selväksi ettei tämä tästä ikinä muuksi muutu.

N44

Mä olen ollut varsinkin kateellinen lapsesta asti. En tiedä voiko tästä päästä ikinä eroon.

Olisi ihanaa kun ei ois kateellinen kellekkään vaan olisi tyytyväinen siihen mitä on.

Jos saisi kaikki ulkoiset menestyksen merkit kohdilleen, mutta elämä olisi sisältä onttoa ja sen joutuisi viettämään ikävien ihmisten kanssa, niin helpottaisiko kumminkin, ja miksi sitten?

Käykääpä sairaalassa/kuntoutusyksikössä katselemassa. Siinä alkaa arvostaa terveyttä, jota pitää aivan liian itsestäänselvyytenä.

Siellä opettelevat aikuiset keski-ikäiset ihmiset uudelleen nielemään, puhumaan, kävelemään, pukemaan itse ja kiipeämään portaita. Ei paljon naurata. Ja tämä tilanne on monelle tullut vain eräänä päivänä kesken tavallisten arkitoimien. Tarvitaan vain aivo- tai sydäninfarkti.

Matkusta kehitysmaahan ja koe se vtutus, kun mikään ei toimi: sähkö, vesi, asunnossa torakoita, ei valoja jne. Edes ihmisiisn ei voi luottaa kun kaikki ksettaa. Sinusta yritetään kaikin tavoin hyötyä.

Ihana Suomi! Lottovoittajia olemme kaikki.

Minä olen en omasta tahdosta lapseton, miehen tahdosta lapseton. Syitä ja taustaa en jaksa selittää tässä eikä se tähän liity, vaan kyse on nyt tuosta kateudesta ja katkeruudesta ja puhun siitä.

Minäkin tunnen välillä edelleen tosi syvää kateutta muita kohtaan ja katkeruutta itseäni ja elämääni kohtaan lapsettomuuden vuoksi. Mutta en enää niin paljon kuin ennen. Jossain vaiheessa kirjoitin mm tänne palstalle kauheita viestejä jossa haukuin kaikkia perheellisiä yms. Olin tulossa aivan sairaaksi siitä kateudesta ja katkeruudesta.

Mikä mulla on siihen auttanut, on että olen löytänyt juuri-syyn miksi olen kateellinen ja katkera. Minulla se on lapsettomuus ja sen aiheuttama suru ja se tilanne, että se asiaan liittyvä voimattomuutta aiheuttava seikka että lapsettomuus ei ollut minun päätökseni. Tiedän että se on se tuska, mikä kateuden ja katkeruuden aiheuttaa.

Tunnen vähemmän katkeruutta ja kateutta kun suren tuota juuri-syytä ihan rauhassa. Siis itken ja suren. Muille ihmisille olen ystävällinen enkä kaipaa sääliä, en ole marttyyri tai ryve itsesäälissä. Kyse on puhtaasti yksityisestä surusta ja sen surun käsitteleminen ja tunteminen on auttanut pääsemään katkeruudesta ja kateudesta.

Olen myös tullut uskoon ja rukoilen paljon ja uskonto on tuonut sisältöä elämääni. Sanokoon kuka mitä tahansa uskosta.. en välitä. En ole mitenkään uskovaisissa piireissä liikkuva ihminen eikä lähisuvussa, ystävissä tai perheessä tms ole uskovaisia. Jumalan ja uskon avulla olen myös päässyt kateudesta ja katkeruudesta yli ja saanut voimaa suruuni.

Kateus ja katkeruus on luonnollisia tunteita joita jokainen kokee joskus. Mutta kyllä sen huomaa kun se menee yli. Jos mä en olisi alkanut surra ja kääntynyt Jumalan puoleen, olisin täynnä vihaa enkä olisi enää minä. Katkeruus ja kateus alkoi muuttaa minua ihmisenä enkä pitänyt siitä.

Se on tosin jäänyt että itseäni kohtaan olen katkera niin että rankaisen itseäni olemalla syömättä.. ja soimaan paljon kun en laihdu koska syön myös sen verran etten pääse laihtumaan. Se on vielä jäänne katkeruudesta, että haluaisin tavallaan kuihduttaa itseni pois, ja osa minusta haluaa että olisin niin laiha että kaikki kadehtisivat minua. Ymmärrän ettei tämä ole terve ajatuskuvio, mutta tämä on tullut mukaan tämän lapsettomuusasian kanssa. Uskon ja rukoilen, että tämäkin menee ohi mutta katkeruudesta luopuminen ja surun käsittely vie aikansa.

Voimia sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut varsinkin kateellinen lapsesta asti. En tiedä voiko tästä päästä ikinä eroon.

Olisi ihanaa kun ei ois kateellinen kellekkään vaan olisi tyytyväinen siihen mitä on.

Ovatko vanhempasi muille kateellisia? Onko teillä valitettu koko ajan siitä, mitä teillä EI ole?

Ap, olet rohkea ja viisas kun pystyt havainnoimaan ja reflektoimaan omia tuntemuksiasi! Se on jo hyvä alku. Ilman sitä ei muutosta ainakaan voi tulla.

Kateuden ja katkeruuden vastalääke omasta mielestäni on aito kiitollisuus ja merkityksellisyyden kokemus omasta elämästä, sen rosoineen ja kuoppineen. Niin kauan, jos koet eläväsi 'vajeessa', sinulla on vaara pudota vertailun sudenkuoppaan. Kun näkeekin oman elämänsä riittävänä ja tarpeellisena, vertailu ei enää pääse kaakattamaan mielessä. Usein kiitollisuus- ja tyytyväisyytaitoja tulee harjoittaa pitkään, ennen kuin huomaa eron. On tärkeää, ettei kiitollisuuttakaan ala pohjustaa vertailuun (EI NÄIN: Onneksi en ole yhtä sairas kuin naapurin pyörätuolissa oleva Liisa) vaan se nousee aidosti oman elämän arvoista ja merkityksistä: ettei kiitetä vain terveydestä, vauraudesta tms, koska ne kaikki voi menettää, vaan siitä.  Elämän kauniit hetket ovat sellaisia, joita ei voi pyyhkiä pois (esimerkiksi lapsen syntymä).

Usein kateudelta ja katkeruudelta vältyyy myös tekemällä hyvää toisille.  Hyvän tekeminen vahvistaa hyvyyden kokemusta maailmasta ylipäänsä. Esim. vapaaehtoistyö voi antaa sellaista merkitystä, mikä on elämän korvaamatonta pääomaa. Se myös laajentaa perspektiiviä: enää oma 'vajeen tunne' ei olekaan keskiössä. 

Miltä nää ajatuksen alut kuulosti?

 

Vierailija kirjoitti:

Käykääpä sairaalassa/kuntoutusyksikössä katselemassa. Siinä alkaa arvostaa terveyttä, jota pitää aivan liian itsestäänselvyytenä.

Siellä opettelevat aikuiset keski-ikäiset ihmiset uudelleen nielemään, puhumaan, kävelemään, pukemaan itse ja kiipeämään portaita. Ei paljon naurata. Ja tämä tilanne on monelle tullut vain eräänä päivänä kesken tavallisten arkitoimien. Tarvitaan vain aivo- tai sydäninfarkti.

Jaa-a, jos heillä on esim kiva perhe ja talous kunnossa niin heillä menee silti paremmin kuin minulla. Ja voihan tässä vielä halvaantuakin. eri

KirkkoSisko kirjoitti:

Ap, olet rohkea ja viisas kun pystyt havainnoimaan ja reflektoimaan omia tuntemuksiasi! Se on jo hyvä alku. Ilman sitä ei muutosta ainakaan voi tulla.

Kateuden ja katkeruuden vastalääke omasta mielestäni on aito kiitollisuus ja merkityksellisyyden kokemus omasta elämästä, sen rosoineen ja kuoppineen. Niin kauan, jos koet eläväsi 'vajeessa', sinulla on vaara pudota vertailun sudenkuoppaan. Kun näkeekin oman elämänsä riittävänä ja tarpeellisena, vertailu ei enää pääse kaakattamaan mielessä. Usein kiitollisuus- ja tyytyväisyytaitoja tulee harjoittaa pitkään, ennen kuin huomaa eron. On tärkeää, ettei kiitollisuuttakaan ala pohjustaa vertailuun (EI NÄIN: Onneksi en ole yhtä sairas kuin naapurin pyörätuolissa oleva Liisa) vaan se nousee aidosti oman elämän arvoista ja merkityksistä: ettei kiitetä vain terveydestä, vauraudesta tms, koska ne kaikki voi menettää, vaan siitä.  Elämän kauniit hetket ovat sellaisia, joita ei voi pyyhkiä pois (esimerkiksi lapsen syntymä).

Usein kateudelta ja katkeruudelta vältyyy myös tekemällä hyvää toisille.  Hyvän tekeminen vahvistaa hyvyyden kokemusta maailmasta ylipäänsä. Esim. vapaaehtoistyö voi antaa sellaista merkitystä, mikä on elämän korvaamatonta pääomaa. Se myös laajentaa perspektiiviä: enää oma 'vajeen tunne' ei olekaan keskiössä. 

Miltä nää ajatuksen alut kuulosti?

 

Ymmärtänet kuitenkin sen, ettei tuo pajunköyden syöttäminen itselleen ole _rehellistä_? Jos oikeasti on tyytymätön elämäänsä kaikkinensa, eikä sitä pysty (sairaus, köyhyys) millääm tasolla parantamaan, ei se ainakaan itsesuggestisella valehtelulla parane. Ja kyllä; jokainen ihminen vertailee - tietysti. Ja toisilla _on_ paljon paremmin. Elämä on rankaa, epäreilua ja ihmiset itsekkäitä. En tiedä voiko näiden faktojen kanssa elää hyvää elämää, mutta näin se menee!

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu ja mulla tämä on alkanut vasta viimeisen parin vuoden aikana ja pahenee vaan. Itse jäin lapsettomasti vasten tahtoani (olen sinkku) ja jotenkin nykyisin närästää ihan kaikkien muiden elämässä tapahtuvat asiat, Muutenkaan elämässäni ole mikään hyvin vaan vihaan pätkätyötä ja hanttihommia enkä yhtään enää tykkää kotikaupungistanikaan. Jotenkin sitä jaksoi luottaa parempaan huomiseen ja iloita muiden kokemasta onnesta, kun uskoi että oma vuoro on myös aikanaan, mutta nyt on tullut harvinaisen selväksi ettei tämä tästä ikinä muuksi muutu.

N44

Voimia sinulle. Itsellä vähän sama tilanne, mä olen vaan kääntänyt tän asian suremiseksi.

Tavallaan tuntuu että palvelen muita tämän elämäni ja odotan että jonain päivänä saan sitten kuolla. Toivon ja rukoilen että nämä ajatukset muuttuu.. siksi suren jos surun käsittely auttaisi. Että tämä olo menisi ohi.

Nämä on vaikeita asioita. Surra menetyksiä tai asioita joihin ei koskaan saanut mahdollosuutta. Miksi näin, sitä en tiedä.

KirkkoSisko kirjoitti:

Ap, olet rohkea ja viisas kun pystyt havainnoimaan ja reflektoimaan omia tuntemuksiasi! Se on jo hyvä alku. Ilman sitä ei muutosta ainakaan voi tulla.

Kateuden ja katkeruuden vastalääke omasta mielestäni on aito kiitollisuus ja merkityksellisyyden kokemus omasta elämästä, sen rosoineen ja kuoppineen.   Elämän kauniit hetket ovat sellaisia, joita ei voi pyyhkiä pois (esimerkiksi lapsen syntymä).

Miltä nää ajatuksen alut kuulosti?

 

Niin, tässäkin se nähdään. ”Esimerkiksi oman lapsen syntymä”. Mitä sinä tämän kirjoittaja olisit ilman omien lastesi syntymää?

Minulla kateus on vähän sellaista että kärsinyt elämäni huonosta itsetunnosta ja huonosta kropastani. Nykyisin näkee nuoria kauniita naisia niin tunnen kateutta siitä että en itse osannut nuorena nauttia hehkeästä ihosta ja siitä pienestä kauneudesta mikä itsessäni orasti vaan näin itseni ihan hirveänä mörkönä kuten tänäkin päivänä. Nyt olen jo ikääntynyt joten kauneus ei tästä enää kehity vaan päinvastoin sitä on entistä tietoisempi rupsahtamisestaan jne. Eli harmittaa etten nuorena osannut nauttia siitä mitä olen esim.ulkoisesti ja nyt on liian myöhäistä. 

Kuulostaa pinnalliselta mutta kaikki on niin ulkonäkökeskeistä nykyään. Mutta kaikki vanhenevat mutta jotenkin tuntuu että koko elämä on mennyt pilalle huonon itsetunnon ja ulkoisen habituksen vuoksi. Itse kuitenkin nautin erilaisista, erinäköisistä  ihmisistä ympärilläni mutta itselleni en osaa antaa yhtään armoa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen en omasta tahdosta lapseton, miehen tahdosta lapseton. Syitä ja taustaa en jaksa selittää tässä eikä se tähän liity, vaan kyse on nyt tuosta kateudesta ja katkeruudesta ja puhun siitä.

Minäkin tunnen välillä edelleen tosi syvää kateutta muita kohtaan ja katkeruutta itseäni ja elämääni kohtaan lapsettomuuden vuoksi. Mutta en enää niin paljon kuin ennen. Jossain vaiheessa kirjoitin mm tänne palstalle kauheita viestejä jossa haukuin kaikkia perheellisiä yms. Olin tulossa aivan sairaaksi siitä kateudesta ja katkeruudesta.

Mikä mulla on siihen auttanut, on että olen löytänyt juuri-syyn miksi olen kateellinen ja katkera. Minulla se on lapsettomuus ja sen aiheuttama suru ja se tilanne, että se asiaan liittyvä voimattomuutta aiheuttava seikka että lapsettomuus ei ollut minun päätökseni. Tiedän että se on se tuska, mikä kateuden ja katkeruuden aiheuttaa.

Tunnen vähemmän katkeruutta ja kateutta kun suren tuota juuri-syytä ihan rauhassa. Siis itken ja suren. Muille ihmisille olen ystävällinen enkä kaipaa sääliä, en ole marttyyri tai ryve itsesäälissä. Kyse on puhtaasti yksityisestä surusta ja sen surun käsitteleminen ja tunteminen on auttanut pääsemään katkeruudesta ja kateudesta.

Olen myös tullut uskoon ja rukoilen paljon ja uskonto on tuonut sisältöä elämääni. Sanokoon kuka mitä tahansa uskosta.. en välitä. En ole mitenkään uskovaisissa piireissä liikkuva ihminen eikä lähisuvussa, ystävissä tai perheessä tms ole uskovaisia. Jumalan ja uskon avulla olen myös päässyt kateudesta ja katkeruudesta yli ja saanut voimaa suruuni.

Kateus ja katkeruus on luonnollisia tunteita joita jokainen kokee joskus. Mutta kyllä sen huomaa kun se menee yli. Jos mä en olisi alkanut surra ja kääntynyt Jumalan puoleen, olisin täynnä vihaa enkä olisi enää minä. Katkeruus ja kateus alkoi muuttaa minua ihmisenä enkä pitänyt siitä.

Se on tosin jäänyt että itseäni kohtaan olen katkera niin että rankaisen itseäni olemalla syömättä.. ja soimaan paljon kun en laihdu koska syön myös sen verran etten pääse laihtumaan. Se on vielä jäänne katkeruudesta, että haluaisin tavallaan kuihduttaa itseni pois, ja osa minusta haluaa että olisin niin laiha että kaikki kadehtisivat minua. Ymmärrän ettei tämä ole terve ajatuskuvio, mutta tämä on tullut mukaan tämän lapsettomuusasian kanssa. Uskon ja rukoilen, että tämäkin menee ohi mutta katkeruudesta luopuminen ja surun käsittely vie aikansa.

Voimia sinulle.

Hienoa, että olet päässyt asian kanssa sinuiksi. Oletko ajatellut, että vaikkei sinulla ole omia lapsia, voisit olla todella tärkeä ihminen jollekin toisen lapselle? Saisit sillä tavalla kokea, millaista on olla "äiti" ja tärkeä? Ja hoivata.

Minulla oli sellainen kiva varamummo, Saima-täti, jolle ei ollut koskaan tullut omia lapsia miehensä kanssa. Hän hoiti minua lapsena ja hänen luokseen oli ihana mennä. Saima-täti oli minulle todella tärkeä. Hän leipoi ja ompeli kanssani. Kävin Saimaa katsomassa aina, kun menin kotiin opiskeluaikoinani muutenkin käymään. Nyt Saima on suojelusenkelinäni jo toisessa ulottuvuudessa. Rakas, ihana Saima!

https://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/5-kateudesta-kar…

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_…

Oman elämäsi tuolla vaan pilaat. Ap on mies, jos joku ei tajunnut.

Mutta kateuden uskon olevan aitoa.

Katsokaa kaunista taidetta, luontoa, erilaisia ihmisiä, rakennuksia, keksintöjä, maailman ihmeitä. Nauttikaa elämästä, se tapahtuu joka hetki. Olemme täällä yhtä aikaa, tässä historian vaiheessa ja koemme sen yhdessä. Kuin tähdenlennot, sitten täältä lähdetään. Jos lähtisit huomenna, mitä tekisit tänään?

Raha ja materia eivät onnea takaa. Vaikka niitä olisi, ei niillä kaikkea saa. Vaikka olisi "kaikkea", voi taustalla olla paljon surua ja tyytymättömyyttäkin. Meillä jokaisella on elämässämme surua ja epäonnea, eri aikaan ja eri asioissa vain. Ihmisten onnellisuudesta ei päälle päin voi sanoa yhtään mitään, joten heitä on turha kadehtia.

Älkääkä katsoko somea, siellä on pelkkää esittämistä. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. He, joilla asiat onkin huonosti, koittavat siellä päteä ja todistella muiden kautta itselleen, että hyvin menee. Eihän ne siellä muuten elvistelisi.

Minusta tässä alla olevassa ajatuksessa on itua.

Mitä rahalla saa ja mitä ei:

•  Vuoteen, muttei unta,

•  kirjoja, muttei älykkyyttä,

•  ruokaa, muttei ruokahalua,

•  hepeneitä, muttei kauneutta,

•  talon, muttei kotia,

•  lääkkeitä, muttei terveyttä,

•  huveja, muttei onnellisuutta,

•  hyviä kavereita, muttei ystäviä,

•  imartelua, muttei kunnioitusta.

-W. James

Huoli pois, meistä kaikista huolehditaan!

En tiedä kun en ymmärrä ihmisiä jotka tuhlaavat elämänsä kyttäämällä ja kadehtimalla muita sen sijaan että eläisivät omaa elämäänsä.

Oikeastaan kateelliset on rasittavimpia tyyppejä mitä on. Ne on poikkeuksetta myös velttoja ja tylsiä.

Ei niillä ole yleensä energiaa katkeruuteen, joten sä olet poikkeuksellinen pakkaus.

Veikkaan että ympärilläsi on hyvin tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen en omasta tahdosta lapseton, miehen tahdosta lapseton. Syitä ja taustaa en jaksa selittää tässä eikä se tähän liity, vaan kyse on nyt tuosta kateudesta ja katkeruudesta ja puhun siitä.

Minäkin tunnen välillä edelleen tosi syvää kateutta muita kohtaan ja katkeruutta itseäni ja elämääni kohtaan lapsettomuuden vuoksi. Mutta en enää niin paljon kuin ennen. Jossain vaiheessa kirjoitin mm tänne palstalle kauheita viestejä jossa haukuin kaikkia perheellisiä yms. Olin tulossa aivan sairaaksi siitä kateudesta ja katkeruudesta.

Mikä mulla on siihen auttanut, on että olen löytänyt juuri-syyn miksi olen kateellinen ja katkera. Minulla se on lapsettomuus ja sen aiheuttama suru ja se tilanne, että se asiaan liittyvä voimattomuutta aiheuttava seikka että lapsettomuus ei ollut minun päätökseni. Tiedän että se on se tuska, mikä kateuden ja katkeruuden aiheuttaa.

Tunnen vähemmän katkeruutta ja kateutta kun suren tuota juuri-syytä ihan rauhassa. Siis itken ja suren. Muille ihmisille olen ystävällinen enkä kaipaa sääliä, en ole marttyyri tai ryve itsesäälissä. Kyse on puhtaasti yksityisestä surusta ja sen surun käsitteleminen ja tunteminen on auttanut pääsemään katkeruudesta ja kateudesta.

Olen myös tullut uskoon ja rukoilen paljon ja uskonto on tuonut sisältöä elämääni. Sanokoon kuka mitä tahansa uskosta.. en välitä. En ole mitenkään uskovaisissa piireissä liikkuva ihminen eikä lähisuvussa, ystävissä tai perheessä tms ole uskovaisia. Jumalan ja uskon avulla olen myös päässyt kateudesta ja katkeruudesta yli ja saanut voimaa suruuni.

Kateus ja katkeruus on luonnollisia tunteita joita jokainen kokee joskus. Mutta kyllä sen huomaa kun se menee yli. Jos mä en olisi alkanut surra ja kääntynyt Jumalan puoleen, olisin täynnä vihaa enkä olisi enää minä. Katkeruus ja kateus alkoi muuttaa minua ihmisenä enkä pitänyt siitä.

Se on tosin jäänyt että itseäni kohtaan olen katkera niin että rankaisen itseäni olemalla syömättä.. ja soimaan paljon kun en laihdu koska syön myös sen verran etten pääse laihtumaan. Se on vielä jäänne katkeruudesta, että haluaisin tavallaan kuihduttaa itseni pois, ja osa minusta haluaa että olisin niin laiha että kaikki kadehtisivat minua. Ymmärrän ettei tämä ole terve ajatuskuvio, mutta tämä on tullut mukaan tämän lapsettomuusasian kanssa. Uskon ja rukoilen, että tämäkin menee ohi mutta katkeruudesta luopuminen ja surun käsittely vie aikansa.

Voimia sinulle.

Hienoa, että olet päässyt asian kanssa sinuiksi. Oletko ajatellut, että vaikkei sinulla ole omia lapsia, voisit olla todella tärkeä ihminen jollekin toisen lapselle? Saisit sillä tavalla kokea, millaista on olla "äiti" ja tärkeä? Ja hoivata.

Minulla oli sellainen kiva varamummo, Saima-täti, jolle ei ollut koskaan tullut omia lapsia miehensä kanssa. Hän hoiti minua lapsena ja hänen luokseen oli ihana mennä. Saima-täti oli minulle todella tärkeä. Hän leipoi ja ompeli kanssani. Kävin Saimaa katsomassa aina, kun menin kotiin opiskeluaikoinani muutenkin käymään. Nyt Saima on suojelusenkelinäni jo toisessa ulottuvuudessa. Rakas, ihana Saima!

Ihana, kiitos tästä.

Olen koittanut ajatella noin ja kummilapseni äiti sanoikin ihanasti, että hänen lapselleen tulen olemaan ja olen tärkeä.

Itse kai pelkään että joku kokee että yritän omia toisten lapsia, jos yritän olla läheinen jonkun lapsen elämässä. En halua väkisin kenenkään elämään tunkea. Esimerkiksi ystävieni lasten ristiäisiin tai nimiäisiin ei ole kutsuttu ikinä, ei kutsuta lasten syntymäpäiville koska minulla ei ole lapsia mutta muut ystävät joilla on lapsia kutsutaan yms. Kerran sattumalta kuulin syntymäpäivistä niin kutsuin itse itseni kun muutkin ystäväni olivat menossa. Mutta on hyvin vaikea luoda läheisiä suhteita toisten lapsiin lapsettomana.