Lue keskustelun säännöt.
Isovanhemmat (Vanhoja vai?)
Revisiitä
19.11.2019 |
Täällä palstalla saa jatkuvasti lukea kommenteista "Et voi olettaa että varmaankin 90-vuotias äitisi jaksaa hoitaa vauvaasi" -tyylisiä juttuja.
Onko jengi niin kuutamolla, että matikkapää ei toimi? Aika moni tulee mummiksi viisikymppisenä, jolloin työelämääkin on edessä vielä lapsen rippi-ikään asti. Täällä kuitenkin kauhistellaan "vanhuksia". Huoh.
Kommentit (26)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
treffit kirjoitti:
Sitapaitsi nykyaan vaikka 70-vuotias ei ole lahellekaan niin "raihnainen" kuin 70-vuotias oli vaikkapa 70-luvulla. He liikkuvat enemman ja ovat muutenkin enemman aktiivisia, matkustelevat, hengaavat somessa jne. Ei ole useallakaan kroppaa kuluttavia, raskaita aamulypsyja tai peltotoita enaa, koneet hoitaa ja maalta on muutettu kaupunkeihin. Energiaa riittaa siis vanhempanakin, halutessaan sitten jopa niitten lastenlasten hoitoon, luulen. :)
Mutta, dementiaa ja alzheimeria ja syöpiä on sitäkin enemmän
Jos esikoiseni saa lapsen samanikäisenä kun mitä minä sain hänet, olen 62v kun eka lapsenlapsi (jos on siis esikoisen lapsi) syntyy. Toki vielä työelämässä, mutta en nyt mikään viiskymppinenkään enää.
Suomessa tehtiin viime vuonna yli 20 000 polven tai lonkan tekonivelleikkausta. Päälle uusintaleikkaukset. Näitä leikkauksia tehdään pääasiassa ikähaarukassa 55-75 vuotta. Päästäkseen leikkausjonoon pitää olla leikkauskelpoinen. Liikunta on ihan ehdoton vaatimus eikä BMIkään saa olla liian suuri, koska erityisesti polven tekonivelleikkauksesta kuntoutuminen on erittäin kivuliasta ja hyvä lihaskunto helpottaa ja nopeuttaa polven saamista toimivaksi. Ennenkuin saa lähetteen edes ortopedille, on yleensä joutunut kärsimään nivelrikkokivuista jo vuosia. Työkyvyttömyyseläkkeelle ei kuitenkaan tuosta syystä pääse eikä kovin helpolla sairaslomallekaan odottamaan leikkaukseen pääsyä. Yleensä pitää painaa töissä leikkauspäivään asti ja popsia nappeja, jos joku ystävällinen lääkäri mitään tehokasta kipulääkettä edes määrää.
Kroonisen kivun kanssa oppii elämään, kun ei oikein muutakaan voi. Pitää koittaa vaan ajatella jotain mukavampaa ja elää kivuista huolimatta mahdollisimman normaalia elämää. Ihmiset harvemmin viitsivät kertoa aikuisille lapsilleen kaikista krempoistaan ja vaivoistaan, koska lapsilla on ihan omatkin murheensa. Sen vuoksi moni kuvittelee äitinsä tai isänsä olevan ihan täysin terve ja energinen, vaikka todellisuus voi olla jotain ihan muuta.