Mikä oli se asia, mikä lopulta motivoi sinut laihduttamaan

Ostin heräteostoksena aivan upeat housut, maksoivat 60€. En sovittanut niitä etukäteen, koska oli sillä hetkellä kiire, mutta ostin isoimman saatavilla olevan koon mukaan. Tietenkään ne eivät mahtuneet päälle... 

Mutta nyt mahtuvat! Tosin olen vieläkin ylipainoinen, mutta nyt olen ylipainoinen upeissa housuissa! Aion todellakin päästä normaalipainoon, jotta voin ostaa upeita vaatteita halvemmalla kirpputorilta, siellä myytävät vaatteet tuppaavat olemaan lähes poikkeuksetta S tai M -kokoa.

Paastosokeri oli koholla ja todettiin esidiabetes. Oli pakko toimia. Olihan siinä kaikkea muutakin ikävää mitä ylipainoisen elämään kuuluu, maha oli valtava ja aina edessä, pukeminen alkoi olla vaikeaa, peilikuva oli kamala jne.

Vierailija kirjoitti:

Voisin allekirjoittaa kaikkien edellisten naisten syyt ja halun laihtua, mutta tulosta ei vain tule. Olen jo niin epätoivoinen että teen kohta viimeisen ratkaisun. Onnea teille jotka olette onnistuneet tai edes tulee tulosta kun katsoo mitä syö.

Johtuuko siitä, että makea maistuu / liikkuminen ei innosta, vai onko syy jokin, mihin et voi itse vaikuttaa? En siis yritä vittuilla, haluan vain, että avaat asiaa edes täällä av-palstalla, ennen kuin päädyt siihen lopulliseen ratkaisuun.

Se kun vuosia minua läskiksi haukkunut mieheni vonkasi naapurin luuviulua ja sanoi minulle että en ikinä tule kelpaamaan hänelle niin ajattelin t appaa itseni nälkään. Asiat vähän pääsi käsistä ja sairastuin anoreksiaan, mutta toisaaltaan onpahan ex mies jätettyäni hänet laihduttuani 20kg  ja elän nykyisin ihan onnellisena eikä ole ollut syömishäiriötäkään enää vuosiin. 

Olin työterveyslääkärillä ja hän kysyi painoani. Vastasin noin 80kg. Olin vuotta aiemmin käynyt viimeksi vaa'alla, ja silloin painoin 81kg. Sekin oli mielestäni kauhean paljon. Lääkäri ehdotti punnitusta, ja sain aivan kauhean shokin, kun vaaka näytti 91kg! Olen niin lyhytkin vielä, että bmi oli 37. Ihan hirveä järkytys.

Tuosta ei ole kuin pari viikkoa aikaa, ja nyt jännitän labratuloksia ja sydänfilmiä. Herkkuja yms en ole syönyt sen koommin ja tuntuu, että henki kulkee jo nyt hiukan paremmin.

Koholla ollut pitkäaikaissokeri  (viiterajojen yli, muttei vielkä diabeteslukemissa) ja lääkärin vaa'alla kokemani järkytys, 105kg. Olin pitkään ajatellut että olen n. 95kg kun vaatteet menee abt samalla tavalla päälle kuin silloin kun toi 95kg oli dokumentoitu muutama vuosi sitten. Mutta vaatteet joustaa. 

Tämä oli toukokuussa ja aloitin siitä sokerin vähentämisen, limsat jätin pois. Parin viikon päästä aloin pitämään ruokapäiväkirjaa ja tajusin että ihan itse olen ne kilot kerryttänyt syömällä liikaa, vaikken mitään herkkuahmimiskohtauksia olekaan saanut ja periaatteessa söin terveellisesti. 

Ruokapäiväkirjaa jatkan edelleen, liikuntaa myös lisäsin (aerobista aluksi ja nyt kuntosaliharjoittelua) ja olen nyt etsinyt tasapainoa sen välillä, syönkö tarpeeksi liikuntaan nähden vs. tarpeeksi vähän kalorivajeeseen. Olen ruuassa nyt keskittynyt laatuun, ei niinkään määrään, pidän huiolta riittävästä proteiinin saannista, enää ei edes tee mieli karkkia tai muita makeita ja limsaa saan kurkusta alas tieteellisenä kokeena ehkä desilitran, sit alkaa makeus tökkimään. Mitään en kuitenkaan ole varsinaisesti kieltänyt, mutta huijata en saa jättämällä kirjauksia väliin. 

Paino ei ole pudonnut huimaa tahtia, mutta luotan siihen että hitaampi tahti on parempi. Nyt on lähtenyt 12kg aloituslukemista tässä vajaan puolen vuoden aikana ja suunta on toivottavasti edelleen alaspäin. Pääpainopiste on nyt kuitenkin rasvaprosentin pienennyksessä, vaakalukeman minimoimisen sijaan. Lihaksia en halua menettää. 

N40/180cm

Oma fyysinen ja henkinen huono olo sekä oma peilikuva, mistä en pitänyt laisinkaan. Vajaa pari vuotta ja -32 kiloa. Tietysti oma terveys ja hyvinvointi ovat kaikkein tärkeimpiä tekijöitä, mutta en voi kiistää etteikö ulkonäkö olisi ollut myös suuri tekijä. Tuntuu hyvältä kun näyttää hyvältä (muidenkin mielestä). 

Up!

Olisi kiva sanoa, että oma terveys ja hyvinvointi sai tiputtamaan 20 kg. Tosiasiassa "salarakas" vihjaisi pitävänsä treenatusta kropasta. Hommasin sen. Tästä nyt kohta 20 v. Salarakkaus oli ja meni. Kroppa jäi. Tavallaan vaimokin voitti.

Hikoilin ja en tuntenut kehoani ihon alla omaksi, höttö mikä ihon alle oli tullut tuntui irti olevalta ja aiheutti tuskaa.

Elämä tuntuu taas omalta ilman sitä läskihaarniskaa.

"kuntosalille ei kehtaa mennä"

Mutta mäkkäriin kehtaa niinkö? Kaupasta kehtaa ostaa mitä vain niinkö?

Sitä varten ne ovat: kuntoilua jota myös painon pudottaminen on. Eiköhän siellä kuntosalilla sinuun suhtauduta suurimmilta osin neutraalisti ja osa on tyytyväisiä puolestasi, että pääsit vihdoin sinne asti.

Sain tyttöystävän, se jotenkin motivoi minut tekemään kaikenlaista. 10 kiloa ehti silloin lähteä kunnes meidän tiet erkani. Nyt paisun taas pikkuhiljaa vanhoihin mittoihin. Itseäni varten jostain syystä jaksa nähdä vaivaa missään asiassa.

Se kun alkoi paidat tuntua ahtaalta. Oli siis kaksi vaihtoehtoa. Joko osaa uusia tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni. Ei antanut luonto periksi ostaa xl-kokoisia vaatteita, joten valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Vierailija kirjoitti:

Minut herätti klassisesti sukujuhlissa otettu valokuva. Kaksoisleuka, pömpöttävä maha ja makkaramaiset käsivarret olen onnistunut verhoamaan arjessa lököttäviin vaatteisiin, mutta juhlamekko ja parhaista kuvakulmistani vähät välittävä valokuvaaja paljastivat karun totuuden. Sitä kuvaa järkyttyneenä katsellessa hyväksyin vihdoin ettei mahapöhöni ollut "vain turvotusta" vaan ehtaa ihraa. Nyt kymmenen kiloa kevyempänä on hyvä olla ja odottelen jännittyneenä seuraavia sukujuhlia.

Minulla ihan sama! Katsoin esikoispoikamme rippijuhlissa otettuja kuvia ja mietin, missä vaiheessa minusta - hoikasta sporttitytöstä - tuli pönäkkä matami.

Ensi kesänä on toisen lapsen rippijuhlat ja painoni on jo nyt pudonnut 74 kilosta 60 kiloon (olen 173 cm pitkä). Parasta tässä on kuitenkin se, että olen löytänyt liikuntaharrastuksen, josta saan mielettömästi iloa, kehityn siinä jatkuvasti, olen saanut uusia ystäviä ja koen olevani 10 vuotta nuorempi ja vetreämpi. Hoikistumisen myötä sain siis tavallaan ihan uuden elämän, josta en enää luovu vaikka mikä olisi.

Toppahousut ei mahtuneet viime talvena jalkaan ja ei ollut rahaa ostaa uusia. Laihdutin joulukuun ja helmikuun välillä sen verran, että ne just ja just meni. Vuodessa oon nyt saanut vyötäröltä pois 6 senttiä. Mittanauhan mukaan vielä sentti pois ja vyötärö on normaalin rajoissa, mut ei riitä mulle. Haluan pois vielä ainakin saman 6 mikä on jo lähtenyt.

Vierailija kirjoitti:

Se kun alkoi paidat tuntua ahtaalta. Oli siis kaksi vaihtoehtoa. Joko osaa uusia tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni. Ei antanut luonto periksi ostaa xl-kokoisia vaatteita, joten valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Hienoa että onnistuit. Minulla on sama juttu, mutta käänteisesti. Päätin vuosia sitten ottaa itseäni niskasta kiinni ja hommata lisää läskiä hoikkaan kehooni. Ostin jopa isompikokoisia vaatteita sillä luulin kaikista lihavista päätellen, että itsensä lihottaminen olisi helppoa. Sen kuin vain syö ja syö. No empä onnistunut. Ei sitä ruokaa vain mun naamariin tarpeeksi uppoa. Nyt on kasa turhia liian isoja vaatteita. Haha.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan muu ei poista ylimääräisiä kilojasi puolestasi, joten jos sen haluaa tapahtuvan, niin itse se täytyy tehdä. Muilta voi toki kysyä neuvoja ja tukea.

Jaa että siellä rasvaimussa potilas imee itse itsestänsä rasvat ja lääkäri neuvoo vierestä miten se tehdään. Okei.

Halusin kehittää treenituloksia juoksussa ja hiihdossa

En ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Haluan näyttää komealta, en pullukalta. Ja mieshän ei laihduta, hän vain pudottaa painon pois kun huomaa että sitä on kertynyt. Siinä ei kauaa nokka tuhise.