Lue keskustelun säännöt.
Osaatko nimetä syitä jotka sairastuttivat sinut syömishäiriöön?
Kommentit (106)
Saahan tälläkin palstalla lukea joka päivä jopa lasten painojen haukkumista. En ihmettele yhtään jos moni sairastuukin syömishäiriöön tuntemattoman ihmisen somekirjoittelunkin vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö nyt jumalauta tällaisilta laihduttajavanhemmilta pitäisi lapset huostata? Saatika että hölisevät siitä lapsilleen!
Ikävää on se, että on vieläkin olemassa aikuisia sukulaisihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kontrollia tai vastuuntuntoa puheidensa kanssa. Olipa kivaa kun eno sanoi minulle, että kyllä pitää olla varuillaan tuon lapsen X:n painon kanssa eikä saa antaa syödä noin paljoa leivonnaisia kahvipöydässä. Lapsi söi siinä vaiheissa lähinnä innoissaan aivan kuten muutkin lapset syövät harvinaisempia herkkuja varttuneempien sukulaisten luona kyläillessä.
Ikävintä oli, että alakouluikäinen lapseni kuuli enoni kommentin ja siitä alkoi sitten syömishäiriö. Se on tähän mennessä vaikuttanut muun muassa siihen, ettei jaksanut käydä kunnolla peruskoulun yläastetta kun ei syönyt koulussa eikä kotona. Välillä sitten heittäytyi ahmimaan ihan mitä hyvänsä kaapista löytyi. Vaikka jauhoja jos muuta ei ole.
Nyt sitten on ihan todistetusti labrakokeiden mukaan aneeminen ja kärsii monista eri vitamiinipuutoksista sekä hormonihäiriöistä. Asiaa selvittelee nyt täysi-ikäisen kanssa jälleen kerran vaihtunut terveyskeskuslääkäri. Me vanhemmat emme saa edes yrittää auttaa emmekä kommentoi tilannetta lapsellemme mitenkään. Hän ei ole vuosiin syönyt kanssamme yhdessä. Hänellä menee suurin osa ajasta nukkuessa.
En tiedä, kuka tässä enää voi häntä auttaa ja haluaako hän edes apua? Muutama vuosi sitten oli aivan raivona kun yritimme saada hänelle apua edes jostain.
Tuollaiset lausumat jäävät todella vahvasti lapsen mieleen silloin kun hän on itsekin epävarma itsestään. Lapsi vertaa itseään ympäristöön ja ottaa kuitenkin aikuisen auktoriteetin sanat todella tosissaan. Itse muistan kuinka olimme kylässä enollani kun olin n. 12-vuotias ja siellä oli kahvipöydässä kääretorttua. Nuorempi siskoni haki sitä lisää pöydästä ainakin viidesti ilman mitään puuttumista. Kun minä kysyin saisinko minäkin lisää äitini tokaisi "älä ole ahne!". Eikä se tainnut olla ensimmäinen kerta kun minua oli ahneeksi sanottu. Jotenkin yhdistin sen siihen, että olin meistä lihava eikä minun ollut varaa syödä herkkuja, olin juuri alkamassa saada muotoja murrosiän alkaessa. Lopputuloksena jäinkin pätkäksi ja menkatkin alkoivat vasta 17-vuotiaana. Eikä äitini varmasti sitä tarkoittanut, mutta niin minä sen mielessäni yhdistin, todisteeksi siitä, että olen lihava, monet tytöthän murrosiässä ovat todella herkkiä kehonsa suhteen. Olen sellainen stereotypinen anorektikko ollut, eli ylisuorittaja tyttö, jota ahdistaa aivan hirveästi jos en saa täyttä hyväksyntää tai epäonnistuu jossain. Olen tosin parantunut, sanoisin, että noin pari vuotta siinä kesti siitä kun itse aloin haluta parantua.
Mikähän minulla antoi sen alkusysäyksen, että aloin haluta parantua. En ensin itsekään ollut ihan tosissani ajatuksen kanssa, mutta sitten lähinnä mielenkiinnosta luin joitain vertaistukiketjuja SYLI:n sivuilta ja aloin katsoa parantuvien/neiden syömishäiriöisten blogeja/vlogeja youtubesta. Siitä se sitten vähitellen lähti, että aloin ymmärtää omaa sairastumistani ja elämääni paremmin ja lopulta ihan uskoa, että muutoinkin voisin elää, elämässä voisi olla oikeaa onnellista ja hyvää sisältöä eikä vain sairaus tai tyhjyys. Sekin oli lohduttavaa nähdä, että monet parantuneet olivat aivan tervekuntoisia ja viehättäviä naisia, monestihan sitä pelkää sairastuvansa sitten ahmimishäiriöön jos hellittää kontrollia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö nyt jumalauta tällaisilta laihduttajavanhemmilta pitäisi lapset huostata? Saatika että hölisevät siitä lapsilleen!
Vahditaanko tosi anorektisten naisten lapsia tarkemmin esimerkiksi neuvolassa? Syytä näköjään olisi! Myös koulun terveystarkastuksissa tulisi näiden laihuusnatsien lapsien saada kertoa avoimesti kodin ongelmailmapiiristä > tulitoimet.
Jos paino ei ole hälyttävän matala ja raskauden aikainen painonnousu on ollut riittävää, mistäpä sitä voisi tunnistaa odottavan äidin / pikkulapsen äidin syömishäiriön/ kehodysmorfian? Syömishäiriöinen useimmiten osaa salata toimintansa ja tietää olla puhumatta suhteestaan ruokaan tai kehoonsa julkisesti.
Minulla ja miehelläni on molemmilla ollut nuorempana todennäköisesti diagnosoimaton anorexia atypica. Ruokaan liittyvät pakkoajatukset toistuvat itselläni toisinaan edelleen. Pelottava ajatella, että voimme puheillamme siirtää ajattelumallin vielä mahdolliseen lapseemme. En missään nimessä haluaisi tätä kenellekään.
Olen jo 55v. Jo edesmennyt äitini arvosteli minua jatkuvasti. Hän haukkui minua aina rumaksi, lihavaksi sekä kömpelöksi. Olin hoikka, nätti, mutta äitini ei koskaan hyväksynyt minua. Hän tuhosi itsetuntoni haukkumalla minua. En ymmärrä, miksi oma äitini inhosi minua niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paskat lapsuuden olosuhteet ja paskasta lapsuudesta syntyneet traumat, kotona rajoitettiin syömistä ja tunsin usein niin kovaa nälkää, että vatsaan koski ihan älyttömästi - eli oli myöhemmin aika helppoa päätyä kiduttamaan itseään samalla tavalla. Traumataustasta johtuva valtava sisäinen turvattomuus ja arvottomuus, jota yritin hallita syömishäiriöllä. Perheeni ja sukuni sairas ajattelu siitä, että vain laihana on arvokas. Siskoni sairastuminen syömishäiriöön.
Monia syitä siis.
Minulla oli hieman ylipainoa. Siitä kiusattiin nimittelyin. Menin ulkomaille jossa tarjolla oli arkimässyistä poikkeavia hedelmiä ja terveellistä ruokaa. Liikuin matkan aikana paljon ja söin koko reissun terveellisesti. Palattua elämässäni oli muutos. Lopetin limut, mehut, sipsit, karkit, popparit, pizzat sun muut herkut. Söin vain terveellisesti. Annoskoot pieneni ja liikunnan määrä oli monta tuntia päivittäin. Laihduin kahdessa kuukaudessa 15kg. Minulle puhkesi ortoreksia. Puoli vuotta menin 16 painoindeksillä kunnes tapasin pojan joka oli pitkä, hoikka ja urheilullinen sekä söi kuin hevonen ollen silti hoikka. Aloin nähdä peilikuvani liian laihana ja siitä aloin tietoisesti lihottamaan itseäni herkuilla 5kg. Sen jälkeen olin armollisempi itselleni liikunnan suhteen. Herkut kävi taas mutta kontrolloin painoani vielä jokusen vuoden eteenpäin etten lihoaisi liikaa. Äitiyden myötä en enää puntareita katsele
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaan nimetä, nimittäin koulukiusaaminen. Siitä se kaikki aikoinaan lähti.
Äiti ja isä. Lihottivat minut jo lapsena. Muka lapsenpyöreyttä. Joka muuttui sitten teininpyöreydeksi ja niin edelleen.
Aikuisena olen toki vastuussa omista kiloistani. Mutta olis se ollut kiva oppia jo lapsuudessa järkevä suhtautuminen ruokaan. Kotona vaan mässättiin ja se todella opetettiin meille lapsille. Salaattia ei ollut koska sehän on pupuheinää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-e-pillerit, jotka sekoittivat ruokailun aivan täysin, oli jatkuvasti nälkä
- samaan ajankohtaan osunut ensimmäinen "vakava" parisuhde, jossa dynamiikkaa oli vinksallaan
- lapsuudenperheessäni aina vallalla ollut hoikkuuden/urheilullisuuden ihannointi
Itse olin aina normaalipainoinen, myös sairastelun aikana ja sen jälkeen. Syömishäiriö loppui kuin seinään, kun erosin parisuhteestani, eikä siitä ole sennjälkeen ollut minkäänlaisia viitteitä. Aikaa kulunut reilusti yli kymmenen vuotta.
Vierailija kirjoitti:
-e-pillerit, jotka sekoittivat ruokailun aivan täysin, oli jatkuvasti nälkä
- samaan ajankohtaan osunut ensimmäinen "vakava" parisuhde, jossa dynamiikkaa oli vinksallaan
- lapsuudenperheessäni aina vallalla ollut hoikkuuden/urheilullisuuden ihannointiItse olin aina normaalipainoinen, myös sairastelun aikana ja sen jälkeen. Syömishäiriö loppui kuin seinään, kun erosin parisuhteestani, eikä siitä ole sennjälkeen ollut minkäänlaisia viitteitä. Aikaa kulunut reilusti yli kymmenen vuotta.
Todennäköisesti sulla ei oikeasti ollut syömishäiriö nimistä sairautta, koska se ei todellakaan "lopu kuin seinään". Vinoutunut syömiskäyttäytyminen toki voinut olla, mutta tuskin varsinaista sairautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
-e-pillerit, jotka sekoittivat ruokailun aivan täysin, oli jatkuvasti nälkä
- samaan ajankohtaan osunut ensimmäinen "vakava" parisuhde, jossa dynamiikkaa oli vinksallaan
- lapsuudenperheessäni aina vallalla ollut hoikkuuden/urheilullisuuden ihannointiItse olin aina normaalipainoinen, myös sairastelun aikana ja sen jälkeen. Syömishäiriö loppui kuin seinään, kun erosin parisuhteestani, eikä siitä ole sennjälkeen ollut minkäänlaisia viitteitä. Aikaa kulunut reilusti yli kymmenen vuotta.
Todennäköisesti sulla ei oikeasti ollut syömishäiriö nimistä sairautta, koska se ei todellakaan "lopu kuin seinään". Vinoutunut syömiskäyttäytyminen toki voinut olla, mutta tuskin varsinaista sairautta.
Pari vuotta kestänyt bulimia, täytti kyllä kaikki sairauden kriteerit. Ja kyllä, loppui kuin seinään kun erosin parisuhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syy: työterveyshoitaja.
Ylipainoa ehkä n. 10 kiloa ja juuri kun olin taas sujut oman peilikuvan kanssa, käskettiin laihduttamaan.
Nyt sitten ruoka ei maistu, plussapuoli: housut on löysät. Maha kurnii, mutta tankkaan kahvia.
Ja sillä hoitajalla oli kuiten leveempi p*rse kun mulla.
Pahoittelut töksähtävästä listasta, en jaksa nyt kirjoittaa yhtenäisempää tekstiä. Tässä mahdollisia aiheuttajia ja oireilua ylläpitäviä tekijöitä:
- Ujous, herkkyys, vaativuus itseä kohtaan
- Vanhemmat eivät opettaneet puhumaan tunteista ja käsittelemään niitä, niin ilot kuin surutkin hoidettiin ruualla ("Jos annat ottaa verikokeen, mennään sen jälkeen mäkkäriin" )
- Äidin jatkuvat laihdutuskuurit, vartaloiden kommentointi ja kalorien laskeminen
- Isän harrastama vittuilu painostani, syömisistäni, liikkumisistani. Ikinä ei ollut hyvä
- Muidenkin läheisten ihmisten harrastama painon kommentointi
- Vertailu muiden ikäisten kanssa, olin jo lapsena muita paljon pidempi ja pyöreämpi
Olen oikeastaan koko ikäni ollut lihava, laihduttanut aina välillä ja lihonut taas uudelleen. Turrutan edelleen tunteita ahmimalla salaa. En osaa kohdata enkä käsitellä niitä.
Mulla on mennyt ehkä vähän toisinpäin kuin yleensä. Sain lapsena paljon kehuja ulkonäöstäni, vanhemmat ihailivat ja kutsuivat missiksi. Olin yleensä luokan näteimpiä, pojat huutelivat perään jatkuvasti. En kuitenkaan tuntenut itseäni koskaan mitenkään kauniiksi, vaan kärsin huonosta itsetunnosta. Teini-iässä lihoin, ja aloin saada negatiivista kommenttia ulkonäöstä, enkä enää saanut minkäänlaista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Tuntui, että menetin sen minkä takia minua arvostettiin, ja halusin sen kiihkeästi takaisin. Tunsin itseni vastenmieliseksi. Aloin laihduttaa, mutta en koskaa ollut tyytyväinen. Tunsin edelleen itseni rumaksi ja epämiellyttäväksi, ajattelin että muutama kilo niin sitten olen hyvä. Mitä hoikempi olin, sitä enemmän aloin saada taas positiivisa kommentteja ulkonäöstäni, tuntui että ihmiset suhtautuivat minuun ihan eri tavalla ja tunsin itseni paljon itsevarmemmaksi. No syömishäiriöönhän se lopulta johti.... Jossain vaiheessa alkoi terveys pettämään nälkiintymisen takia, ja aloin tajuta että jotain on tehtävä ja alettava syömään enemmän. Painohan ei lähetenyt mitenkään pikkuhiljaa nousuun, vaan karkasi käsistä. En pystynyt hallitsemaan syömistäni, jonka vuoksi lihoin ylipainon rajoille. Nyt sitten yritän rakentaa itsetuntoani ja pudottaa painoa järkevästi, saa nähdä miten käy 😬
Vierailija kirjoitti:
Äitini jatkuva, vuosikymmenkausia kestänyt naputus, että minun pitää painaa 55 kiloa, tai muutoin minua saa hävetä koska kylillä aletaan puhumaan kuinka hän on epäonnistunut äitinä. Jossain vaiheessa lopetin syömisen ihan kokonaan, elin ainoastaan alkoholilla ja monivitamiinivalmisteilla ja painokin putosi 48 kiloon.
Korkki oli pakko laittaa kiinni seitsemisen vuotta sitten ja yrittää opetella syömään. Paino karkasi reilusti yli sataan kiloon ja sen pois sulattelussakin oli omat ongelmansa. Nykyään en juurikaan välitä mitä ja milloin syön, pääasia on se että ylipäätään edes syön.
N 45 (162 cm - 75 kg)
Äitisi oli oikeassa sinua saa kyllä hävetä.
Olet ilmeisesti tyytyväinen olototilaasi.
Olet todella lihava!
Minä olen mies 175 cm ja en ole ikinä painanut enempää kuin 72 kg
Voi saatana, äiti ja isä sitä ja tätä.
Ottakaa vastuu elämästänne ja siitä, että olette hulluja.
Peruskoulussa sanotiin päivittäin pullukaksi vaikka olin alle normipainon. Lopetin oikean syömisen ja söin päivän aikana näkkileivan kuivana. Peruskoulun loppuun mennessä olin anorektinen eikä ohmiset enään huudelleet pullukaksi vaan päinvastoin luurangoksi
Toki tuo totta on, mutta ei asiaa tarvitse siten ilmaista, että olet liian läski. Voi vain todeta, että hypystä puuttuu korkeutta.