Lue keskustelun säännöt.
Osaatko nimetä syitä jotka sairastuttivat sinut syömishäiriöön?
Kommentit (106)
Äitini totaaliyksinhuoltajana kontrolloi koko elämäänsä laihduttamalla - ja laiha hän olikin. Vihasi syvästi ”läskejä” ja läskiä, oli avoimen aggressiivinen lihavuudesta. Hoki minullekin koko lapsuuten ja nuoruuteni kuinka kauheaa ”läski” on, ja ”älä vaan liho”. Olen vieläkin katkera, etteivät edes hänen työkaverinsa hoitoalalla huomauttaneet hänelle, vaikka hyvin tiesivät kuinka sairasta touhu oli. En ole koskaan saavuttanut normaalia suhdetta ruokaan/ruokailuun aikuisiässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Balettiharrastus. Opettajista osa oli saanut koulutuksen Neuvostoliitossa, ja metodit olivat sen mukaiset. Laihtuneita tyttöjä usein ”palkittiin” sooloilla. Ryhmän tytöillä oli aina jokin dieettivillitys päällä, joten normaalia syömisen tapaa ei päässyt oikein syntymään. Joillekin sitten kehittyi anoreksia, toisille bulimia, minulle ja tosi monelle muulle ortoreksia. Olkaa tarkkoina, miten valkut ja opettajat puhuvat lapsille näissä esteettisissä lajeissa!
Tiedän tämän! En jumalauta voi ymmärtää miten Suomessa yhä palkataan tanssiopistoihin noita ihmisshirviöitä sairaine metodeineen ja pedagogeineen! Ja vanhemmat antavat suuruudenhulluuksissaan rääkätä lapsiaan. Samaa touhua löytyy myös musiikiopistojen puolelta - tosin ei painoa koskien.
Se nyt vaan on niin, että laiha hyppää korkeammalle kuin lihava ja tanssii kevyemmin.
Sitten niiden lihavien tyttöjen vanhemmat valittavat kun heidän lapsensa ei saa sooloja, fuettet ei pyöri, arabeskit ei nouse, mutta kaloriinan pitäisi olla odette/odile...
Kaksikymmentä vuotta avioliittoa laihuutta palvovan miehen rinnalla. Ei enää koskaan. Laihuutta eikä miestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Balettiharrastus. Opettajista osa oli saanut koulutuksen Neuvostoliitossa, ja metodit olivat sen mukaiset. Laihtuneita tyttöjä usein ”palkittiin” sooloilla. Ryhmän tytöillä oli aina jokin dieettivillitys päällä, joten normaalia syömisen tapaa ei päässyt oikein syntymään. Joillekin sitten kehittyi anoreksia, toisille bulimia, minulle ja tosi monelle muulle ortoreksia. Olkaa tarkkoina, miten valkut ja opettajat puhuvat lapsille näissä esteettisissä lajeissa!
Tiedän tämän! En jumalauta voi ymmärtää miten Suomessa yhä palkataan tanssiopistoihin noita ihmisshirviöitä sairaine metodeineen ja pedagogeineen! Ja vanhemmat antavat suuruudenhulluuksissaan rääkätä lapsiaan. Samaa touhua löytyy myös musiikiopistojen puolelta - tosin ei painoa koskien.
Se nyt vaan on niin, että laiha hyppää korkeammalle kuin lihava ja tanssii kevyemmin.
Sitten niiden lihavien tyttöjen vanhemmat valittavat kun heidän lapsensa ei saa sooloja, fuettet ei pyöri, arabeskit ei nouse, mutta kaloriinan pitäisi olla odette/odile...
Meinasit että tanssi ennen terveyttä - tai ehkä jopa taide? Kyse tuskin oli pulleasta tytöstä, vaan selkeästä alipainon vaateesta ja huomauttelusta alaikäisten lasten harrastuksessa.
Yksiselitteisesti koulukiusaaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin laiha ja ujo, punastelin herkästi. Sain häiritsevää huomiota kun aloin saada muotoja yhdeksännellä luokalla.
Halusin niistä eroon, muistan kuinka kamalalta ja lannistavalta tuntui kun tajusin että mun on puettava tästä lähtien joka aamu rintaliivit.
Sittenpä sitä on jatkunut on-off kohta 25v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On monia irrallisia syitä ja syitä, jotka linkittyvät toisiinsa.
- Äitini oli jojolaihduttaja. Koko lapsuus tuli katsottua sitä itseinhoa ja vuoristorataa. En tiedä miten hän lihoi aina siinä välissä, ilmeisesti hänellä saattoi itselläänkin olla syömishäiriö. Ahmimista salaa, ehkä.
- kun lopetin kasvamisen, äiti kommentoi että mulla oli hienosti painon kehitys seurannut. Eli siis pysähtynyt kun pituuskasvukin oli pysähtynyt.
- Kun elämä oli stressaavaa ja mistään ei oikeastaan saanut otetta kunnolla (asiat kompleksisia tai muutoin epäselviä) niin jotain sentään saatoin tehdä oikein: katsoa tarkkaan mitä syö. Syöminen, tai pikemminkin syömättömyys saattoi olla ainoa asia, mihin saatoin olla tyytyväinen. Päivä siis oli onnistunut "hyvin", jos olin vain syönyt ehkä yhden sämpylän koko päivänä.
- mulla ei ole oikein kunnollista nälän tunnetta ja nälkiintymisestä tulee euforinen olo.
- pienet kilot ovat kuin tilillä olisi hurjasti rahaa. Voisin lihota jos haluaisi, on aivan verrattavissa siihen, että mulla olisi varaa ostaa vaikka mitä, jos haluaisin.
- vaikka olo on ollut hutera, verenpaine aivan liian matala, paleltaa jatkuvasti ja hiukset harvenneet, niin itsellä on silti olo, että minä sentään hallitsen itseni. Pystyn itseltäni kieltämään ihan mitä tahansa mitä haluan.
- en ansaitse syödä.
- .... ja vaikka ansaitsisinkin syödä, niin on jotenkin paljon ylevämpää siltikin vielä kieltäytyä syömästä. Teen jotakin aivan oikein, niinkuin "kuuluu" tehdä. On kuin voittaisi lotossa ja antaisi ne kaikki rahat leipäjonoon.
- pidän muita anorektikkoja ihan hirveän näköisinä. Mutta omien luiden törröttäminen ja pinnalla näkyminen on aivan eri asia.
Jep. Tällaisia ovat kroonistuneen anorektikon ajatukset. Nyt painan tasan 50kg ja miksi näin paljon? No, en tiedä, ainoa asia millä pystyn itselleni perustelemaan, että pidän tämän painon on se, että voin luovuttaa verta. Se on SPR:lle alaraja luovuttamiselle. Minun verestä on jollekulle hyötyä, minusta on jollekulle hyötyä. Mun BMI on nyt jotakuinkin 19, mikä on anorektikolle ylipainoa. Ilman tätä yhtä aika ohutta syytä en painaisi näin paljoa, todellakaan. Mikään ei riitä anorektikolle. Painon laskua ei helpolla saa pysähtymään.
29 jatkaa:
Siis, 50kg ei ole ollut mun alin paino. On ollut vähemmän.
Syvissä vesissä on uitu. Elämä anoreksian kanssa on vuoristorataa. Olen saanut välillä BMI:n normaalin alarajan yläpuolelle ja sitten taas on laskenut, milloin mistäkin syystä.
Paino on yleensä noussut silloin kun olen vastarakastunut. Ja laskenut sitten taas kun ... no, te tiedätte. Anorektikko on kuin alkoholisti, pullon tilalla on vaaka ja se kaapilta toiselle ravaaminen. Hullua on avata keittiön kaappien ovia ja katsella, pyöriä ja olla levoton. Enkä minä osaa toiselle olla läsnä, olla siinä. Puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- Kirjolla olo ja sen liitännäiset. Tulikin jo aiemmin ketjussa esiin, että nepsyjutut lisää alttiutta syömishäiriöön suoraan ja mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöiden kautta. Keräsin koko sarjan.
- Äitini arvot ja omakuva. Äiti on kaunis nainen ja tämä on aina ollut hänen identiteettinsä keskiössä. Hän ei usko (sanoo kyllä, mutta ei oikeasti usko eikä edes ymmärrä mitä se tarkoittaa) ihmisillä olevan statuksen lisäksi muuta erillistä arvoa, esim. itseisarvoa tai arvoa itselle. Hänellä on aina ollut hirveä hätä varmistella asemaansa ja se on hänellä omien suhteellisten vahvuuksien ja vanhakantaisten uskomusten vuoksi keskittynyt ulkonäköön. Lihominen on hänestä kuolemaa pahempi kohtalo.
- Laiminlyönti. Jäin alle 10-vuotiaana vastuuseen omasta syömisestäni, meillä ei ollut säännöllisiä ruoka-aikoja eikä laitettu päivittäin lämmintä ruokaa ja usein olin iltapäivät yksin kotona ilman ruokaa.
- 90- ja nollaluvuilla naisoletettuna kasvaminen. Laihuuden ihannointi oli pahimmillaan ja kehopuhe on jo kääntynyt paljon terveempään suuntaan. Ymmärrys syömishäiriöistä oli heikompaa ja terveydenhoitaja ja lääkäri pahensivat mun tilannettani moninkertaisesti bodysheimaamalla mua (olin siis lapsi, 10 v tai jotain sinne päin) ja neuvomalla äitiäni pistämään mut laihdutuskuurille. Muutenkin aikuiset joiden olisi pitänyt tietää paremmin toimivat ihan käsittämättömillä tavoilla.
- Koulukiusaaminen. Tätä kautta välittyi ja iskostui varmaan kaikkein vahvimmin se, että lihavana (ja mä olin siis lapsena vaan vähän pulska) olen arvoton enkä voi odottaa minkäänlaista hyväksyntää tai yhteisön täyttä jäsenyyttä ja mun tulee hävetä olemassaoloani ja kehoani ja näkymistäni kaikkialla missä liikun.
- Sukupuoliristiriitaan liittyvä kehodysforia. Pahensi ja vaikeutti oloani, suhdettani kehooni ja itsetuhoisuuttani. Rintojen, kurvien, pehmeyden ja kuukautisten katoaminen oli hartaimpia toiveitani eikä pakottava tarve päästä niistä minkä tahansa kivun ja tuhon hinnalla ei ainakaan auttanut asiaa.
- Ylikunto. Kaikista listatuista tämä on ylivoimaisesti pahin ja mulle on aivan käsittämätöntä että se on niin huonosti tunnettu riski. Ihmiset eivät tiedä esim. että ei tarvitse olla hyvässä kunnossa ollakseen ylikunnossa, tai mihin kaikkeen ylikunto voi vaikuttaa. En ole edes jälkikäteen 100% varma että mulla varsinaisesti oli anoreksia muuten kuin ylikunnon oireena, ennen ylikuntoa ja toipumisen jälkeen mulla on ollut vain häiriöitynyttä syömistä. Kun keho menee pitkäkestoisesta ylirasituksesta, nälkiintymisestä ja aliravitsemuksesta sekaisin, yhtä aikaa sekoaa useampi mieleen vaikuttava järjestelmä (keskushermosto itse ja lisäksi hormonit, autonominen hermosto, suolisto ja enteerinen hermosto) ja mun luonteeni ja ajatteluni ja jopa käsitykseni tosiasioista muuttuivat huomattavasti.
Ja 29 jatkaa edelleen:
Mikään ei muuten ole sen ihanampaa kuin illalla nukkumaan käydessä on silitellä nälästä kuopalla olevaa vatsaa. Kädet voi laskea suoliluiden päälle (ne mitkä ovat siis vatsan molemmin puolin). On muuten kuin että olisi käsi tietokoneen hiirellä :D
Ja jos kääntyy kyljelleen, vatsa ei valu mihinkään. Se vain on.
Laihojen jalkojen ojentaminen on ihan parasta kanssa. Se rukoilijasirkkamainen olo on ihan juuri sitä, mitä kaipaa.
Sitä tajuaa olevansa laiha, vaikka ei tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahvasti syömishäiriöiset vanhemmat. Kasvatuksen lisäksi varmaan myös geeniperimä on taudille altistava. Hyvin saattaisi olla aineenvaihduntamuutostakin siitä johtuen, että äitini söi minua odottaessaan amfetamiinipohjaisia laihdutuslääkkeitä.
Minä olen aina lapsenakin ollut isäni mielestä liian lihava (nykyään ihan oikeasti olenkin). Kuulemma jo vauvana olin ihmeellisen makkarainen. Koko lapsuuteni minua on ruokapöydässä kehotettu syömään hitaammin ja pureskelemaan huolellisemmin ja kommentoitu annosmääriä - usein tyyliin siinä söit yhdellä aterialla hoikan tytön koko päivän ruuat. Ruokailua seuraavan tunnin ajan kerrottiin, kuinka nyt on väärän ruokailun vuoksi haima kovilla ja minä siksi väsynyt tai sokerihumalassa.
Kotiin myös jätettiin ostamatta ruokaa, osin laihdutustarkoituksessa ja osin ihan vaan nuukuutta. Minut jätettiin päiväksi yksin kotiin ilman ruokaa. Etelänmatkat olivat aina hyvä tilanne laihduttaa, kun lämpimässä ei kuulemma niin nälkä tunnu. Aamiaisen sai hotellissa ja seuraavan kerran ruokaa illallisella.
Liikuntaharrastukset olivat pakollisia ja niistä kieltäytymisestä raivottiin. Se kerta on jäänyt mieleeni, kun minut vietiin autolla kuntosalin eteen ja huudettiin että nyt on PAKKO mennä ostamaan sarjalippu.
Ulkonäköäni myös kommentoitiin ja se osoitettiin tavoilla, joita en vielä nelikymppisenäkään välitä muistella. Lisäksi minua peloteltiin sairauksilla ja melkoinen hypokondrikko olenkin. 😛 Ymmärrän, että ne johtuivat vanhempieni omista peloista ja ahdistuksesta, mutta se oli silti julmaa. Älyttömimpänä muistui mieleeni kerta, jolloin kauhisteltiin vanhempieni ihonväristä poikkeavaa sävyä(vaaleaa oliivi-ihoa). Minut raahattiin väkisin peilin eteen vertailemaan, kuinka sairaan keltainen iho minulla on ja kuinka se johtuu älyttömästä ruokavaliostani joka laittaa sisäelimet koville.
Isäni oli ja on edelleen vahvasti syömishäiriöinen. Äitini myös, mutta hän on aina enemmän suunnannut sen itseensä ennemmin kuin muihin. Ehdin myös tajuta sen, että äitini syömishäiriö tulee hänen kotoaan - äidinisäni oli samanlainen päsmäröivä syömishäiriöinen kuin isänikin. Myös äitini molemmat siskot ovat syömishäiriöisiä, ja toinen heistä avioitui myös päsmäröivän syömishäiriöisen kanssa. Liitosta syntyi kaksi lasta, joista molemmat ovat paitsi perineet syömishäiriön myös siirtäneet sen omiin lapsiinsa.
Toivon, että vielä koettaa päivä, jolloin näistä ylisukupolvisista syömishäiriöistä puhutaan avoimesti julkisuudessa. Minua itkettää tavata serkun lasta, jolle on viikkoon ohjelmoitu yli 20 tuntia liikuntaa ja lapsi mainitsee minulle aina nälästä ja rasitusvammasta. 😢
Kouluterveydenhoitajan kommentit siitä kuinka lähestyn painokäyrän ylärajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin urheilullinen lihaksikas normaalipainoinen lapsi kun koulun terkkari tarkastuksessa sanoi, että painoa kannattaa tarkkailla ettei enää(!) pääse nousemaan. Siitä se alkoi, vuosien ensin anorexia- sittemmin bulimiahelvetti.
Vaihto-oppilasvuosi perheessä, jossa kaikki olivat ylipainoisia.
- Ankeat kotiolot. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
- Äiti laihdutti jatkuvasti, oli milloin milläkin dieetillä. Laihdutuspuheet ja minuun suunnatut "kyllä sinäkin lihot kun pituuskasvu loppuu".
- Koulukiusatuksi joutuminen ja yksinäisyys
- "Kympin tytön" perfektionistinen luonne.
- Varhain puhjennut masennus ja ahdistus, huono itsetunto.
Tuloksena 12-vuotiaana alkanut anoreksian kautta bulimiaksi muuttunut syömishäiriö. Nyt 20-vuotiaana sairaus on ns. remissiossa, mutta aina saa varoa ettei syöksykierre taas ala. Muutaman kilon laihdutus laukaisee ns. dominoefektin joks päättyy nenämahaletkuun tai hautaan.
Muutin teininä toiselle paikkakunnalle. Ystävystyin tytön kanssa, jolla oli pakkomielle palvoa laihuutta. Se tarttui myös minuun. Hänellä oli tapana puhua tähän tyyliin "kauhee mikä läski toi Mira, en tajua miten Antti voi seurustella tollasen kanssa" tai "olipa mahtavan hoikat reidet tolla ohi kulkeneella naisella, kauheeta olla ite tällanen läski". Ja kumpikin meistä oli ihan normaalipainoisia, hän jopa lievästi alipainoinen.
Koko ajan haluttiin laihtua ja oltiin joillain tosi epäterveellisillä ruokavalioilla tai paastoilla. Siinä sitten syömättömyyttä ja ahmimista, ikinä ei ollut hyvä olo.
On myös muita syitä, kuten perheeni ja sukuni tapa puhua laihuudesta ja lihavuudesta. Suuret ikäluokat usein puhuu aika estottomasti ootpas lihonut/laihtunut -juttuja, eikä ymmärrä niiden merkitystä nuoriin.
Niin siis tuohan ei ole syömishäiriö vaan lääkkeen sivuvaikutus.