Osaatko nimetä syitä jotka sairastuttivat sinut syömishäiriöön?

Minulla on ihan samanlaiset kokemukset tuollaisesta "no enpä olisi uskonut", kun kerroin jossain onnistuneeni.

Nyt keski-ikäisenä ajoittain ahdistaa, kun en saanut kasvaa ns. omaksi itsekseni. Meillä eli hyvin kapea näkemys siitä, millainen ihmisen tulee olla. Ei niinkään ulkomuodon, vaan elämän suhteen.

Olen miettinyt, millaista olisi ollut jos olisin jollekin puhua haaveistani ja tulevaisuudesta, niin että joku olisi kuunnellut minua. Olisin opiskellut jotakin ihan muuta luultavasti, tekisin erilaista työtä kuin nyt. Vihastuttaa, että koko lapsuus oli niin ennalta määriteltyä, ja että vasta tällä iällä pystyy kokemaan olevansa ihan arvokas ihminen tällaisenaan. Nuoruutta ei kuitenkaan takaisin saa, ja näillä on nyt mentävä kun ei suuriin irtiottoihin tässä elämänvaiheessa ole mahdollisuutta. Tuntuu, että suuri osa elämästä on mennyt hukkaan toisten odotuksia täyttäessä, turhaan.

T:48

Terkkari sanoi minulle kasiluokalla terveystarkastuksessa punnitsemisen jälkeen, että paino on nyt ihan hyvä mutta pitää olla tarkkana ettei se lähde siitä nousemaan.

Muistan sen painolukeman ikuisesti ja se oli 52,2kg. Pituutta minulla oli (on) 157cm. 

Ikinä sitä ennen en ollut painoani negatiivisessa mielessä pohtinut. 

Seuraavana vuonna samaan aikaan painoinkin sitten enää 44kg. Sekään ei tosin ollut "riittävän vähän" vaikka kuukautisetkin olivat jääneet pois. Olin kuitenkin painoindeksin mukaan ihan normaalin rajoissa edelleen. Siinä sitä tuijoteltiin terkan kanssa kaavioita koska sieltähän se totuus löytyi, numeroista.

Viisitoista vuotta meni ennen kuin sain elämäni takaisin. Huvitti kun kävin viime vuonna työpaikan kautta terveystarkastuksessa ja paino oli jotain 52kg. Nyt olin papereissa hoikka.

Voi kunpa olisin ollut silloin viisitoista vuotta sittenkin.

Äiti opetti.

"Lekalta" korjaus viestiini... Kiva että kukaan ei tarttunut näppäilyvirheseen "asolunisti", absolunisti oli oikea sana. Nykypaino on se, mitä sanoin. Pahimmillaan olin 42 kg. Hyvä nyt näin. Ja kiva nähdä että täällä voi oikeasti myös asiallisesti jakaa omia kokemuksia ja kipupisteitä. Ja mukava huomata, että meitä muitakin on ympäri Suomea.

Muutamia asioita mainitakseni:

- Perfektionismi eli täydellisyyden tavoittelu, täydellisyyden määreet vain muuttuivat aina matkan varrella. Halusin olla pidetty, viehättävin, paras.

- Itsekriittisyys

- Pelko siitä, etten kelpaa

- Jonkinlainen vaillejääminen ja siitä kumpuava tarve ansaita paikkani jollekin tärkeänä, turvattomuuden tunne, hylkäämisen pelko.

- Tuen puute lapsuudessa, kotiolot olivat kaoottiset, mutta meitä lapsia ei hirveästi lohduteltu vaikka rakastettiin kyllä. Ankaruus, opin olemaan myös itseäni kohtaan äärimmäisen ankara ja aina tyytymätön.

- Kotonamme oli tietysti myös aika kurjat elintavat ja olin alakoulussa pari kiloa muita tyttöjä pulleampi. Silloin se tuntui paljolta, siellä miestä tulen ei ollut ylipainoisia vaan nimenomaan pieni pulleus riitti joukosta erottumiseen. Luokkamme opettaja haukkui minua tyhmäksi ja kömpelöksi, ihastukseni haukkui minua läskiksi, vanhempani valittelivat omia "vatsamakkaroitaan", etenkin äitini pohti usein muutaman kilon pudottamista.

- Kun painoni/pulleuteni alkoi ahdistaa siitä ei sopinut puhua vaan minun käskettiin olla tyytyväinen itseeni, avautumisestani ei pidetty. En tietenkään ollut tyytyväinen, joten aloin treenata ja jättää syömisiä väliin salaa. Esim. vetämällä leipää ja jogurttia viemäristä koulun jälkeen ja sitten väitin syöneeni niin, etten jaksanut päivällistä tai iltapalaa.

- Minusta olisi varmasti tullut bulimikko jos olisin oppinut oksentamaan ja luottamaan siihen, että saan "tarpeeksi kaloreita" oksennettua. En kuitenkaan onnistunut parilla yrityskerralla enkä uskaltanut siksi ahmia koskaan. Jos söin mielestäni liikaa suunnitelmaan sopimattomaan aikaan treenasin ihan hulluna ja nipistin seuraavista syömisistä.

- Teini-iässä ihastuin poikaan, joka kisasi SM-tasolla ja siitä tuli tietysti paineita olla hänen silmissään kaunein mahdollinen kun koin jo valmiiksi riittämättömyyttä ja ajattelin etenkin kroppani olevan riittämätön. Hän petti minua aika pullean ja ruman ja saanko sanoa yksinkertaisenkin tytön (eli ominaisuuksiltaan minun henkilökohtaisen painajaiseni) kanssa ja silloin aiempi ortoreksiaa muistuttava sh muuttui puhtaaksi anoreksiaksi, laihduin parissa kuukaudessa yli 10 kiloa ja menkat loppuivat. Laihtuminen tyssäsi kun en jaksanut muuta kuin nukkua ja keho oli säästöliekillä. Onneksi. En vieläkään myöntänyt, että minulla olisi ollut mitään ongelmaa, asuin omillani eikä minua voitu pakottaa hoitoon.

- Sitten tapasin mieheni, jonka kanssa meillä klikkasi tosi hyvin, siis henkisesti, ymmärsimme toisiamme ja meillä oli tosi hauskaa. Miehen kannustamana aloin kokeilla erilaisten "kiellettyjen" ruokien syömistä ja minulle tuli muutamia kiloja lisää. Aloin ymmärtää, ettei itseinhoni ollut loogista ja vähitellen hyvässä parisuhteessa myös pitää itsestäni. Sain olla ihan epätäydellinen itseni ja silti rakastetumpi ja hyväksytympi kuin koskaan. Vieläkin olen vähän neuroottinen sanoisinko, mutta en järjettömissä asioissa. Pulla maistuu ja tykkään vartalostani, en edes mieti syömisiä ja pystyn hyödyntämään energiani terveisiin asioihin. Ja saimme lapsiakin melko pian ja luomuna, vaikka pelkäsin, ettei se ehkä onnistu. :)

Piti kirjoittaa tähän ketjuun jo aiemmin, mutta muistin nyt vasta. Nostetaan tätä samalla. Minulla oli kotona ongelmia. Isän alkolisoitumista ja vanhempien tappelua. Minua ei suoranaisesti kiusattu koulussa niin kuin monia täällä, mutta ei minulla kavereita ollut sitten ala-asteen ja vietin aikani yksin. Sairastuin lukio aikana. Minua oli jo pitkään ahdistanut aikuistuminen ja se, että sain muotoja itseeni. Vihasin sitä kun äitini kertoi kuinka minulla on "synnyttäjän lantio". Hän teki muitakin huomautuksia painostani ja ulkomuodostani, jotka silloin tuntuivat inhottavilta. Viimeinen niitti oli kun hän sanoi "sähän painat kohta ennemmän kuin henkilö X", joka oli siis hieman pyöreä, muttei kuitenkaan lihava. Päätin "kostaa" ja näyttää, että katsopa kohta kuka on pyöreä ja laihdutin itseni 50 kilosta  40 kiloon.  Minun elämäni tuntui silloin kovin tyhjältä. Tuntui hyvältä kun oli joku asia, jota hallita: syömiseni.  En ole perfektionisti, oikeastaan päinvastoin melko suurpiirteinen. Itseinhoa sen sijaan tunsin. Minulla on aina ollut myös huono itsetunto. Aloin toipua vasta kun aloitin jatko-opinnot. Tilanteeni ei ole enää akuutti, mutta edelleen olen alipainoinen ja ajattelen usein syömisiäni. Enää en sentään ahdistu jos en pääse joka päivä vaa'alle. En ole käynyt terapiassa ja enpä usko, että se auttaisi enää kymmenen vuoden jälkeen. Taidan olla sellainen kroonistunut tapaus.

Syömishäiriön syy on seksuaalisessa identiteetissä, sen kun oivaltaa, paraneminen lähtee käyntiin.

Äidin narsismi, jonka takia oma identiteetti ei päässyt kehittymään. Olin äitiä varten, eikä toisin päin. Suojamekanismismi kehittyi tapa laittaa omat tunteet ja tarpeet sivuun, opin ostamaan hyväksyntää ja rakkautta suorituksillani.

nokun äiti ei halannut vaan antoi suklaata , tuo yleisin psykologien  luoma valemuisto lihavilla.

Vierailija kirjoitti:

nokun äiti ei halannut vaan antoi suklaata , tuo yleisin psykologien  luoma valemuisto lihavilla.

Mulla tämä oli ihan oikea syy sairastumiseen. Opin syömään tunteisiini tämän käytöksen takia. Ja mulle suututtiin, jos se karkki ei sitten riittänytkään viemään pahaa mieltä pois.

Olin lapsena pyöreä ja minua vertailtiin jatkuvasti hoikkiin tyttöihin ja vanhempani vitsailivat lähettävänsä minut kesäksi Yhdysvaltoihin läskileirille. Koin olevani ruma ja kelpaamaton joka ikisellä tavalla, mitä vaan voi ihminen olla. Laihdutin onnistuneesti ensimmäisen kerran neljännellä luokalla, ja koin että minut hyväksyttiin, mutta pidin itseäni silti epäonnistuneena ja rumana. Teini-iässä ulkonäköpaineet eivät ainakaan helpottaneet ja sairastuin anoreksiaan kahdeksannella luokalla.

Paljon on tultu eteenpäin ja kehoni on nykyään terve ja ravittu, mutta oma kehonkuva on edelleen vääristynyt. Kaipa minulla tulee tavallaan aina olemaan "anorektikon aivot". Monen muun kommentoijan tavoin vaadin itseltäni täydellisyyttä. Epäonnistuessani saatan edelleenkin saada ajatuksen, etten ansaitse ruokaa. Onneksi näitä ajatuksia ei ole enää pakko kuunnella. :)

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriön syy on seksuaalisessa identiteetissä, sen kun oivaltaa, paraneminen lähtee käyntiin.

Ei aina. Vasta katsoin jonkun dokumentin syömishäiriöiden synnystä ja siinä eräs jo muistaakseni 40 vuotta anoreksiasta kärsinyt nainen sairastui syömishäiriöön menetettyään äitinsä ja siskonsa traumaattisessa onnettomuudessa. Ajatteli, että hän oli se, jonka olisi pitänyt kuolla. Rankaisi itseään nälällä ja söi mm. roskiksista, ei koskaan mitään liian vähän nöyryyttävää.

Seksuaalisuus ja seksuaalinen identiteetti on kyllä tärkeässä osassa syömishäiriön syntyä, muttei ainoa ratkaiseva asia, läheskään. Itse sairastuin jo alle 10-vuotiaana, joten kehtaan väittää, että syy ei ollut ainoastaan seksuaalisessa identiteetissäni (minulla ei ole mitään hyväksikäyttötaustaa). Murrosiässä sekin tietysti lisäsi tietysti oireilua.

Syömishäiriöitäkin on niin monenlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriön syy on seksuaalisessa identiteetissä, sen kun oivaltaa, paraneminen lähtee käyntiin.

Ei aina. Vasta katsoin jonkun dokumentin syömishäiriöiden synnystä ja siinä eräs jo muistaakseni 40 vuotta anoreksiasta kärsinyt nainen sairastui syömishäiriöön menetettyään äitinsä ja siskonsa traumaattisessa onnettomuudessa. Ajatteli, että hän oli se, jonka olisi pitänyt kuolla. Rankaisi itseään nälällä ja söi mm. roskiksista, ei koskaan mitään liian vähän nöyryyttävää.

Seksuaalisuus ja seksuaalinen identiteetti on kyllä tärkeässä osassa syömishäiriön syntyä, muttei ainoa ratkaiseva asia, läheskään. Itse sairastuin jo alle 10-vuotiaana, joten kehtaan väittää, että syy ei ollut ainoastaan seksuaalisessa identiteetissäni (minulla ei ole mitään hyväksikäyttötaustaa). Murrosiässä sekin tietysti lisäsi tietysti oireilua.

Syömishäiriöitäkin on niin monenlaisia.

Lisään vielä, että sen verran tuossa on kyllä perää, että onhan ihmisnaaras lähes ainoa eläin, jonka evoluutio on näin pahasti ristiriidassa nykyisten olosuhteiden kanssa. Eli suurinosa eläimistä pyrkii syömään pysyäkseen terveinä, heillä on nälkä ja syövät kun on ruokaa tarjolla. Nyt ruokaa on tarjolla liiaksi ja liika lihominen heikentää etenkin naisen menestymistä sosiaalisesti, mm. pariutumismahdollisuuksia, joten syntyy psyykkinen ristiriita. Ihmiseläin haluaisi syödä kun on siihen rajattomat mahdollisuudet, mutta haluaa myös olla kumppaniehdokkaiden suosiossa, joten ei saa syödä. Ja tämä ristiriita voi aiheuttaa musertaava henkistä tuskaa.

Kilpavoimistelun julkiset punnitukset ja julkiset saarnat muiden edessä kuinka paljon kenenkin pitäisi laihduttaa, tyylliin:"Minnalla ja Annalla on asiat hyvin, Tiinan ja Pian pitää olla tarkkana ja varovaisia, Mian ja Kirsin pitäisi saada pois 3-4 kiloa ja Terhin mieluiten 5.

Olin "Kirsi" ja jo valmiiksi todellakin normaalipainon alarajoilla. No, laihdutin "vähän" enemmän kuin 4 kiloa. Sitten rukoiltiin ja painostettiin syömään ja punnittiin joka treeneissä ja saarnattiin kun paino vaan laski.

Koittakaa nt jo päättää...

Vierailija kirjoitti:

Kilpavoimistelun julkiset punnitukset ja julkiset saarnat muiden edessä kuinka paljon kenenkin pitäisi laihduttaa, tyylliin:"Minnalla ja Annalla on asiat hyvin, Tiinan ja Pian pitää olla tarkkana ja varovaisia, Mian ja Kirsin pitäisi saada pois 3-4 kiloa ja Terhin mieluiten 5.

Olin "Kirsi" ja jo valmiiksi todellakin normaalipainon alarajoilla. No, laihdutin "vähän" enemmän kuin 4 kiloa. Sitten rukoiltiin ja painostettiin syömään ja punnittiin joka treeneissä ja saarnattiin kun paino vaan laski.

Koittakaa nt jo päättää...

Millä perusteella nuo tavoitepainot teillä asetettiin? Ihan bmi:n mukaan vai miten? Ja minkä ikäisinä, kasvava lapsihan ei saisi laihduttaa ollenkaan ellei ole sitten tosi obeesi. Kiinnostaa vaan, en itse ole harrastanut noita lajeja, keksin alkaa laihduttaa liikaa ihan muuten vain...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriön syy on seksuaalisessa identiteetissä, sen kun oivaltaa, paraneminen lähtee käyntiin.

Ei aina. Vasta katsoin jonkun dokumentin syömishäiriöiden synnystä ja siinä eräs jo muistaakseni 40 vuotta anoreksiasta kärsinyt nainen sairastui syömishäiriöön menetettyään äitinsä ja siskonsa traumaattisessa onnettomuudessa. Ajatteli, että hän oli se, jonka olisi pitänyt kuolla. Rankaisi itseään nälällä ja söi mm. roskiksista, ei koskaan mitään liian vähän nöyryyttävää.

Seksuaalisuus ja seksuaalinen identiteetti on kyllä tärkeässä osassa syömishäiriön syntyä, muttei ainoa ratkaiseva asia, läheskään. Itse sairastuin jo alle 10-vuotiaana, joten kehtaan väittää, että syy ei ollut ainoastaan seksuaalisessa identiteetissäni (minulla ei ole mitään hyväksikäyttötaustaa). Murrosiässä sekin tietysti lisäsi tietysti oireilua.

Syömishäiriöitäkin on niin monenlaisia.

Lisään vielä, että sen verran tuossa on kyllä perää, että onhan ihmisnaaras lähes ainoa eläin, jonka evoluutio on näin pahasti ristiriidassa nykyisten olosuhteiden kanssa. Eli suurinosa eläimistä pyrkii syömään pysyäkseen terveinä, heillä on nälkä ja syövät kun on ruokaa tarjolla. Nyt ruokaa on tarjolla liiaksi ja liika lihominen heikentää etenkin naisen menestymistä sosiaalisesti, mm. pariutumismahdollisuuksia, joten syntyy psyykkinen ristiriita. Ihmiseläin haluaisi syödä kun on siihen rajattomat mahdollisuudet, mutta haluaa myös olla kumppaniehdokkaiden suosiossa, joten ei saa syödä. Ja tämä ristiriita voi aiheuttaa musertaava henkistä tuskaa.

Jatkanpa vielä. Oli muuten siinä dokumentissa myös jännä kuinka siinä kerrottiin paastoamisen ja laihtumisen laskevan kortisoli- ym. stressihormonitasoja, joten sekin sai koukuttumaan laihduttamiseen.

Paska äiti, jolle fitness oli tärkeämpää, kuin elämä!

Äidin miesystävän harrastama läskittely, äidin harrastama painon kyttäys ja jatkuvat kommentit lapsesta asti, sarjalaihduttaja-isosiskon roolimalli, vaativa urheiluharrastus ja viime silauksena kuudennella luokalla luokkakaverin kanssa järjestetty "laihdutuskilpailu".

Voin nimetä syyn: seksuaalinen hyväksikäyttö 12- vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt jumalauta tällaisilta laihduttajavanhemmilta pitäisi lapset huostata? Saatika että hölisevät siitä lapsilleen!

Ikävää on se, että on vieläkin olemassa aikuisia sukulaisihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kontrollia tai vastuuntuntoa puheidensa kanssa. Olipa kivaa kun eno sanoi minulle, että kyllä pitää olla varuillaan tuon lapsen X:n painon kanssa eikä saa antaa syödä noin paljoa leivonnaisia kahvipöydässä. Lapsi söi siinä vaiheissa lähinnä innoissaan aivan kuten muutkin lapset syövät harvinaisempia herkkuja varttuneempien sukulaisten luona kyläillessä.

Ikävintä oli, että alakouluikäinen lapseni kuuli enoni kommentin ja siitä alkoi sitten syömishäiriö. Se on tähän mennessä vaikuttanut muun muassa siihen, ettei jaksanut käydä kunnolla peruskoulun yläastetta kun ei syönyt koulussa eikä kotona. Välillä sitten heittäytyi ahmimaan ihan mitä hyvänsä kaapista löytyi. Vaikka jauhoja jos muuta ei ole.

Nyt sitten on ihan todistetusti labrakokeiden mukaan aneeminen ja kärsii monista eri vitamiinipuutoksista sekä hormonihäiriöistä. Asiaa selvittelee nyt täysi-ikäisen kanssa jälleen kerran vaihtunut terveyskeskuslääkäri. Me vanhemmat emme saa edes yrittää auttaa emmekä kommentoi tilannetta lapsellemme mitenkään. Hän ei ole vuosiin syönyt kanssamme yhdessä. Hänellä menee suurin osa ajasta nukkuessa.

En tiedä, kuka tässä enää voi häntä auttaa ja haluaako hän edes apua? Muutama vuosi sitten oli aivan raivona kun yritimme saada hänelle apua edes jostain.