Tapaillut yhtä naista muutaman viikon, eilen ensimmäistä kertaa hänen luonaan ja

Lopeta tapailu., tuo nainen on hyvin sairas psyykkisesti. Kun tulee masennus, hän yrittää itsemurhaa ja makoilee vaan sängyssä päivät. Kun taas tulee mania, hän käyttää omat rahansa ja sinun rahasi ja saattaa tehdä vaikka mitä todella hullua, ei vaan puhua kummia. Sairaus ei katoa koskaan, välillä pitää käydä suljetulla ja sitten taas odotellaan milloin tulee uudet oireet.

Joo tämä sama trolli tehtailee näitä juttuja. Otsikko loppuu aina ja sanaan. Väsynyt.

Vierailija kirjoitti:

Periytyvä sairaus, jota et tahdo omille lapsillesi.

Missä luki, että ap aikoisi koskaan hankkia lapsia? Älä tee turhia oletuksia.

On varmaan yhtä vuoristorataa. Ei tule elämä tylsäksi. Tässä vaiheessa pääset vielä pienellä mielipahalla eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olennaista on tuo hoitotasapaino. Hulluimmat ei syö lääkkeitä, kun maniassa on elämisen maku ja saavat silloin paljon aikaiseksi. Ulkopuolisista ehkä liikaakin. :)

Jotkut noista kaksisuuntaisista ovat manian aikaan seksuaalisesti holtittomia, siinä ei parisuhde hidasta kun on tarve "saada". Olin parisuhteessa tuollaisen naisen kanssa, hänellä tosin oli muutakin mt-ongelmaa, mutta ei enää tuollaista sekoilua minun elämään.

Lääkehoito estää maniat. Ja säännöllinen elämä. Muistahan, että elämässä kellään ei ole takuuta. Voit itse sairastua ja silloin varmaan toivot, että kumppani jättää sinut, eikö?

Sinunko mielestäsi siis pitäisi vaan hyväksyä ne pettämiset, koska kumppani nyt sattuu olemaan sairas? 

Ymmärsinkö siis että te ette ole vielä edes panneet? Ei taida olla kummoinenkaan seksuaalinen kemia teidän välillä. Kavereita ootte.

Mikä kyylä. Mitkäs muut kaapit pengoit? Pyykkikorin myös? Yöpöydän laatikot?

Omalle tyttärelle tuli tuo sama pohdinta eteen kun seurustelukumppani sairastui. Hän meni pojan mukana päivystykseen tueksi ja kun sieltä vietiin ambulanssilla sairaalaan, oli mukana myöhään iltaan saakka. Melkein koko päivä tuossa meni ja ensimmäiseksi epäiltiin vakavaa masennusta. Poika oli pari viikkoa suljetulla osastolla ja tutkimuksissa tarkentui bipoksi. Tyttö kävi ahkerasti vierailemassa minkä töiltään ja opiskeluiltaan ehti. 

Olihan tuossa sulattelemista meillä vanhemmillakin, mutta onneksi pääsi hoitoon ja sai oikean diagnoosin noinkin pian. Kakkostyypistä oli tämän kohdalla kyse (se lievempi versio) ja onneksi on hoitomyönteinen. Ykköstyyppiin yleensä liittyy se, ettei hoito kiinnosta ja elämä menee helpommin ihan ranttaliksi. Mutta ei tämä kakkostyyppikään helpolta näytä tai sitten sen toimivan hoitotasapainon löytyminen kestää pitkään. Diagnoosista on vajaa puolitoista vuotta ja tässä ajassa on ollut jo muutama pidempi sairasloma. Potilas itse sanoi, että nyt ensimmäisen kerran tunnisti maanisen jakson, mutta ei silti pystynyt pidättelemään itseään vaan veti itsensä piippuun ja joutuu nyt sairaslomalla lepuuttamaan. Onneksi työnantaja suhtautuu ymmärtäväisesti, mutta onhan se ikävää jos jo noin nuorena joutuu miettimään pystyykö tekemään nykyistä työtään (joka on keskittymistä vaativaa asiantuntijatyötä) vai joutuuko hakeutumaan ihan muihin hommiin. 

Tytär on pysynyt rinnalla ja he ovat jo naimisissakin. Tyttären puolesta olen iloinen siitä, että pääsi ainakin omalta kohdaltaan miettimään ennen lopullista sitoutumista, haluaako/jaksaako/pystyykö tällaisen sairauden kanssa elämään. Hän valitsi puolisonsa tietäen, että ihan helppoa ja tasaista ei ehkä ole luvassa.

Monet pystyvät tämän sairauden kanssa elämään ihan hyvää ja tasaista elämää - jos nyt edes tästä sairaudesta on ap:n tuttavuuden kohdalla kyse. Paljon riippuu siitä, miten itse siihen suhtautuu ja onko valmis säätämään omia elämäntapojaan niin, että ne tukevat omaa hyvinvointia. Tämän sairauden kanssa pitäisi osata ottaa rauhallisesti, nukkua säännöllisesti, liikkua ja ulkoilla sopivasti ja vältellä alkoholia - viettää sellaista perusterveellistä ja tasaista elämää. 

Onko kokemusta siitä, että kaksi bipoa on yhdessä? Toimisiko tuo? Maniat ja masennukset kulkisivat käsikädessä ja he voisivat tukea toisiaan. Ainakin ymmärtäisivät toisen kokeman tuskan. Ap:n tapaus voisi tavata esimerkiksi ryhmäterapiassa sopivan kumppanin, jos tuo juttu ei onnistu.

Lisäyksenä, että jos mania vaiheen saisi osumaan samaan aikaan, voisivat olla yhdessä maniassa. Ja näin myös katsoa toinen toisensa perään. Masennusvaiheessa molemmat voisivat olla sänkypotilaita ja paremmin voiva voisi voisi hoitaa huonommin voivaa. Näin esimerkiksi.

Jätä se lehmä!

Tunnen joitakin sairastavia ja nykyisten lääkitysten kanssa pystyvät elämään ihan normaalia elämää. Ei ulospäin huomannut mitään vaikka oli paljon tekemisissä. Diagnosointi usein kestää mutta on ihan mahdollista elää normaalisti kunhan lääkitys on oikeanlainen.

Semmonen prova tällä kertaa.

Normi ihminen piilottaa pöpi lääkkeet jos ei halua asiaa kumppanin tietoon.

Leikitään hetki että EI OLLA porvoossa.

Kysyt panohetken päätteeksi: mitä lääkkeitä sul on vessassa?

Nainen: mun mielialalääkkeet , miten niin?

Ap: Onko sulla nyt mania päällä?

Nainen: lääkkeet pitää sairauden kurissa...painu..v..ttuun mun kämpästä!

SEN PITUINEN SE!

Nainen on ilmeisesti ruma ja lihava p.anoalusta, jos olisi kaunis, niin tuommoinen ei haittaisi

Parhaassa tapauksessa nainen selittää, että kaverin lääkkeitä ovat. Vähän kuin pettäjät kantavat ja säilyttävät kaverien kortsuja.

Don't stick your dick into crazy Daisy....

Nykyään aika mitätön angstauskin tulkitaan sairaudeksi. Lääkettä saa lääkkeen perään jos pieninkin sivumaininta sairaudesta täyttyy. Lääkärien tehtävä on nykyään luoda sairaita - pysyvät leivän syrjässä kiinni. 

Jos muikkelilla on vakityö (joku muu kuin palveluala), ja on suhteellisen kivan näköinen (=sun mielestä ok) ja teillä olisi vielä kemiaakin, niin tuo on ihan voittajan ratkaisu. Tuolla kombolla pärjää 40 vuotta. 

Kaikilla meillä päässä viiraa jos aletaan oikein pöyhiin.

Voit pitää vakipanona kaiken varalta, mutta älä missään tapauksessa ala vakavampaan suhteeseen.

Ja keskustelun saivartelijoille tiedoksi, että minulla ainakin on buranaa kylppärin peilikaapissa. Muita lääkkeitä ei ole, mutta jos olisi niin missäpä muuallakaan kuin siellä.

Bipo ei sano kauheasti mitään siitä millainen ihminen on ja millaista elämää elää. Mun perheenjäsenissä, ystävissä ja tutuissa on heitä useampi. Entinen paras ystäväni on hoitamaton ja diagnosoimaton (kai I kun hänellä on toisinaan ollut psykoosi) ja elää toistaiseksi suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyttäytyy hypomaniassa kuin psykopaatti ja kylvää tuhoa ympärilleen. Isäni, I, oli täysi katastrofi noin 20 vuotta, mutta sitten täytettyään 40 maniat lakkasi tulemasta ja hän on nykyään suhteellisen harmiton salaliittoteorioita harrastava persu. Tämä on tosi tyypillistä psykoosisairauksissa, että alkavat nuorilla aikuisilla ja käyvät valtavan paljon helpommiksi keski-ikään mennessä. Toinen ystäväni, II ja epävakaa, eli pari vuotta vähän tuhoisasti mutta sairaus asettui hyvällä hoidolla jo alle 30-vuotiaana ja hän on siitä asti elänyt lähes täysin normaalia elämää. Tekee osatyökyvyttömyyseläkkeellä tynkäviikkoa kovapalkkaisella alallaan ja hänellä on arki tasapainossa tavalla josta nykyisessä työelämässä useimmat saa vaan haaveilla. Parisuhdekin selvisi sekoiluista vahvistuneena. Eräs etäisempi sukulainen (en tiedä kumpaa tyyppiä ja hänellä on myös lisäksi joku persoonallisuushäiriö) on myös ollut vähän yli kolmekymppisestä täysin tasainen ja harhaton, mutta hän ehti kyllä syrjäytyä eikä ole siitä enää päässyt jaloilleen ja tuskin pääseekään.

Että jos psykiatrinen sairaus itsessään ei hirvitä ja haluat olla hänen kanssaan niin pyrkisin selvittämään mistä tässä nimenomaisessa tapauksessa on kyse ennen kuin teen mitään johtopäätöksiä. Jos hirvittää, niin kannattaa silloinkin pysähtyä miettimään omia arvoja hetkeksi. Onko vaikeuksien vältteleminen vai niiden kanssa elämään opetteleminen parempi tapa elää? Onko tämä hyvä tilanne ryhtyä opettelemaan vai ei? Mitä varhemmin taidon opettelee sitä harvempia tilaisuuksia ehtii menettää ja sitä enemmän ehtii elämänsä aikana hyötyä. Toisaalta valinta ei ole pelkästään sun eikä vaikuta pelkästään suhun ja riskit sulle ja hänelle eivät ole välttämättä symmetriset. Oletko sellainen ihminen että osaat kohdella häntä kunnolla, vai onko reiluin ja vastuullisin ratkaisu poistua takavasempaan. Yksin ei kannata yrittää ratkaista koko asiaa, sulla on toki oikeus päättää itse suhteen lopettamisesta, mutta parempiin tuloksiin pääsee kun kaikkia osapuolia kuullaan.

Psyykelääkkeitä määrätään kaikkeen mihin lääkäri ei parempaa keksi.