Lue keskustelun säännöt.
En jotenkin osaa tuntea ymmärrystä näitä sekundääri-ja tertiäärilapsettomia kohtaan.
13.11.2019 |
Heillä kun on jo vähintään se yksi lapsi. Eilen luin jonkin hyvin tunteisiin vetoavalla tavalla kirjoitetun tekstin lapsenkaipuusta, lapsettomuudesta ja surusta. Sain kuvan että kirjoittaja on monta vuotta yrittänyt miehensä kanssa saada lasta ja tunsin empatiaa. Mutta kyse olikin lopulta siitä, että olivat monta vuotta yrittäneet saada KOLMATTA lasta ja surivat nyt kun sitä ei kuulu! Meni maku täysin koko jutusta. Naurettavaa.
Kukaan ei tarvitse lapsilaumaa, varsinkaan nykyisessä maailmantilanteessa. Eikö vain voi olla onnellinen siitä yhdestä tai kahdesta ja keskittyä muihin juttuihin. Elämässä on muutakin kuin lisääntyminen.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en saanut sitä hoikkaa ja urheilullista vartaloa, vaikka niin laihdutin ja liikuin ja kaikkeni yritin. Toiset onnistui siinä lähipiirissä. *SURU*
No osaatko sä sitten määritellä, millaisia asioita saa surra? Tuolla jo aiemmin kyselin, mutta kukaan ei vastannut. Saako surra lapsettomuutta, saako surra sitä, ettei löydä puolisoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saahan sitä surra vaikka pierua, mutta henkilö
jolla on lapsi, ei ole lapseton.
Aikamoinen loukkaus sitä lasta kohtaan valittaa lapsettomuutta.
En ymmärrä minkään kun voisi ottaa adoptio lapsia omiensa lisäksi. Ihmettelen etteikö niihin saisi kehittymään samanlaisia tunteita kuin itse tehtyihinkin.
Toinen raskas ikuis sureva tyyppi on sellainen joka ei päästä jostain kuolleesta lähiomaisesta, lapsesta, puolisosta tai vanhemmistaan irti ollenkaan vaikka siitä olisi jo vuosi kymmeniä. Joku raja kuinka kaukaista ja menneistä asioista alkaa rasittamaan kuulijoita, siis millä ei ole enään mitään merkitystä edes kenenkään tietää. Joku 20-50 vuotta sitten tapahtunut harvoja kuulijoita kiinnostaa tai ei välttämättä ymmärrä niin kaukaisten asioiden syvää suremista.
Vierailija kirjoitti:
Saahan sitä surra vaikka pierua, mutta henkilö
jolla on lapsi, ei ole lapseton.Aikamoinen loukkaus sitä lasta kohtaan valittaa lapsettomuutta.
Eli vissiin ei ole nyt odotettavissa sen rakentavampaa keskustelua kuin vain jankkausta tuohon termiin tarttumista ja vertaamista siihen, että minäkään en saanut lottovoittoa, nyyh? Nämähän nyt tulivat tässä aika monta kertaa jo esiteltyä.
Vierailija kirjoitti:
Ap, onpa mautonta ja ajattelematonta vähätellä toisen lapsihaaveita ja raskautumisen vaikeuden (ja mahdollisten keskenmenojen) aiheuttamaa surua vaikka se yksi lapsi perheessä jo olisikin.
Huomaan aloituksestasi ettet itse ole saanut kokea vanhemmuuden onnea ja sitä syvää rakkautta jota omaa lasta kohtaan tuntee. Vaikka et itse ole lapsirakas ihminen tai mielestäsi tähän "nykyiseen maailmantilanteeseen" ei tarvitse hankkia lisää lapsia voisit silti yrittää olla kannustava ja onnellinen heidän puolestaan jotka lapsia haluaisivat saada. Ei ole sinun tehtäväsi päättää ja arvostella kuka saa lisääntyä ja kuinka paljon.
Suomi on todellakin lapsivihamielisin yhteiskunta jonka tiedän. Ei pelkästään av-palstan perusteella vaan ihan muutenkin. Luojan kiitos itse asun pysyvästi Keski-Euroopassa, jossa lapsia ja lapsiperheitä arvostetaan ja tuetaan myös yhteiskunnan osalta. Ohikulkijatkin hyvin usein hymyilevät pienille lapsille ja heidän vanhemilleen kaduilla, ravintoloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa eikä täällä tarvitse kokea olevansa huono ihminen toivoessaan itselleen yhtä tai useampaa lasta.
Yhteiskunta huolehtii kuitenkin lapsiperheistä ja tukee todella paljon. En minäkään lapsia vihaa, mutta välillä ärsyttää, jos vanhempi ei osaa kasvattaa lastaan. En silloinkaan ärsyynny siitä lapsesta, vaan vanhemmasta. Et varmaan ole käynyt esim. Vietnamissa tai Thaimaassa, jos Suomi on mielestäsi lapsivihamielisin yhteiskunta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä minkään kun voisi ottaa adoptio lapsia omiensa lisäksi. Ihmettelen etteikö niihin saisi kehittymään samanlaisia tunteita kuin itse tehtyihinkin.
Toinen raskas ikuis sureva tyyppi on sellainen joka ei päästä jostain kuolleesta lähiomaisesta, lapsesta, puolisosta tai vanhemmistaan irti ollenkaan vaikka siitä olisi jo vuosi kymmeniä. Joku raja kuinka kaukaista ja menneistä asioista alkaa rasittamaan kuulijoita, siis millä ei ole enään mitään merkitystä edes kenenkään tietää. Joku 20-50 vuotta sitten tapahtunut harvoja kuulijoita kiinnostaa tai ei välttämättä ymmärrä niin kaukaisten asioiden syvää suremista.
Ihan semmoinen pikkujuttu vain huomautukseksi, että adoptiolapsia ei varsinaisesti "oteta", vaan adoptiojärjestöt valitsevat vanhemmat todella tarkalla seulalla. Ja tämän lisäksi moni ei ole valmis adoption mahdollisiin lisähaasteisiin. Mulla on kaksi biologista lasta, mutta jos en olisi lapsia saanut, en usko, että olisin halunnut adoptoida. Mulla on parilla sukulaisella adoptiolapsia, ja kyllä siellä on taustalla niin rankkoja juttuja, että en tiedä, olisiko musta ollut sellaiseen (todennäköisesti ei). Eli adoptio ei ole vain sitä, että päätetään "ottaa" lapsi.
Minä taas ymmärrän oikein hyvin surun siitä, ettei saa toista tai kolmatta lasta. Vaikken itse halua ensimmäistäkään.
En ymmärrä, miksi pitää alleviivata jonkun surun olevan vähäistä tai väärin.
Ja te jotka tartutte termiin, ymmärrättehän sen olevan lääketieteellinen termi sille, ettei saa toista, kolmatta jne lasta? Ei mikään puhekielen ilmaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, onpa mautonta ja ajattelematonta vähätellä toisen lapsihaaveita ja raskautumisen vaikeuden (ja mahdollisten keskenmenojen) aiheuttamaa surua vaikka se yksi lapsi perheessä jo olisikin.
Huomaan aloituksestasi ettet itse ole saanut kokea vanhemmuuden onnea ja sitä syvää rakkautta jota omaa lasta kohtaan tuntee. Vaikka et itse ole lapsirakas ihminen tai mielestäsi tähän "nykyiseen maailmantilanteeseen" ei tarvitse hankkia lisää lapsia voisit silti yrittää olla kannustava ja onnellinen heidän puolestaan jotka lapsia haluaisivat saada. Ei ole sinun tehtäväsi päättää ja arvostella kuka saa lisääntyä ja kuinka paljon.
Suomi on todellakin lapsivihamielisin yhteiskunta jonka tiedän. Ei pelkästään av-palstan perusteella vaan ihan muutenkin. Luojan kiitos itse asun pysyvästi Keski-Euroopassa, jossa lapsia ja lapsiperheitä arvostetaan ja tuetaan myös yhteiskunnan osalta. Ohikulkijatkin hyvin usein hymyilevät pienille lapsille ja heidän vanhemilleen kaduilla, ravintoloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa eikä täällä tarvitse kokea olevansa huono ihminen toivoessaan itselleen yhtä tai useampaa lasta.
Yhteiskunta huolehtii kuitenkin lapsiperheistä ja tukee todella paljon. En minäkään lapsia vihaa, mutta välillä ärsyttää, jos vanhempi ei osaa kasvattaa lastaan. En silloinkaan ärsyynny siitä lapsesta, vaan vanhemmasta. Et varmaan ole käynyt esim. Vietnamissa tai Thaimaassa, jos Suomi on mielestäsi lapsivihamielisin yhteiskunta...
Thaimaassa ainakin lapsista pidetään todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä minkään kun voisi ottaa adoptio lapsia omiensa lisäksi. Ihmettelen etteikö niihin saisi kehittymään samanlaisia tunteita kuin itse tehtyihinkin.
Toinen raskas ikuis sureva tyyppi on sellainen joka ei päästä jostain kuolleesta lähiomaisesta, lapsesta, puolisosta tai vanhemmistaan irti ollenkaan vaikka siitä olisi jo vuosi kymmeniä. Joku raja kuinka kaukaista ja menneistä asioista alkaa rasittamaan kuulijoita, siis millä ei ole enään mitään merkitystä edes kenenkään tietää. Joku 20-50 vuotta sitten tapahtunut harvoja kuulijoita kiinnostaa tai ei välttämättä ymmärrä niin kaukaisten asioiden syvää suremista.
Ihan semmoinen pikkujuttu vain huomautukseksi, että adoptiolapsia ei varsinaisesti "oteta", vaan adoptiojärjestöt valitsevat vanhemmat todella tarkalla seulalla. Ja tämän lisäksi moni ei ole valmis adoption mahdollisiin lisähaasteisiin. Mulla on kaksi biologista lasta, mutta jos en olisi lapsia saanut, en usko, että olisin halunnut adoptoida. Mulla on parilla sukulaisella adoptiolapsia, ja kyllä siellä on taustalla niin rankkoja juttuja, että en tiedä, olisiko musta ollut sellaiseen (todennäköisesti ei). Eli adoptio ei ole vain sitä, että päätetään "ottaa" lapsi.
Ja vielä lisään tähän, että missään nimessä en olisi ollut kelpoinenkaan adoptiovanhemmaksi, koska taustallani on sairastettu masennus ja miehelläni sairaus, joka on myös este.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en saanut sitä hoikkaa ja urheilullista vartaloa, vaikka niin laihdutin ja liikuin ja kaikkeni yritin. Toiset onnistui siinä lähipiirissä. *SURU*
No osaatko sä sitten määritellä, millaisia asioita saa surra? Tuolla jo aiemmin kyselin, mutta kukaan ei vastannut. Saako surra lapsettomuutta, saako surra sitä, ettei löydä puolisoa?
Sinkkunainen saa avun hedelmöitysklinikalta. Mitä se sureminen ongelmaan sitten auttaa. Ihan turhaahan se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en saanut sitä hoikkaa ja urheilullista vartaloa, vaikka niin laihdutin ja liikuin ja kaikkeni yritin. Toiset onnistui siinä lähipiirissä. *SURU*
No osaatko sä sitten määritellä, millaisia asioita saa surra? Tuolla jo aiemmin kyselin, mutta kukaan ei vastannut. Saako surra lapsettomuutta, saako surra sitä, ettei löydä puolisoa?
Sinkkunainen saa avun hedelmöitysklinikalta. Mitä se sureminen ongelmaan sitten auttaa. Ihan turhaahan se on.
Ei tuo ollut vastaus kumpaankaan kysymykseen. Kysyin, saako surra lapsettomuutta tai saako surra sitä, ettei ole puolisoa. En kysynyt, miten sinkkunainen hoitaa lastensaamisen (ei muuten se sinkkunainenkaan tule automaattisesti hedelmöityshoidoissa raskaaksi).
Joo, siis sureminenhan on tuolla logiikalla turhaa ihan joka tapauksessa. Äiti kuoli? No, mitä sitä suremaan, kun ei se auta ongelmaan mitenkään.
Eli ilmeisesti on edelleen niin, että kukaan ei ole valmis varsinaisesti pohtimaan asiaa, vaan ainoastaan heittelemään tuollaisia kommentteja, jotka kertovat siitä, että elämänkokemusta ei oikein ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vika on sanassa, ei henkilökohtaisissa tuntemuksissa. Lapseton on lapseton ja vaikka siinä olisi millainen etuliite, niin kyllä mä mietin, että mikäs se esikoinen sitten on, jos ei vanhempiensa lapsi. Ymmärrän, jos haluaa suuren perheen tai jotain muuta, mutta keksikää tälle kaipuulle joku muu sana, kuin lapseton. Se on loukkaava, vähättelevä ja kaikin puolin väärä termi asialle.
En ole kyllä koskaan kuullut kenenkään tällaisen ihmisen puhuvan itsestään lapsettomana, enkä oikein usko, että olet sinäkään. Sekundäärinen lapsettomuus on jo ihan eri asia, enkä ole ihmisten kuullut itsestään käyttävän tuotakaan nimitystä, vaikka sitä esim. terveydenhuollossa käytetäänkin.
Mun mielestä on jotenkin erikoista tarttua tuollaiseen asiaan.
Mun mielestä oikeat määritelmät ovat tärkeitä. Millanenkohan keskustelu vaikka hom ouden ympärillä pyörisi, jos käsite olisi "erisukupuolisista seksuaalisesti kiinnostumaton".
Selundäärinen lapsettomuus kuulostaa väkisinväännetyltä, varsinkin jos on terveydenhuollossa vakiintunut termi.
Sellainen on pedofiili joka tykkää toisten lapsista. Vanhemmat jotka eivät välitä lapsistaan, eivät kasvata eivätkä aseta rajoja niille, niin kokevat että niitä vihataan jos joku niistä ärsyyntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sain keskemenon viikolla 14 odottaessa neljättä lasta. Meille oli kummallekin täysin selvää, että haluamme ison perheen. Kolme ei ollut kummallekaan "iso perhe". Neljäs meni kesken, enkä jostain syystä enää koskaan ole sen jälkeen raskautunut. Lapsettomuushoitoihin asti ei ole kuitenkaan menty, koska meillä ne kolme on jo. Ehkei meille sitten vain tarkoitettu sitä neljättä, en tiedä.
Meiltä puuttuu monta lasta, vaikka kolme onkin. Ja sitä meillä on täysi oikeus surra.
Meillä oli vaikeuksia saada toista lasta. Se oli minulle hyvin rankkaa ja masentavaa aikaa, koska halusin niin kovasti ainakin vielä toisen ja esikoiselle sisaruksen. Mutta vaikka tuskaa on typerä vertailla, niin kyllä koen että minun kokemukseni ei ollut mitään primaarilapsettomuuden rinnalla. Minulla oli kuitenkin jo se yksi, olin äiti.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vaikeuksia saada toista lasta. Se oli minulle hyvin rankkaa ja masentavaa aikaa, koska halusin niin kovasti ainakin vielä toisen ja esikoiselle sisaruksen. Mutta vaikka tuskaa on typerä vertailla, niin kyllä koen että minun kokemukseni ei ollut mitään primaarilapsettomuuden rinnalla. Minulla oli kuitenkin jo se yksi, olin äiti.
Ei tuo ole asia, jota voi verrata. Ei kärsimys yleensäkään ole. Jollain logiikalla kukaan suomalainen ei saisi kokea pahaa oloa mistään, sillä maailman mittakaavassa meistä köyhinkin elää luksuselämää.
Paljon riippuu kokemuspohjasta, arvomaailmasta jne kuinka vaikeana asiana kokee vaikka lapsettomuuden. Jollekin se musertaa koko elämän, joku keksii hyvin nopeasti elämään muuta sisältöä. Sama vähän senkin kanssa, jos toista lasta ei kuulu, tai kolmatta, neljättä... Jollekin se on iso asia, jollekin pieni ja jollekin siltä väliltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vaikeuksia saada toista lasta. Se oli minulle hyvin rankkaa ja masentavaa aikaa, koska halusin niin kovasti ainakin vielä toisen ja esikoiselle sisaruksen. Mutta vaikka tuskaa on typerä vertailla, niin kyllä koen että minun kokemukseni ei ollut mitään primaarilapsettomuuden rinnalla. Minulla oli kuitenkin jo se yksi, olin äiti.
Ei tuo ole asia, jota voi verrata. Ei kärsimys yleensäkään ole. Jollain logiikalla kukaan suomalainen ei saisi kokea pahaa oloa mistään, sillä maailman mittakaavassa meistä köyhinkin elää luksuselämää.
Paljon riippuu kokemuspohjasta, arvomaailmasta jne kuinka vaikeana asiana kokee vaikka lapsettomuuden. Jollekin se musertaa koko elämän, joku keksii hyvin nopeasti elämään muuta sisältöä. Sama vähän senkin kanssa, jos toista lasta ei kuulu, tai kolmatta, neljättä... Jollekin se on iso asia, jollekin pieni ja jollekin siltä väliltä.
Sanoinkin että noin ITSE koen.
ihan samanlaiset kelpoisuus-vaatimukset pitää olla ihan omaa lasta tekeville kuin adoptiota haluaville.muuten pitäisi painostaa aborttiin.
ei se lapsi ole mikään välttämättömyys koskaan .
ei autoakaan saa ilman rahaa vaikka kuinka haluaisi ja haaveilisi ja luulis että se ratkaisee kaiken onnellisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vaikeuksia saada toista lasta. Se oli minulle hyvin rankkaa ja masentavaa aikaa, koska halusin niin kovasti ainakin vielä toisen ja esikoiselle sisaruksen. Mutta vaikka tuskaa on typerä vertailla, niin kyllä koen että minun kokemukseni ei ollut mitään primaarilapsettomuuden rinnalla. Minulla oli kuitenkin jo se yksi, olin äiti.
Ei tuo ole asia, jota voi verrata. Ei kärsimys yleensäkään ole. Jollain logiikalla kukaan suomalainen ei saisi kokea pahaa oloa mistään, sillä maailman mittakaavassa meistä köyhinkin elää luksuselämää.
Paljon riippuu kokemuspohjasta, arvomaailmasta jne kuinka vaikeana asiana kokee vaikka lapsettomuuden. Jollekin se musertaa koko elämän, joku keksii hyvin nopeasti elämään muuta sisältöä. Sama vähän senkin kanssa, jos toista lasta ei kuulu, tai kolmatta, neljättä... Jollekin se on iso asia, jollekin pieni ja jollekin siltä väliltä.
Sanoinkin että noin ITSE koen.
Toki toki, mutta yleisesti vaan, että sen vertaaminen kenen suru on oikeutetumpaa on vähän hassua. Kun ei sitä koskaan voi tietää ja tekemällä yleistyksiä, että täysin lapsettoman suru on automaattisesti suurempaa, mitätöidään monien niiden tuskaa, joille se toisen lapsen saamattomuus on iso suru.
Minäkään en saanut sitä hoikkaa ja urheilullista vartaloa, vaikka niin laihdutin ja liikuin ja kaikkeni yritin. Toiset onnistui siinä lähipiirissä. *SURU*